Tapio Onnela kirjoitti:Hyvä määritelmä, mutta eikö "sattuma" olisi parempi termi? "Johdatus" on kyllä vähän epäilyttävä selittäjä historiantutkimuksessa
ei taitaisi mennä proseminaarissa läpi.
Erotin ne tässä sikäli, että "sattuma" voi tuottaa minkälaisia odottamattomia tuloksia tahansa. Silloin kun se tuottaa sellaisia tuloksia, joita ne historialliset toimijat ovat toivoneet, niin sattuma muuttuu heidän silmissään "johdatukseksi". Samoin kenties myös meidän silmissämme, mikäli siis perspektiivimme sattuisi vaikkapa kansallisista syistä olemaan osin sama kuin niillä toimijoilla.
Eli siis karkeistaen, esimerkiksi vuoden 1944 torjuntavoitot ovat saattaneet johtua ainakin osaksi sattumasta. Samalla ne kuitenkin tuottivat sen lopputuloksen, joka oli Suomen hallituksen ja sodanjohton kannalta epäilemättä toivottavin tai ainakin realistisesti ajatellen vähiten huono, mutta joka varmastikaan ei ollut missään vaiheessa vaikuttanut minään itsestäänselvänä asiana heidän odotushorisontissaan, Reinhard Koselleckin termiä käyttääkseni.
Ilmiötä, jossa osin sattumanvaraiset tekijät ja prosessit tuottavatkin toivottuja tuloksia, voi jälkikäteen halutessaan luonnehtia antamallani termillä. Alkuperäisessä viestissäni taisin sanoakin, että siinä kohtaa puhuin tosiaan vain henkilökohtaisesta näkemyksestäni ihmisenä, erotuksena sille, että edeltävässä kappaleessa olin puhunut näkemyksestäni tutkijana.
Heitetään nyt vielä Jung-vainajakin peliin, ja todetaan, että lähinnä ajattelin ehkä eräänlaista suosiollisten tapahtumien
synkronisiteettiä.
(N.B., Suomen sodanjohdon odotushorisontista puheenollen, Ylikangashan veti "Romahtaako rintama"-teoksessaan mutkat siltäkin osin suoriksi. Opusta ei ole käsillä juuri nyt, mutta Tapio Nurminen tuli onneksi kommentoineeksi tätäkin kohtaa aikoinaan
blogissaan.)
Risto Pitkänen tiivisti hyvin tämän päivän Hesarin mielipidepalstalla jossa on käyty keskustelua näistä uskonasioita:
Opetusneuvos Tapio Ahokallio (HS Mielipide 16.12.) toistaa valistusfilosofi David Humen 250 vuoden takaisen oivalluksen: tosiasioista ei voi johtaa arvoja. Tästä ei kuitenkaan millään logiikalla seuraa, että arvojen, mukaan lukien moraaliarvojen, perustaksi ja takuumieheksi tarvittaisiin uskontoa.
Sanan perinteisessä merkityksessä uskonnon ytimessä on yliluonnollinen ilmoitus, jonka tulkitseminen hallitsee ihmisten yksityistä ja yhteistä elämää. Usko tieteeseen ei ole uskonto, vaan vapautus uskonnosta.
Tämä kuuluisi oikeastaan omaan ketjuunsa, mutta miksi ihmeessä yksittäisen ihmisen tiedettä ja tutkimusta kohtaan kokeman uskon ja luottamuksen pitäisi sitten sulkea pois hänen henkilökohtainen uskonnollinen tai elämänkatsomuksellinen vakaumuksensa? Edellyttäen, ettei jälkimmäinen häiritse edellistä.
Toinen on tietysti se, että uskonnon ja teologian merkitystä on nähdäkseni aika hankala erottaa länsimaisesta tieteenhistoriasta noin yleensäkään.
Edelleen, miksi ihmeessä ketään ihmisyksilöä, kulttien uhrit poislukien, pitäisi ehdoin tahdoin "vapauttaa" uskonnostaan, tieteen keinoin tai muutenkaan? Vaikka ymmärrän tietysti, että moderni ateismikin on lähetysuskonto siinä missä muutkin, mihin sillä on toki täysi oikeus.
Cheers,
J. J.