Väitös: Punaisten vallankumousoikeudet eivät jakaneet kuolemantuomioita keväällä 1918
Lähetetty: 10.01.10 19:15
Punaisen Suomen vallankumousoikeudet eivät jakaneet kuolemantuomioita keväällä 1918. Kuolemantuomiot oli kielletty jopa poliittisissa rikosasioissa, kertoo varatuomari Jukka Siron oikeushistorian alaan kuuluva tuore väitöstutkimus. Tuomiovalta kansalle: Vallankumousoikeudet sisällissodassa vuonna 1918
Väitöskirjan tiivistelmä:
https://oa.doria.fi/handle/10024/50394
Vallankumousoikeudet olivat punaisten sisällissodassa vuonna 1918 perustamia yleisiä tuomioistuimia, jotka korvasivat olemassa olleen tuomioistuinlaitoksen. Vallankumousoikeuksille kuuluivat monenlaiset oikeudelliset asiat punaisessa Suomessa: ne käsittelivät yhtäältä järjestyssääntörikkomuksia ja elatusapujuttuja, toisaalta tuomitsivat vallankumousta aseellisesti vastustaneita valkoisia. Vallankumousoikeuksia oli liki 200, niissä toimi lähes 2 000 lainkäyttäjää ja ne ratkaisivat muutamana toimintakuukautenaan noin 3 000 oikeustapausta.
Tutkimuksessa osoitetaan, että noin puolet vallankumousoikeuksien käsittelemistä jutuista oli tavanomaisia rikos-, riita- ja hakemusasioita, puolet poliittisia rikosasioita eli tapauksia, joissa oli päätettävä rangaistuksesta pidätetyille valkoisille. Vallankumousoikeuksien ratkaisukäytäntö poliittisissa asioissa oli maltillista: kuolemanrangaistusta ei käytetty eivätkä vankeusrangaistuksetkaan olleet säännönmukaisia seuraamuksia. Syytteitä hylättiin usein. Valkoiset nauttivat monista prosessuaalisista oikeuksista, mutta punakaarti ei välttämättä tuonut pahimpien vastavallankumouksellisten tapauksia vallankumousoikeuksiin, vaan käsitteli heidän asiansa omissa kenttäoikeuksissaan.
Muodollisuuksista piitattiin vähemmän oikeudenkäynneissä, joissa työntekijät vaativat työnantajiltaan työtaistelujen aikaisia palkkasaatavia. Tavanomaisissa rikosasioissa vallankumousoikeuksien ratkaisukäytäntö muistutti paljon vallankumouksella syrjäytetyissä tuomioistuimissa vallinnutta käytäntöä. Syytettyjen yhteiskunnallisella asemalla ei ollut juurikaan vaikutusta tuomioihin.
Vallankumousoikeuksissa noudatettiin yksinkertaisempaa menettelyä kuin oikeudenkäymiskaaressa oli säädetty. Muutokset olivat välttämättömiä, jotta uudet tuomarit saattoivat alkaa käyttää tuomiovaltaa. Monista oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kuuluneista periaatteista luovuttiin, mutta syytetyn asemaa myös parannettiin, esimerkiksi säätämällä, että kaikilla syytetyillä oli oikeus saada avustaja maksutta käyttöönsä.
Vallankumousoikeuksissa tuomitsivat työväenjärjestöissä kokemusta hankkineet, muita kapinallisia vanhemmat ja koulutetummat, mutta silti työväenluokkaiset miehet. He eivät olleet lakimiehiä, joita punaisella puolella oli muutenkin hyvin vähän. Tuomarit valittiin paikallisissa työväenyhdistyksissä. Punakaarti oli periaatteessa vallankumousoikeuksien ulkopuolella, mutta käytännössä se pystyi vaikuttamaan vallankumousoikeuksien ratkaisuihin.
Väitöskirjan tiivistelmä:
https://oa.doria.fi/handle/10024/50394
Vallankumousoikeudet olivat punaisten sisällissodassa vuonna 1918 perustamia yleisiä tuomioistuimia, jotka korvasivat olemassa olleen tuomioistuinlaitoksen. Vallankumousoikeuksille kuuluivat monenlaiset oikeudelliset asiat punaisessa Suomessa: ne käsittelivät yhtäältä järjestyssääntörikkomuksia ja elatusapujuttuja, toisaalta tuomitsivat vallankumousta aseellisesti vastustaneita valkoisia. Vallankumousoikeuksia oli liki 200, niissä toimi lähes 2 000 lainkäyttäjää ja ne ratkaisivat muutamana toimintakuukautenaan noin 3 000 oikeustapausta.
Tutkimuksessa osoitetaan, että noin puolet vallankumousoikeuksien käsittelemistä jutuista oli tavanomaisia rikos-, riita- ja hakemusasioita, puolet poliittisia rikosasioita eli tapauksia, joissa oli päätettävä rangaistuksesta pidätetyille valkoisille. Vallankumousoikeuksien ratkaisukäytäntö poliittisissa asioissa oli maltillista: kuolemanrangaistusta ei käytetty eivätkä vankeusrangaistuksetkaan olleet säännönmukaisia seuraamuksia. Syytteitä hylättiin usein. Valkoiset nauttivat monista prosessuaalisista oikeuksista, mutta punakaarti ei välttämättä tuonut pahimpien vastavallankumouksellisten tapauksia vallankumousoikeuksiin, vaan käsitteli heidän asiansa omissa kenttäoikeuksissaan.
Muodollisuuksista piitattiin vähemmän oikeudenkäynneissä, joissa työntekijät vaativat työnantajiltaan työtaistelujen aikaisia palkkasaatavia. Tavanomaisissa rikosasioissa vallankumousoikeuksien ratkaisukäytäntö muistutti paljon vallankumouksella syrjäytetyissä tuomioistuimissa vallinnutta käytäntöä. Syytettyjen yhteiskunnallisella asemalla ei ollut juurikaan vaikutusta tuomioihin.
Vallankumousoikeuksissa noudatettiin yksinkertaisempaa menettelyä kuin oikeudenkäymiskaaressa oli säädetty. Muutokset olivat välttämättömiä, jotta uudet tuomarit saattoivat alkaa käyttää tuomiovaltaa. Monista oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kuuluneista periaatteista luovuttiin, mutta syytetyn asemaa myös parannettiin, esimerkiksi säätämällä, että kaikilla syytetyillä oli oikeus saada avustaja maksutta käyttöönsä.
Vallankumousoikeuksissa tuomitsivat työväenjärjestöissä kokemusta hankkineet, muita kapinallisia vanhemmat ja koulutetummat, mutta silti työväenluokkaiset miehet. He eivät olleet lakimiehiä, joita punaisella puolella oli muutenkin hyvin vähän. Tuomarit valittiin paikallisissa työväenyhdistyksissä. Punakaarti oli periaatteessa vallankumousoikeuksien ulkopuolella, mutta käytännössä se pystyi vaikuttamaan vallankumousoikeuksien ratkaisuihin.