V.A. Koskenniemi

[Veikko Palvo]

6) Arvosteluni Häikiön Koskenniemi-teoksesta on aivan äsken ilmestynyt: Tieteessä tapahtuu 2/2010, 59-65.

"Historian ironiaa on, että häväistyskirjoituksen, Hautakirjoituksen Koskenniemelle, "ideoloogista sotasyyllistä" vastaan singonnut kulttuuribolshevikki Raoul Palmgren esiintyi seuraavalla vuosikymmenellä modernisteja vastaan asiallisesti ottaen samoin argumentein kuin Koskenniemi."
------
R.Palmgren erotettiin SKP:stä 1952 "titolaisena" ja lieneekö saanut "ansioidensa mukaan" 1966 alkaneessa professorin toimessaan. (UKK kirjoitti 17.5.1966 Raoul Palmgrenille toivoen ansioiden mukaista menestystä, sulkuihin oli lisätty:"siis hyvää")
"Ideoloogiselta sotasyylliseltä" kunnia ei mennytkään.

Veikko Palvo

[Anssi Sinnemäki]

SKP:n puoluejohto nuhteli Vapaan Sanan päätoimittaja Raoul Palmgrenia loppukesällä 1948 Kominform-pääkirjoituksen johdosta. Palmgrenin mitta tuli täyteen syksyllä 1952, kun Armas Äikiän DLP-uutistoimistosta pyrittiin uittamaan päätoimittajan ohitse aineistoa, joka oli vierasta lehden linjalle. Marraskuussa 1952 Palmgren palautti jäsenkirjansa jäsensuosittelijansa Hertta Kuusisen käteen. Eli: Palmgrenia ei erotettu, vaan Palmgren erosi, 4 vuotta Tito-skisman jälkeen.

Palmgren sai professuurinsa tieteellisistä ansioistaan. Professorit nimitti siihen aikaan tasavallan presidentti. Koskenniemellä ei muuten ollut tieteellisiä ansioita, kun hänet kutsuttiin Turun yliopiston professoriksi. Mutta molemmat olivat lukeneita miehiä ja terävä-älyisiä kriitikoita, alansa aatelia, barrikadin eri puolilla tosin enimmäkseen.

[Emma-Liisa]

6) Arvosteluni Häikiön Koskenniemi-teoksesta on aivan äsken ilmestynyt: Tieteessä tapahtuu 2/2010, 59-65.

Hieno arvostelu, jossa on todella paneuduttu aiheeseen "en vaan tykkää"-huitaisun sijasta.

[Emma-Liisa]

Martti Häikiö on kirjoittanut Koskenniemestä Kanavaan 3/2010. (Samassa lehdessä Anssi Sinnemäki kirjoittaa sedästään Arvi Nikolaisesta, joka oli Hesari Kuukausiliitteessä kerrotu teiniterroristiryhmä Verikoirien jäsen.)

Jukka Kemppinen kirjoitti blogissaan Koskenniemestä 12.4.2010:
http://kemppinen.blogspot.com/2010/04/k ... ustus.html

[nylander]

Luin Häikiön kaksiosaisen biografian Koskenniemestä sydäntalvella, kohta kirjan ilmestyttyä. Täytyy sanoa, että opus jätti harvinaisen tympeän jälkimaun tekijän avoimen asenteellisuuden ja - uskaltaako sanoa koska joku dosentti voi taas saada pahan raivokohtauksen - suoranaisen peittelemättömän tendenssin vuoksi. Parhaiten tuntemuksiani vastasi Lasse Koskelan tuoreeltaan Parnassossa julkaistu arvostelu Ummehtunut tuulahdus kolmekymmentäluvulta. Päätin kuitenkin odottaa muidenkin kirjoittajien arviointeja, koska sieltä tutulta oikealta laidalta täysin odotusten mukaisesti pyrittiin ilmeisesti juuri Koskelan kirjoitus leimaamaan "en vaan tykkää -huitaisuksi".

Tulihan niitä arvosteluja. (Sivuutan tässä Tarkan ja Sinnemäen tekstit niiden kohteliaan "verettömyyden" vuoksi.) Viimeksi on dosentti Kai Häggman käsitellyt Häikiön teosta (HAik 2/2010). Viimeksi mainitusta arvioinnista sain vahvistusta omille päätelmilleni. Häggmanin mukaan "Häikiö vetää kotiinpäin ja tulkitsee ajoittain lähteitään Koskenniemelle edulliseen suuntaan". Aiheellisesti Häggman kysyy: "Häikiö nimittää Koskenniemeä Sibeliuksen ja Gallénin veroiseksi klassikoksi, mutta miksi kukaan ei tunnu harrastavan tätä klassikkoa? Eikö klassikon pitäisi kestää aikaa?"

Näilläkin verkkosivuilla on selitelty parhain päin Koskenniemen roolia Euroopan kirjailijaliitossa, jota Häggman nimittää "surullisenkuuluisaksi". Häggmanin mukaan "Häikiö näyttää uskovan Koskenniemen sodanjälkeisiä selittelyjä siitä, että kyseessä oli jonkinlainen kansallissosialismin vastainen humanistinen oppositio. Uskokoon ken haluaa."

Häggman totea, että Neuvostoliittoa ihailleista länsimaisista kirjailijoista ja intellektuelleista käytetty herjasana "hyödylliset idiootit" sopii sellaisenaan Euroopan kirjailijaliiton jäseniin. (Sivumennen: odotan älähdystä tietyltä taholta.)

Häikiön biografian loppulukua Häggman kuvaa seuraavanlaisesti: "- - Martti Häikiö höyhentää kaikkia Koskenniemen höyhentämiseen syyllistyneitä ja kehuu estoitta tutkimuskohdettaan - -." Niinpä.

Edellä Häggmanilta siteeraamani kohdat osoittanevat, että alussa esittämäni omat arvioni Häikiön teoksesta eivät ole perustettomia. Oikeudenmukaisuuden nimessä todettakoon, että paikoin Häggman arvioi Häikiön teosta lievästi myönteiseenkin sävyyn tai ainakin neutraalisti. Se ei kuitenkaan muuta miksikään tosiasiaa, että edellä lainaamaani kohdat ovat Häggmanin arvioinnin ydinsanomaa.

Häggmanin arviosta riippumatta ja Häikiön apologiat sivuuttaen yhä edelleenkin voidaan pitää osuvana Pertti Karkaman luonnehdintaa Koskenniemestä antologiassa Ajan paineessa. Kirjoituksia 1930-luvun suomalaisesta aatemaailmasta (1999): "Huomattavaa osaa hänen ajattelustaan voidaan kuitenkin pitää fasistisena ja kansallissosialistisena, joskin erojakin on löydettävissä."

Häggman pehmentää arvioinnissaan Häikiön "suopeutta" seuraavaan tapaan: "Elämäkerran kirjoittajan on aina jossain määrin mentävä kohteensa nahkoihin. Täysin objektiivista elämäkertaa ei ole edes mahdollista kirjoittaa - -." Tämä pitääkin paikkaansa vallitsevaan käytäntöön nähden - räikeimpinä esimerkkeinä Mannerheimin ja Kekkosen biografiat. Mutta eikö biografisen tutkimuksenkin pitäisi olla "historiatiedettä", jossa ei ainakaan avoin puolueellisuus saisi tulla kysymykseenkään - olkoonkin ettei kukaan enää nykyään vaadi tutkijaa "sammuttamaan" omaa todellisuuden hahmottamistapaansa ja itseymmärrystään. Mikä vaatteiden repäisy siitä syntyisi, jos joku saisi päähänsä Häikiötä mutatis mutandis seuraten kirjoittaa kohdehenkilöstään biografian täysin vasemmistolaisesta näkökulmasta!

Itse en kaipaa luettavakseni minkäänlaista puoluenäkökulmaa sen paremmin oikealta kuin vasemmaltakaan. Sen sijaan olisin erinomaisen kiinnostunut siitä usein mainitusta totuudellisuuden likiarvosta - olkoonkin että näin postmodernismin post-aikakautena on vaikea hahmottaa, mihin asti totuuden relativisointivaatimukset juuri tällä hetkellä ulotetaan. Joka tapauksessa on selvää, että uskoni historiankirjoituksen objektiivisuuspyrkimykseen on kokonaan toisenlainen nyt kuin vuosikymmeniä sitten, jolloin - taisi olla vielä koululaisena - hartaasti katselin Suomen historian käsikirjan esinimiölehteä, jolle oli painettu juhlalliset sanat "suomalaista tiedettä".

[Emma-Liisa]

(Sivuutan tässä Tarkan ja Sinnemäen tekstit niiden kohteliaan "verettömyyden" vuoksi.)

mitähän termi tarkoittaa? Tarkka pani Koskenniemen matalaksi - toki pääasiassa syystä, mutta myös omien kokemustensa takia (mistä en suinkaan moiti, parempi tuoda ne esiin. Sinnemäen arvostelu taas oli tähän asti paras. Siinä näet oli sellaistakin mitä en aiemmin tiennyt, mistä voi aina olla kiitollinen.

Bibliophilos-lehdessä (2/2010) oli historian tohtorikoulutettavan Juha Järvelän arvostelu. Hänkin tunnustaa vastenmielisyytensä VAK:n luonteeseen ja vaikutusmetodeihin nähden (mihin yhdyn), mutta katsoo teoksen ansioksi, että "teos tuo kirjailijan elämän lähteiden kautta esiin tavalla, jka mahdollistaa myös Häikiön tulkinnoista poikkeavat mielipiteet (mistä jo Tarkka huomautti). Ainoana Järvelä on huomannut, että lapset loistavat poissaololllaan, kunnes sitten sodan aikana VAK huolestui salaa rintamalle 16-vuotiaana lähteneestä pojastaan.

Järvelä myös summaa hyvin Koskenniemen poliittiset mielipiteet: "Koskenniemen kiistellystä suhteesta Saksaan Häikiö korostaa, ettei kirjailija halunnut tuoda sen järjestelmää Suomeen. Tulkinta on perusteltu, ja teoksesta voi nähdä Koskenniemen aatteelisen kehityksen tässä mielessä, vaikka Höikiö ei lähde sitä vetämään yhteen. Kirjailija arvosti jo varhain saksalaista kulttuuria, erityisesti suhteessa venäläiseen. Usko kansan ja demokratian mahdollisuuksiin heikkeni jo suurlakon aikana 1905 ja kärsi suurimman kolauksen sisällissodan yhteydessä. Sen sijaan Saksan valtion arvostus kasvoi sodan aikana Helsingissä olleen kirjailijan mielessä. Tämä johti vahvaan monarkian kannatukseen sodan jälkeen. Kun se ei toteutunut, kirjailija tuki 1930-luvulla Lapuan liikettä. Myötätunto sakaslaisia kohtaan näkyi siinä, että 'Versailles'n häpeärauha' oli Koskenniemelle 'elämys, jonka yli oli vaikeinta päästä'. Koskenniemelle Hitlerin valtaannosussa merkittävintä oli Saksan aseman palauttaminen, ei niinkään kansallissosialismin aattellinen sisältö. Se oli niin merkittävää, että uuden järjestelmän vastenmielisimmät piirteet, kuten kirjaroviot ja juutalaisvainot, olivat hänelle vain ikäviä siirtymäkauden ilmiöitä. Jälkimmäisessä asiassa Koskenniemi myös uskoi kansallissosialismin väitteitä juutalaisten ylettömästä valta-asemasta."

Tietenkikin tämä jättää vielä suurelta osalata auki tärkeimmän kysymyksen: miksi? Ja se selviäisi vain vertailemalla esim. Thomas Manniin, joka ei käsittääkseni alkuun ollut mikään demokratian kannattaja, mutta ei kuitenkaan hyväksynyt Hitleriä vaan lähti maanpakoon.

[nylander]

Tietenkikin tämä jättää vielä suurelta osalata auki tärkeimmän kysymyksen: miksi? Ja se selviäisi vain vertailemalla esim. Thomas Manniin, joka ei käsittääkseni alkuun ollut mikään demokratian kannattaja, mutta ei kuitenkaan hyväksynyt Hitleriä vaan lähti maanpakoon.

Tuntematta Thomas Mannin aatehistoriallista kehitystä voisin kuitenkin todeta, että hänen keskeisistä teoksistaan kuvastuu sellainen humanistis-demokraattinen ihmiskäsitys, jota Koskenniemen lyriikasta saa turhaan etsiä; tämä vain ihan intuition pohjalta sanottuna. Asiaa voi verestää vaikkapa Buddenbrookien uudesta erinomaisesta suomennoksesta (Ilona Nykyri), joka minulla oli pääsiäislukemistona, tai sitten Settembrinin ja Naphtan jättiläismäisistä dialogeista Taikavuoressa.

Koskenniemi oli "avaruuden kylmien sfäärien" runoilija, ja hänen tuotantoaan leimaa tavallista ihmistä luotaantyöntävä elitistinen ihmiskäsitys. Ilmeisesti juuri viimeksi mainitun seikan vuoksi Matti Klinge arvostaa Koskenniemen niin tavattoman korkealle ja vastaavasti sättii humaania Eino Leinoa "tyhjästä helskyttelystä".

[Emma-Liisa]

Kiiltomadossa oli Roo Ketvelin varsin mielenkiintoinen arvostelu:
http://www.kiiltomato.net/?rcat=Tietoki ... s&rid=1963

Varsinkaan tätä tulkintaa en muista ennen nähneeni:

"Turhamaisuus Koskenniemessä näkyy, tai muuten ylikehittynyt kyky ja tarve loukkaantua. Tuo professorien ja runoilijoitten kapea valtakunta ennen 1950-lukua näyttäytyy helposti yhtenä paatena, samanmielisten klikkinä. Juuri sitä se ei ollut. Koskenniemikin ehti riitaantua melkein jokaisen kanssa, kuten rumasti sanotaan, sydämestään, ja osan suhteista korjata. Menuetti oli viimeiseen asti verinen, mutta teatraalisella surumielellä kuorrutettu.

On vaikea hahmottaa, mitä todellista valtaa olennolla enää on, vaikka miten olisi hallintoneuvoston jäsen, kun valitsee vaikuttamisen keinoksi merkityttää pöytäkirjaan ”pahoittelunsa” siitä erinomaisen pöyristävästä seikasta, että yhtiö on julkaissut antologian, joka tulee antaneeksi ”väärän kuvan runoilijoiden keskinäisistä arvosuhteista”. (Sen olivat toimittaneet Hellaakoski ja Tallgren, otsikolla Runon vuosikymmenet.)

Kohta Koskenniemen kuoltua Huugo Jalkanen mieli tiedottaa maailmalle, että riidoissaan tämä ”värväsi aina muut” näyttämään julkisesti kriittisimmän hyökkäyskärjen. Ehkä niin, mutta näyttö puuttuu. Katsoen millaista oli toiminta niissä hallintoneuvostoissa (Uusi Suomi ja WSOY), menettelytavat, miltä kuvat näyttävät, usein toistettu ajatus rautaisesta otteesta ja suuresta vallasta on ongelmallinen.

Voi jättää uskomattakin. Offensiivit näyttävät jäävät räyhähengen epäonnisiksi suostuttelu- vaatimis- ja juonitteluyrityksiksi. Usein toistetut kertomukset uhreista, ne voivat pitää paikkansa, mutta. Voi jättää uskomattakin. Kirjailijoilla taitaa olla muita kansanryhmiä kehittyneempi kyky uskoa omien vahinkojensa, valintojensa aiheuttamien harmien taakse pahantahtoinen, juonitteleva henkiolento."

[Emma-Liisa]

Tietenkikin tämä jättää vielä suurelta osalata auki tärkeimmän kysymyksen: miksi? Ja se selviäisi vain vertailemalla esim. Thomas Manniin, joka ei käsittääkseni alkuun ollut mikään demokratian kannattaja, mutta ei kuitenkaan hyväksynyt Hitleriä vaan lähti maanpakoon.

Tuntematta Thomas Mannin aatehistoriallista kehitystä voisin kuitenkin todeta, että hänen keskeisistä teoksistaan kuvastuu sellainen humanistis-demokraattinen ihmiskäsitys, jota Koskenniemen lyriikasta saa turhaan etsiä; tämä vain ihan intuition pohjalta sanottuna. Asiaa voi verestää vaikkapa Buddenbrookien uudesta erinomaisesta suomennoksesta (Ilona Nykyri), joka minulla oli pääsiäislukemistona, tai sitten Settembrinin ja Naphtan jättiläismäisistä dialogeista Taikavuoressa.

Koskenniemi oli "avaruuden kylmien sfäärien" runoilija, ja hänen tuotantoaan leimaa tavallista ihmistä luotaantyöntävä elitistinen ihmiskäsitys. Ilmeisesti juuri viimeksi mainitun seikan vuoksi Matti Klinge arvostaa Koskenniemen niin tavattoman korkealle ja vastaavasti sättii humaania Eino Leinoa "tyhjästä helskyttelystä".

Vaikea on lähimmäisenrakkautta tai ylipäänsä humanismia löytää Sartren Likaisista käsistä ja Camus'n Sivullisesta. Niissä muut ihmiset suotastaan inhottavat.

Kummatkin krijailijat olivat kuitenkin Ranskan vastarintaliikkeen jäseniä, joten jostain muusta se johtui.

[Emma-Liisa]

Mikä vaatteiden repäisy siitä syntyisi, jos joku saisi päähänsä Häikiötä mutatis mutandis seuraten kirjoittaa kohdehenkilöstään biografian täysin vasemmistolaisesta näkökulmasta!

Vaikea on pitää esim. Kalevi Kalemaan Sinervo-elämäkerrassa muuna kuin vasemmistolaisena. Sama koskee Matti Rinteen Kiila-historiaa. Eikä minulla suinkaan ole mitään tätä vastaan.

Sen sijaan silloin kun kirjoitetaan kirjallisuus- tai yleistä kulttuurihistoriaa, olisi syytä pyrkiä pyrkiä tasapuolisuuteen. Sen taisi parhaiten saavuttaa Kai Laitinen, joka käsitteli Sinuhen rinnalla Sinervon Viljami vaihdokasta - siis osoitti, että sodan jälkeen vallitsi erilaisia mielialoja. Koskenniemeä Laitinen toki kolhi, ihan syystä. Jokainen aika arvioi edeltäjät uudelleen. P. Mustapään (Martti Haavion) arvo ei ollut laskenut avan nousi, koska hän ei julistanut runoissaan.

Sen sijaan nykyisin vallitsee osittain yhä 70-lukulainen perintö. Matti Mäkelä kirjoittaa Pekkas-elämäkerrassaan leveäharteinen ajattelija (2002) s. 115-6: "'Karkamalainen' näkemys heijastuu yhä myös sodanjälkeisen Pekkasen aseman omituisina arvioina. Se näkyy Tehtaan varjossa -romaanin ja Isänmaan rannan nykyaevoituksessa - -
Viimeisimmässä kirjallisuushistorian yleisesityksessä (Suomen kirjallisuushistoria, osa 2) Tehtaan varjossa -romaanin sanotaan kertovan palkkatyön ongelmista, koska 'se estää modernin yksilöllistymisen. - -
- -
Suomalaisen kirjallisuuden hienoin lakkoromaani Isänmaan ranta on päässyt uudessa kirjallisuushistoriassa pelksätään kuvatekstiin, vaikka se kuvaa suomalaisen yhteiskunnan tilannetta laidasta laitaan. Seuraavalta sivulta alkaa Pentti Haanpään Noitaympyrästä kertova erillisartikkeli. Haanpään arvostus ei ole Haanpään vika, mutta jotain suhteellisuudentaja asiaan kaivattaisiin."

Minäkin pidän myhös Haanpäästyä, samoin Karkamasta joka viimeksi on tehnyt kiinnostavan Järnefelt-tutkimuksen.

Toinen esimerkki löytyy Peter von Baghin Sinisestä laulusta. Koskenniemen Saksa-yhteydet kerrotaan kuten pitääkin, mutta 70-luvun laululiikkeen ei. Asiaa tuntematon joita lienee suurin nykyisistyä alle 30-vuotiaista tai ehkä alle 40-vuotiaistakin voisi jopa luulla, että laulettiin pelkkiä rakkauslauluja ilman mitään politiikaa. No, aina on vaikeinta suhtautua sellaiseen, missä itse on ollut mukana.

Häikiöön on itse asiassa helpompi käydä kiinni, koska hän kertoo suoraan mieltymyksensä ja lainaa runsaasti itselleen epäedullista aineistoa, jonka pohjalta voi tehdä erilaisen tulkinann. Vaikenijoiden kohdalla arviointi edellyttää laajoja tietoja."

Toki kaikkein mieluiten lukee Matti Virtasen Fennomanian perillisten kaltaista kirjaa, jossa entisiä poliittisa vastustajiakin, samoin kuin vanhempaa ja nuorempaa sukupolvea, yritetään ymmärtää. Teos osoitata, että ihminen voi kehittyä - siis siinä mielessä että ei enää usko että vain me olemme oikeassa vaan ymmärtää että lopputulos syntyy ristiriidoista ja että jokainen ihminen elää omassa ajassaan.

[nylander]

Minäkin pidän myhös Haanpäästyä, samoin Karkamasta

Pidätkö myös Karkaman artikkelista "Runoilija ideologina. V. A. Koskenniemen poliittiset näkemykset 1930-luvulla" (antologiassa Ajan paineessa. Kirjoituksia 1930-luvun suomalaisesta aatemaailmasta. SKS 1999)?

Karkaman Koskenniemestä piirtämä kuva on kovin erilainen verrattuna Häikiön tarjoilemaan Koskenniemi-kuvaan. Mistä se voisi johtua?

[nylander]

Mikä vaatteiden repäisy siitä syntyisi, jos joku saisi päähänsä Häikiötä mutatis mutandis seuraten kirjoittaa kohdehenkilöstään biografian täysin vasemmistolaisesta näkökulmasta!

Vaikea on pitää esim. Kalevi Kalemaan Sinervo-elämäkerrassa muuna kuin vasemmistolaisena. Sama koskee Matti Rinteen Kiila-historiaa. Eikä minulla suinkaan ole mitään tätä vastaan.

Niin, onhan sellaistakin tapahtunut "tieteellisenkin" historiankirjoituksen piirissä, jota kai Häikiökin kokee edustavansa. Lähinnä muistuu mieleen Marjatta Rahikaisen "taistolaiskaudellaan" (?) 1980-luvulla julkaisema väitöskirja N. R. af Ursinista; siinähän kohdehenkilöä sätitään aivan systemaattisesti kaikista mahdollisista näkökulmista. Yhtä vastenmielistä sitä oli aikanaan lukea kuin Häikiön viimetalvista Koskenniemi-ylistelyäkin.

[Emma-Liisa]

Minäkin pidän myhös Haanpäästyä, samoin Karkamasta

Pidätkö myös Karkaman artikkelista "Runoilija ideologina. V. A. Koskenniemen poliittiset näkemykset 1930-luvulla" (antologiassa Ajan paineessa. Kirjoituksia 1930-luvun suomalaisesta aatemaailmasta. SKS 1999)?

"Pitää" ei minulle tarkoita samaa kuin "olla kaikessa samaa mieltä". Päinvastoin erilaiset näkemykset ovat virkistäviä, kunhan esittäjä on ammattitaitoinen ja omaperäinen. Ja nämä kaksi ehtoa Karkama täyttää. Vanhemmiten hän on myös oppinut kirjoittamaan ilman liiallista teorian painolastia.

Karkaman Koskenniemestä piirtämä kuva on kovin erilainen verrattuna Häikiön tarjoilemaan Koskenniemi-kuvaan. Mistä se voisi johtua?

Eikös se ole itsestäänselvyys: omista poliittisista mielipiteistä.

[nylander]

Eikös se ole itsestäänselvyys: omista poliittisista mielipiteistä.

Aivan, sitähän minäkin. No, jos Karkama kirjoittaa omista poliittisista preferensseistään käsin, niin kai sitä suuremmalla syyllä myös Häikiö. Entä sitten suomalaisten historiantutkijoiden, ainakin 1900-luvun alkupuolta tutkivien, suuri enemmistö. Eikö sielläkin valtavirtana ole oikeistolaisuus? Tälläkin foorumilla on esiintynyt mm. dosentteja, jotka ovat avoimesti rehennelleet kokoomuslaisuudellaan, eivätkä he suinkaan ole lajissaan ainoita. Heitä on paljon. Voidaanko silloin väittää, että sanotun aikakauden poliittisen historian tutkimuksessa olisi kyse jostain "kumuloituvasta tiedosta" muussa kuin pelkästään faktankeräilyn mielessä? Tulkinnoissa on kyse poliittisista projektioista, joiden luonne tulisi vihdoinkin myöntää, vaikka se onkin turha toive.

Puutuin tähän kysymykseen, koska olen aikaisemmin saanut lujasti kynsilleni käytettyäni suomalaisen historiankirjoituksen valtavirrasta prof. Klingeltä lainaamani nimitystä "kansallisoikeistolainen".

[Emma-Liisa]

Sain käsiini Koskenniemen teoksen Havaintoja ja vaikutelmia "kolmannesta valtakunnasta" (julkaistu 1936, minun versioni on Koottujen teosten osassa V, joka ilmestyi 1937).

En sanoisi sitä suoraan natsihenkiseksi, koska muuten ei jäisi mitään nimitystä todellisille natseille. Se on pikemmin hirvittävän naiivi: aikuinen mies kuvittelee että yksipuokuevaltiossa pidetyt vaalit kertovat Hitlerin suosiosta (joka toki oli suuri), että diktatuurissa ihmiset puhuvat vapaasti ja vieläpä että ihmisten progandalla luotu usko Saksan rauhantahtoon todistaisi jotain Hitlerin aikeista.

Kirja on harvinaisen pintapuolinen. Minkäänlaista analyysia Koskenniemi ei pysty tekemään natsien ideologiasta. Hän vain olettaa, että se on osa kansallisuusaatetta, joka hänelle on se pyhä asia. Jonkin verran hassua tietysti on, että suomalainen ihailee toista kansaa ja valtiota jopa niin, että puhuu Versailles'n rauhasta ikään kuin se olisi ollut maailman suurin onnettomuus. Luonnollisesti vahva motiivi on kommunisminvastaisuus.

Juutalaisista Koskenniemi myöntää henkilökohtaiset kärsimykset, kun tiedemiehet on erotettu yliopistoista (muista kärsimyksistä hän ei puhu), mutta vetoaa siihen että näin tapahtuu aina kun luodaan uutta ja suurta - vaikka tuskin hyväksyisi periaatetta NL:n suhteen.

Koskenniemi näkee lähinnä jatkuvuuden: "Ulkonaisten sosiaalisten ja avltiollisten muotojen muuttuessakin Saksa on Lutherin, Kantin ja Goethen kansa." Mutta uskoihan hän syksyllä 1918, jolloin hän myös oli Saksassa, että maininut herrat taistelevat henkisesti keisarillisen Saksan armeijan riveissä! Miten tällainen oletus voi syntyä kahden jälkimmäisen suhteen, on arvoitus.

Mielenkiintoisinta kirjassa lienee, miten tehokasta imartelu on: Koskenniemi oli kutsuttu puhumaan mm. Kivestä, jonka monet hänen tapaamansa tunsivatkin.