V.A. Koskenniemi

[Emma-Liisa]

Jatkoa edelliseen;

Kiintoisaa, että Koskenniemi ei ole mitenkään pohtinut sitä, miten tieteen tasoon vaikuttaa se, että juutalaiset puhdistettiin yliopistoista. Puhumattakaan että hän olisi pohtinut, miten tieteeseen vaikuttaa se, että luovuitaan objektiivisesta totuuskäsityksestä vaan totta on se, mikä hyödyttää omaa asiaa. (Luonnollisesti kaikilla ihmisillä on tiedottomasti tällainen taipumus, mutta on silti suuri ero, jos aivan tietoisesti esittää valheita.)

Kaiken kaikkiaan: vaikka en pidä Koskenniemen teosta suoranaisena natsipropagandana, Natsi-Saksalle on voinut olla tehokasta propagandaa Suomessa juuri luulo, että muutokset koskevat vain ulkonaisia muotoja ja pohjimmiltaan Saksa on aina Saksa.

[Jussi Jalonen]

Eräässä erikoisessa julkaisussa on näemmä jatkettu Koskenniemi-elämänkerran ja sen arvostelujen jälkipeliä, vielä näin kolme vuotta jälkikäteen.

Ilmaisu "maltillisimmat ja vähiten rasistiset kansallissosialistit" kiinnitti huomioni, samoin myös kohta jossa annetaan ymmärtää että "verettömän rotusyrjinnän" hyväksyminen ei täytä antisemitismin kriteerejä.

[skrjabin]

Eräässä erikoisessa julkaisussa on näemmä jatkettu Koskenniemi-elämänkerran ja sen arvostelujen jälkipeliä, vielä näin kolme vuotta jälkikäteen.

Ilmaisu "maltillisimmat ja vähiten rasistiset kansallissosialistit" kiinnitti huomioni, samoin myös kohta jossa annetaan ymmärtää että "verettömän rotusyrjinnän" hyväksyminen ei täytä antisemitismin kriteerejä.

Jotenkin huvittava tuo lehden ajama projekti kansallissosialismista ilman Hitleriä silti jatkuvasti Hitleristä jauhaen. Jos anti-demokraattisesta, traditionalistis-konservatistisesta tms. liikkeestä jotain haluaa "pelastaa", niin kannattaisi jättää syrjään nuo oikeuttamis- tai valkopesuyritykset ja keskittyä muuhun aatesisältöön kuin rotuoppeihin tai kiihkonationalismiin; tuo "ollaan vain ihan pikkasen natseja" ei oikein kuulosta vakuuttavalta.

[Emma-Liisa]

"Vaikka hänen nuoruuden runonsa osoittavat hänen olleen Ranskan kirjallisuuden ja kulttuurin tuntija, hän katsoi, että ranskalaisten alhainen kansanluonne oli syy Versailles’n rauhan ankaruuteen. Hän totesi rauhanehdoista: ”Ei ole varmaankaan sattumaa, että ne ovat ranskalaisten sanelemat. Niissä ilmenee sellainen pieni, feminiininen kostonhalu, jonka alkuperästä voi tuskin erehtyä.""

Mitä sitten on sanottava saksalaisesta kansanluonteesta Brest-Litovskin rauhan perustella, joka oli Versailles'n rauhaa paljon ankarampi?

"Koskenniemen mielestä laajakatseisen kulttuuri-ihmisen velvollisuus oli asettaa yleinen etu henkilökohtaisten mieltymystensä edelle."

Koskenniemi nimenomaan arvioi Saksaa "henkilökohtaisten mieltymystensä" eli antikommunismin perustella. "Laajakatseinen kulttuuri-ihminen" olisi ollut kiinnostunut ennen kaikkea kulttuurista.

[Emma-Liisa]

"Ei voi uskottavasti todistaa, että Koskenniemi olisi hyväksynyt juutalaisten joukkomurhan."

Tätähän ei kukaan ole väittänytkään. Kirjoittaja samastaa antisemitismin vain holokaustiin. Tällä perusteella USA:ssakin oli rotuennakkoluuloka vain Ku Klux Klanin tapapjien piirissä.

Vieno Koskenniemi on kertonut, ettei aviomies ollut lukenut Ruskeaa kirjaa joka ilmestyi suomeksi 1934. Miten ylipäänsä voi kirjoittaa Saksasta, jos ei ottanut asioista selvää?

[Jussi Jalonen]

Mitä sitten on sanottava saksalaisesta kansanluonteesta Brest-Litovskin rauhan perustella, joka oli Versailles'n rauhaa paljon ankarampi?

Tämän ymmärtämisen avain lienee artikkeliin sisältyvässä viittauksessa "pehmeämpään kansallissosialismiin" (mukana myös sanat "maltillinen" ja "vähiten rasistinen"), joka "pyrki luomaan saksalaisten hallitseman Euroopan mutta kunnioitti ei-slaavilaisten maiden, esimerkiksi Ranskan, kulttuurin erityispiirteitä".

Minusta tämä artikkeli on siinä mielessä kiintoisa, että se antaa vaikutelman jonkinlaisesta Koskenniemeä puolustelevasta apologiasta -- mutta onnistuukin Kirjailijaliittoa käsittelevässä osassaan ikään kuin tahattomasti todistamaan oikeaksi nimimerkki nylanderin tässä ketjussa aiemmin esittämän luonnehdinnan "hyödyllisestä idiootista".

"Ei voi uskottavasti todistaa, että Koskenniemi olisi hyväksynyt juutalaisten joukkomurhan."

Tätähän ei kukaan ole väittänytkään. Kirjoittaja samastaa antisemitismin vain holokaustiin.

Sehän se. Vaikutelmaksi jää, että tuhoamisleirien perustamisen asetettua radikalismille uuden ääripään olisi pelkkä rotusyrjintä lakannut olemasta juutalaisvastaisuutta. Tämähän näkyy tekstissä varsin selvästi. "Väitettä, että Koskenniemi olisi ollut antisemiitti ei ole uskottavasti perusteltu; hänen teoksensa todistavat vain sen, että hän hyväksyi natsi-Saksassa vuosina 1935-38 harjoitetun verettömän rotusyrjinnän."

Edelleen, toki voi olla, että Koskenniemi hyväksyi juutalaisten sorron käytännöllisistä syistä, vaikkei allekirjoittanutkaan sitä aatteellisesti. Tähän suuntaan artikkelikin taitaa yrittää sommailla. Mikäpä ettei, se kuulostaa hyvin uskottavalta tulkinnalta. Mutta samalla se on minun nähdäkseni kyllä vieläkin pahempi asia.

Koskenniemestä ei tietysti tarvitse kirjoittaa moralistiseen sävyyn, kuten ei historiasta yleensäkään. Tosin, koska teksti antaa jo alkumetreillään suopean lausunnon Häikiön yritykselle "kunnianpalautuksesta" -- jota kritisoivat tietysti uusintavat vain vanhaa vasemmistolaisten halveksintaa -- niin se ovi on kaiketikin jo aukaistu.

[Emma-Liisa]

Koskenniemestä ei tietysti tarvitse kirjoittaa moralistiseen sävyyn, kuten ei historiasta yleensäkään. Tosin, koska teksti antaa jo alkumetreillään suopean lausunnon Häikiön yritykselle "kunnianpalautuksesta" -- jota kritisoivat tietysti uusintavat vain vanhaa vasemmistolaisten halveksintaa -- niin se ovi on kaiketikin jo aukaistu.

On jonkin verran perää siinä, minkä sanojaa en nyt tähän hätään muista, että Koskenniemelle ei ole annettu anteeksi mitään, kun sen sijaan Eino Leinon poliittiset hupsutukset on unohdettu.

Ei kuitenkaan tarvitse olla jälkiviisas, jos pohtii, miksi esim. Sillanpää suhtautui Natsi-Saksaan täysin eri tavalla kuin Koskenniemi. Tai mikä erotti Thomas Mannin humanismin Koskenniemen "humanismista".

Johannes Salminen nostaa esseessään Koskenniemestä (muistaakseni teoksessa Rajamaa) esille sen, että Koskenniemi nautti Saksassa saamastaan suosiosta ja ylipäätään seurusteli siellä paremmissa piireissä. Eli hän oli luonteeltaan vallan sylikoira.

[nylander]

On jonkin verran perää siinä, minkä sanojaa en nyt tähän hätään muista, että Koskenniemelle ei ole annettu anteeksi mitään, kun sen sijaan Eino Leinon poliittiset hupsutukset on unohdettu.

Voisiko ainakin osaselitys löytyä siitä, ettei Koskenniemi sodan jälkeenkään, täysin muuttuneissa oloissa, katsonut olevan syytä antaa tuumaakaan periksi "nuoruuteensa (tai pikemminkin myöhäisen keski-ikänsä) ihanteista"? Aika hätkähdyttävältä tarrautumiselta tuntuu mm. seuraava katkelma Koskenniemeltä Jussi Jalosen linkittämässä artikkelissa:

Kukaan ei voi kieltää niitä rikoksia inhimillistä oikeutta ja juhlallisesti vahvistettuja sopimuksia vastaan, joihin kansallissosialistisen kauden hallitussysteemi teki itsensä syypääksi, mutta saattaa kysyä, ovatko myöskään ne oikeudenkäynnit saksalaisia sotasyyllisiä ja sotarikollisia vastaan, jotka edelleen hirttotuomioineen jatkuvat Saksassa, aina olleet täysin sopusoinnussa niiden ”inhimillisten oikeuksien kanssa”, joiden nimissä niitä suoritetaan

Lukiessani nuorena 70-luvulla esim. Tito Collianderin pitkää muistelmasarjaa päällimmäiseksi jäivät mieleen aidolta tuntuva humanismi ja sitäkin syvällisemmät sovituksen tunnot. Kuitenkin Collianderkin taustaan (jota en kylläkään kovin hyvin tunne) liittyi flirttivaihe kansallisosialismin kanssa. Koskenniemellä varmaankaan eläessään tapahtunut isompaa liikahdusta 30-luvun eetoksesta. Oma lukunsa Koskenniemen sodanjälkeisestä mitään ei ole unohdettu eikä anteeksi annettu -asenteestaan on hänen kirjoittelunsa Valvoja-Aikaan "Pentti Hillinä", mikä käytännössä tuhosi Olavi Paavolaisen. Koskenniemeen ilmeisen arvostavasti suhtautuva professori Pirkko Alhoniemikin myöntää, että aktio "heitti synkeän varjon Koskenniemen ylle". Kurjensaari palasi elämänsä loppupuolellakin aina uudestaan tähän aiheeseen - Koskenniemeen Paavolaisen kirjailijauran ja viime kädessä elämänkin sorruttajana.

[skrjabin]

Lukiessani nuorena 70-luvulla esim. Tito Collianderin pitkää muistelmasarjaa päällimmäiseksi jäivät mieleen aidolta tuntuva humanismi ja sitäkin syvällisemmät sovituksen tunnot. Kuitenkin Collianderkin taustaan (jota en kylläkään kovin hyvin tunne) liittyi flirttivaihe kansallisosialismin kanssa. Koskenniemellä varmaankaan eläessään tapahtunut isompaa liikahdusta 30-luvun eetoksesta.

Collianderin katumus tai sovitus lienee kuitenkin enempi poikkeus natsismin kanssa flirttailleiden keskuudessa. Yleisempänä linjana voisi otaksua olleen lähinnä 30-luvun aatteista vaikenemisen ja kenties yksityisen purnaamisen, tai maltillisemman antikommunismin ja "ryssänvihan" omaksumisen välttämättömyyden pakosta. Koskenniemi ehkä osin erottuu valtalinjasta siinä, että otti myös julkisesti vähemmän sovittelevia kantoja, muttei tuo näkemys loppujen lopuksi kovinkaan poikkeuksellinen tainnut olla. Tuolla viitattu Tenkun lausuma on kovin samansuuntainen Koskenniemen esittämän kanssa:

viewtopic.php?f=10&t=4324&p=22660&hilit=tenkku#p22636

Niitäkin oli muutamia, jotka pyrkivät jatkamaan kaikessa radikaaliudessaan täysin entisillä linjoilla myös julkisessa toiminnassa, mutta he olivatkin pääasiassa selkeästi ääriosastoa jo alkujaankin.

[Emma-Liisa]

Kukaan ei voi kieltää niitä rikoksia inhimillistä oikeutta ja juhlallisesti vahvistettuja sopimuksia vastaan, joihin kansallissosialistisen kauden hallitussysteemi teki itsensä syypääksi, mutta saattaa kysyä, ovatko myöskään ne oikeudenkäynnit saksalaisia sotasyyllisiä ja sotarikollisia vastaan, jotka edelleen hirttotuomioineen jatkuvat Saksassa, aina olleet täysin sopusoinnussa niiden ”inhimillisten oikeuksien kanssa”, joiden nimissä niitä suoritetaan

Tällä "metodilla" voisi kirjoittaa esim. seuravasti: "Vaikka ei voikaan kieltää, että X surmasi Y:n erittäin raa'alla ja julmalla tavalla, mutta voi kysyä, ovatko tuomaritkaan käyttäytyneet aina Vuorisaarnan mukaan."

Moraalin lisäksi Koskenniemeltä näyttää puuttuvan myös järkeä, sillä hän ei kiinnistä mitään huomiota tapahtumien järjestykseen: eihän liitoutuneiden sotarikoksia olisi tapahtunut, jos Hitler ei olisi ryhtynyt sotaan vaan tyytynyt siihen mitä Münchenissä sai.

[Emma-Liisa]

Collianderin katumus tai sovitus lienee kuitenkin enempi poikkeus natsismin kanssa flirttailleiden keskuudessa. Yleisempänä linjana voisi otaksua olleen lähinnä 30-luvun aatteista vaikenemisen ja kenties yksityisen purnaamisen, tai maltillisemman antikommunismin ja "ryssänvihan" omaksumisen välttämättömyyden pakosta.

Tjaa, Mika Waltari ei tunnetusti katunut suoraan mitään ja pysyi muutenkin Koskenniemen hyvänä kaverina.

Mutta kuten Johannes Salminen (muistaakseni myös Rajamaassa) totesi, Waltari käsitteli aihetta romaaneissaan, mikä Salmisen mielestä onkin kirjailijalle paras tapa. Salminen jopa totesi jotenkin niin, että kirjailija tarvitsee erehdyksiä, sillä mistä muusta hän saisi niin hyviä aiheita?

Jukka Kemppinen kirjoitti blogissaan taannoin näin:

"Waltari näyttäisi naamioineen suhteensa punaiseen ja mustaan fasismiin. Sinuhesta alkaen hänen romaanejaan on luettu historiallisina avainromaaneina, mikä on virhe. Mikaeleissa islamin maat ovat sittenkin suvaitsevaisempia kuin kristillinen länsi, mutta kirjoittaja ja hänen päähenkilönsä eivät elättele minkäänlaisia illuusioita poliittisesta valtataistelusta.

Nähdäkseni Waltarin silmiinpistävät naishirviöt, Nefernefernefer, Mikaelien rouva Genevieve ja Giulietta ja niin edelleen, ovat tutkielmia irrationaalisuudesta ja vaistojen kapinasta. Nämä naiset ovat sananmukaisesti fasisteja ja heidän ympärillään leijuu fasismin kutsu ja lumous, jonka Waltari tavattoman taitavasti muuntaa seksuaaliseksi vetovoimaksi.

Ruumiillinen rakkaus ei kuitenkaan kestä. Hieman kyynisesti voisi sanoa, että kokemuksen mukaan ihmisen kiima-aika on noin kuusi kuukautta, ja mitä seksin harjoittamiseen tulee, toimitus on epäsiisti, ilo lyhytaikainen ja asento naurettava.

Waltarin naisten ylivoima on siis minun näkemänäni poliittista terroria, jossa raaka oman edun tavoittelu peitetään."

http://kemppinen.blogspot.fi/2006/05/lukuihastus.html

[skrjabin]

Tjaa, Mika Waltari ei tunnetusti katunut suoraan mitään ja pysyi muutenkin Koskenniemen hyvänä kaverina.

Mutta kuten Johannes Salminen (muistaakseni myös Rajamaassa) totesi, Waltari käsitteli aihetta romaaneissaan, mikä Salmisen mielestä onkin kirjailijalle paras tapa. Salminen jopa totesi jotenkin niin, että kirjailija tarvitsee erehdyksiä, sillä mistä muusta hän saisi niin hyviä aiheita?

Onko Waltari siis poikkeustapaus vai edustaako hän yleisemminkin sitä tapaa millä 1930-luvun aatteita käsiteltiin uudessa tilanteessa? Luulisin että vaikeneminen ja unohtaminen oli se yleisin tapa, kaikilla kun ei ollut Waltarin tapaan kirjallista välinettä aiheen käsittelemiseenkään.

[Emma-Liisa]

Onko Waltari siis poikkeustapaus vai edustaako hän yleisemminkin sitä tapaa millä 1930-luvun aatteita käsiteltiin uudessa tilanteessa? Luulisin että vaikeneminen ja unohtaminen oli se yleisin tapa, kaikilla kun ei ollut Waltarin tapaan kirjallista välinettä aiheen käsittelemiseenkään.

"1930-luku" on aika liian lavea käsite. Suhtautuminen Saksaankin saattoi muuttua ajan kuluessa. Esim. Suomen kuvalehti ymmärsi vielä Kristalliyön jälkeenkin marraskuussa 1938, että juutalaisten "yliedustuksen" purkaminen tietyissä ammateissa oli vaatinut toimenpiteitä ja paheksui vain "ylilyöntejä". Mutta maaliskuussa 1939 oli toinen ääni kellossa, sillä marssia Prahaan ei voinut enää puolustaa kansallisuusperiaatteella, ja silloinhan muutkin pienet kansat olivat vaarassa.

Marjo Heiskasen teos Kollaan kenttäpapin tarina isoisästään, pastori Jorma Heiskasesta, joka oli sekä AKS:n että IKL:n jäsen ja tähän mennessä ihaillut Saksaa, sisältää kiintoisan kohdan talvisodan ajalta: Suomen urhea taistelu saisi ensin diktatuurin romahtamaan NL.sas ja sitten Saksassa!

Paula Arvaksen tutkimus AKS-johtaja Vilho Helasen salapoliisiromaaneista Rauta ja ristilukki (SKS 2009) sisältää myös kiintoisia asioita. Rauhattomassa rannikossa saksalaiset ovat reiluja, komeita, miehekkäitä ja yksi heistä lausuu: "Valitettavasti emme ole enää aseveljiä." Ristilukin arvoituksessa saksalaiset esitetään negatiivisemmassa valossa, ja Ristilukiksi paljastuneen naisen aviomies oli sodan aikana toiminut Tallinnan Gestapossa, juutalaisia ei kuitenkaan mainita. Teoksessa Kolme laukausta yössä saksalaiset yhdistetään Valpoon ja englantilaiset esitetään myönteisessä valossa.

[Emma-Liisa]

Helvi Hämäläisen romanissa Säädyllisen murhenäytelmä, joka on kirjoitettu ennen sotaa 1939 mutta julkaistu 1941, porvarillinen sivistyneistö käy luvussa Klubin keskustelua Hitleristä Tshekkoslovakian krisiin aikoihin, siis syyskuussa 1938.

Professori: "Hitler on tullut rajalle,jolle hän on pysyvähtyvä."

Kirjailijatar: "Hitler on ajanut maanpakoon tieteen ja taiteen - Friedell teki itsemurhan, kun hän tuli Wieniin - Hitler on julistanut epäinhimillisyyden oikeutetuksi - Hitler on tuhoava Euroopan - koko maailman - Hitler on kieltänyt juutalaisilta ihmisoikeudet - Hitler on suuri rikollinen - hän on suuruudenhullu - hän on paksupäinen idealisti, joka toteuttaa itseään jättiläismittakaavoissa."

Toimittaja: "En pidä Hitleristä, mutta on naurettavaa sanoa, ettei pidä hänestä, yhtä naurettavaa kuin jos sanoisin, etten pidä Eurooppa-Aasia mantereen muodosta - hän on uuden aikakauden ruumiillistuma, hän on - en voi olla ihailematta sitä, miten hän toteuttaa persoonallisuuttaan ja miten tuo pikkuinen mies kääntää aikakauden. Tulivuoren purkautuminen on onnettomuus, emmekä voi sitä ihailla, mutta halveksia emme myöskään. Minä en - en - "

[Tapio Onnela]

Esim. Suomen kuvalehti ymmärsi vielä Kristalliyön jälkeenkin marraskuussa 1938, että juutalaisten "yliedustuksen" purkaminen tietyissä ammateissa oli vaatinut toimenpiteitä ja paheksui vain "ylilyöntejä".

Muistaakseni Koskenniemi mm. kannatti lämpimästi juutalaisten heittämistä ulos Saksan yliopistoviroista.