Agricolan uutis- ja keskustelufoorumit

Tämänpäiväisessä Hesarissa 9.3.2010 Jyväskylän yliopiston yleisen historian professori Juha Sihvola kirjoittaa arvostelussaan Heikki Palmun teosta suomen kirkon tulevaisuus (otsikolla Kirkon tulevaisuudesta päätetään nyt):

"Voidaan kuitenkin kysyä, miksi Palmu on penseä SAK:n entisen johtajan Matti Viialaisen taannoiselle ehdotukselle. Sen mukaan työväenliikkeen olisi pyydettävä kirkolta anteeksi vuoden 1918 tapahtumia.
Palmu ei kiistä, että joukko pappeja joutui punaisen terrorin kohteeksi. Hän voisi myös myöntää, että vallankumous oli sekä moraalisesti väärin että poliittinen emämunaus. Anteeksipyyntöä voisi harkita.
Suomen työväen hyvinvointi ei olisi ollut mahdollista muualla kuin itsenäisessä Suomessa. Itsenäisyyden vakiintumisen välttämätön ehto oli valkoisten voitto sisällissodassa. Hinta oli tosin tarpeettoman suuri. Myös valkoinen ja kirkollinen anteeksipyyntö olisivat paikallaan."

Minä en ole näihin historiallisiin anteeksipyyntöihin innostunut, koska aidon anteeksipyynnön pitäisi tapahtua tekijän ja uhrin välillä. Sitä pitäisi myös seurata jonkinlainen hyvitys.

Tieto- ja kaunokirjat, elokuvat, seminaarit, julkinen keskustelu, näyttelyt ja muistomerkit ovat parempi tapa käsitellä aihetta. Niissä voidaan myös esittää asia laajemmin kuin hyvä/paha-akselilla.

Emma-Liisa kirjoitti:Minä en ole näihin historiallisiin anteeksipyyntöihin innostunut, koska aidon anteeksipyynnön pitäisi tapahtua tekijän ja uhrin välillä.

Tekijä pyytää anteeksi uhriltaan: anteeksi että tapoin sinut!

Pidän organisaation - esimerkiksi valtion - anteeksipyyntöä katumuksen osoituksena ja tunnustuksena väärinteosta sekä pesäeron tekemisestä menneeseen viestinä, emme ole enää se mitä ennen.

Tässä on muutamia linkkejä muutamiin anteeksipyyntöihin:

Britannia lapsina pakkosiirretyiltä:
http://www.hs.fi/keskustelu/Britannia+p ... &tstart=60

Lehti pyytää anteeksi Muhammed-kuvia:
http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Tan ... 5253265080

Artikkeli jossa mainitaan Japanin anteeksipyyntö:
http://www.formin.fi/public/default.asp ... ture=fi-FI

Saksan anteeksipyyntö:
http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/article180284.ece

Olen puolestani Emma-Liisan kannalla. Jos organisaatio ”pyytää anteeksi” se ei osoita mitään ”katumusta” tippaakaan vaan pelkästään oman edun tavoittelua, kuten positiivisen PR:n tavoittelua.

Miten voisi ”organisaatio” tuntea yhtään mitään, esimerkiksi ”katumusta”? Eihän organisaatio ole mitään muuta kuin joukko ihmisiä joita yhdistää yhteinen nimittäjä. Sen taustalla on joukko ihmisiä, jotka ovat havanneet hyväksi että nyt julkisesti muka kadutaan. Siitä sitten kaiken maailman ihmiset liikuttuvat, kun näiden kokema vääryys korjattiin, ja organisaatiossa toimivat ihmiset hykertelevät tyytyväisinä onnistunutta ”anteeksipyyntöään", jolla saavutettiin se etu mitä sillä tavoiteltiin (jos saavutettiin).

Viittaan lisäksi nimimerkki Vetehisen esittämiin linkkeihin tässä esittämän mielipiteeni tueksi. Anteeksipyyntö on aina henkilökohtainen, ihmisten - lihaa ja verta, eli henkeä olevien - välinen juttu, ei mikään organisaation asia. Sen taustalla täytyy olla todellinen tunne, ja sellaista ei yhteisöllä voi olla. Yhteisö ei tunne yhtään mitään - sen on tunteeton kuin kivi - ja se voi esittää jonkin anteeksipyynnöön enintään siinä missä kivikin voi tai oikeastaan, ei voi. Voisikin sanoa, että yhteisön esittämänä anteeksipyyntö on yksinkertaisten ihmisten linssiin viilaamista. Onnistuuko - no se taas riippuu vastaanottajan älykkyydestä!

Toisaalta olen eri mieltä Emma-Liisan kanssa tämän ihmisnäkemyksestä. En ymmärrä oikein jakoa mustaan ja valkoiseen, hyvään ja huonoon (tai pahaan), tekijään ja uhriin. Olen nähnyt, kuinka joku, joka on meidän mielestämme uhri, pyytää anteeksi tekijältä tämän tekoa - ajatelkaamme vaikkapa Patricia Hearstia - jne. Ihmissuhteet eivät ole mustavalkoisia eikä niiden käsittely käy sillä tapaa. Sellaine kuva on maailman yksenkertaistamista.

Håkan

H Salonen kirjoitti:Olen puolestani Emma-Liisan kannalla. Jos organisaatio ”pyytää anteeksi” se ei osoita mitään ”katumusta” tippaakaan vaan pelkästään oman edun tavoittelua, kuten positiivisen PR:n tavoittelua.

Miten voisi ”organisaatio” tuntea yhtään mitään, esimerkiksi ”katumusta”? Eihän organisaatio ole mitään muuta kuin joukko ihmisiä joita yhdistää yhteinen nimittäjä. Sen taustalla on joukko ihmisiä, jotka ovat havanneet hyväksi että nyt julkisesti muka kadutaan. Siitä sitten kaiken maailman ihmiset liikuttuvat, kun näiden kokema vääryys korjattiin, ja organisaatiossa toimivat ihmiset hykertelevät tyytyväisinä onnistunutta ”anteeksipyyntöään", jolla saavutettiin se etu mitä sillä tavoiteltiin (jos saavutettiin).

Viittaan lisäksi nimimerkki Vetehisen esittämiin linkkeihin tässä esittämän mielipiteeni tueksi. Anteeksipyyntö on aina henkilökohtainen, ihmisten - lihaa ja verta, eli henkeä olevien - välinen juttu, ei mikään organisaation asia. Sen taustalla täytyy olla todellinen tunne, ja sellaista ei yhteisöllä voi olla. Yhteisö ei tunne yhtään mitään - sen on tunteeton kuin kivi - ja se voi esittää jonkin anteeksipyynnöön enintään siinä missä kivikin voi tai oikeastaan, ei voi. Voisikin sanoa, että yhteisön esittämänä anteeksipyyntö on yksinkertaisten ihmisten linssiin viilaamista. Onnistuuko - no se taas riippuu vastaanottajan älykkyydestä!

Ehkä sen voi noinkin nähdä. Minulla on sellainen käsitys, että yhteisöt ja organisaatiot muodostuvat ihmisistä ja ne voivat esittää anteeksipyyntönsä niiden johtajien suulla, mutta ei se tehtyä vääryyttä korvaa.

En oikein ymmärrä miksi anteeksipyyntö olisi linssiin viilaamista enkä myöskään mitä tarkoitat todellisella tunteella, joka anteeksipyynnön takana olisi oltava. Kirjoitit että anteeksipyyntö on aina henkilökohtainen, mutta kuitenkin linkeissäni oli organisaatioita ja valtioita, jotka ovat faktisesti pyytäneet anteeksi.

Mielestäni anteeksipyyntö ei tarvitse erityistä tiettyä tunnetta ollakseen jotenkin aito, vaan riittää, että se on myönnytys ja tunnustus toiselle osapuolelle, että tehtiin väärin ja tunnustetaan se. Toinen vaihtoehto on, ettei tunnusteta, että väärin tehtiin. Helpompi on olla tunnustamatta.

Tuli mieleen, että valtion tekemää anteeksipyyntöä voisi tekona ehkä verrata valtion päämiehen esittämään pahoitteluun mm maanjäristyksen uhreille Turkissa ja Haitissa.

Minulla ei ole kantaa, että jonkun tahon olisi pyydettävä joltain toiselta anteeksi, mutta mielestäni sellainen teko on mahdollinen ja joistain historian hirveyksistä varmaan ollut hyvin tarpeellista sekä uhrille että tekijälle.

Vetehinen kirjoitti:
Mielestäni anteeksipyyntö ei tarvitse erityistä tiettyä tunnetta ollakseen jotenkin aito, vaan riittää, että se on myönnytys ja tunnustus toiselle osapuolelle, että tehtiin väärin ja tunnustetaan se. Toinen vaihtoehto on, ettei tunnusteta, että väärin tehtiin. Helpompi on olla tunnustamatta.

Ymmärrämme ilmeisesti “anteeksipyynnön” eri lailla. En puolestani näe mitään syytä kommmentoida kirjoitustasi enempää kun suhtaudut sanaan tuolla tavoin, ikään kuin se merkitsisi vain tapahtuneen pahoittelua. Ovathan valtiolliset ja muut organisaatioiden suruvalittelutkin aivan arkipäiväisiä.

Terveisin

Håkan

H Salonen kirjoitti:

Vetehinen kirjoitti:
Mielestäni anteeksipyyntö ei tarvitse erityistä tiettyä tunnetta ollakseen jotenkin aito, vaan riittää, että se on myönnytys ja tunnustus toiselle osapuolelle, että tehtiin väärin ja tunnustetaan se. Toinen vaihtoehto on, ettei tunnusteta, että väärin tehtiin. Helpompi on olla tunnustamatta.

Ymmärrämme ilmeisesti “anteeksipyynnön” eri lailla. En puolestani näe mitään syytä kommmentoida kirjoitustasi enempää kun suhtaudut sanaan tuolla tavoin, ikään kuin se merkitsisi vain tapahtuneen pahoittelua. Ovathan valtiolliset ja muut organisaatioiden suruvalittelutkin aivan arkipäiväisiä.

Terveisin

Håkan

Olet varmaan oikeassa, että käsityksemme anteeksipyynnöstä eroavat. En pidä anteeksipyyntöä sellaisena tapahtumana, mihin pitäisi liittyä jokin tietty tunne. Onko se tunne kristillinen syntisen tunto ja syvä syyllisyys, vai mikä se olisi?

Organisaatioiden anteeksipyyntö ei mielestäni ole pelkkä pahoittelu, vaan siihen liittyy vääryyden tekemisen tunnustus, kuten jo edellä kirjoitin, ja tunnustamiseen tuntuu usein liittyvä korvausvelvollisuuden syntyminen. Asioita jotka mutkistavat ja tekevät anteeksipyytämisestä poliittisesti vaikeita asioita.

Vähän samaan problematiikkaan sijoittuu myös tämä armenialaisten kansanmurha kysymys, josta Ruotsissa äänestettiin:

Ruotsin valtiopäivät oli päättänyt aiemmin torstaina tunnustaa satojentuhansien armenialaisten tappamisen Ottomaanien valtakunnassa vuonna 1915 kansanmurhaksi. Turkin ensi reaktio oli kutsua Tukholman-suurlähettiläs kotiin.
***
Turkki kiistää kansanmurhan. Turkin mukaan kyse oli armenialaisten kapinan tukahduttamisessa ja nälänhädästä, jossa kuoli noin 300 000 armenialaista. Tutkijoiden mukaan kuolleita oli ainakin miljoona.

Turkin pääministeri perui Ruotsin-vierailun kansanmurhapäätöksen takia:
(HS, 11.3. 2010)