Juuri tästä on kysymys. Ao. lainsäädäntö koskeekin vain Museovirastoa ja muita valtion museoita, ei toki kaikkia Suomen museoita. Lain ja OPM:n asetuksen mukaan Museoviraston on perittävä muista palveluistaan liiketaloudellisen suoritteen maksua, jonka määrittelee Valtion maksuperustelaki, joka siis koskee vain valtionhallintoa, ei kuntia, säätiöitä tai yrityksiä.Jyrki Ilva kirjoitti:Museot voivat tietysti halutessaan periä maksua teoskappaleiden (painettujen tai digitaalisten)
antamisesta asiakkaiden käyttöön. Tällöin käytön rajoitukset perustuvat
kuitenkin ymmärtääkseni museon ja asiakkaan väliseen sopimukseen, eivät
lainsäädäntöön.
Koska digitaalinen käyttöönsaattaminen aiheuttaa huomattavia kustannuksia, on katsottu, että palvelun käytöstä voidaan periä maksu, koska toiminnan resurssit ovat muutenkin pienet. Digitaalinen tallenne paperikuvasta tai vanhasta negatiivista ei ole itsenäinen uusi teos, vaan tallenne alkuperäisestä. Ennen digitaaliaikaa usein tehtiin reprokuvia tai uusia kuvia negatiiveista. Näidenkin valmistamiseen liittyi kustannuksia. Käyttöoikeudet olivat aina sidoksissa alkuperäiseen, eikä niistä koskaan tullut itsenäisiä teoksia. Tähän nähden ei minusta asiassa ole mitään eroa.
Maksullinen palvelusopimus tarkoittaa, että kuvan saa käyttöön tilaussopimuksessa ennalta määrättyä käyttötarkoitusta varten, kuten painettava teos, juliste jne. Intellektuaalinen sisältö koskee minusta enemmänkin sitaattioikeutta, eikä anna täyttä kopiointi- ja levitysoikeutta. Silloinhan kaikkien 50 vuotta vanhempien kuvien julkinen käyttö olisi täysin vapaata, riippumatta siitä onko omistaja museo vai yksityinen ihminen. Eli jos 100 vuotta vanha perhealbumi varastetaan ja siitä skannattuja kuvia käytetään mainoksissa tms, ainoa rikkomus olisi tällöin albumin fyysinen varkaus.