Ville Similä, Libya ja vuosien 1939-1945 sodat
Lähetetty: 03.04.11 08:57
Agricolan palstaa seuraavat saattanevat muistaa runsaan puolentoista vuoden takaa tämän keskustelun. Ajatustenvaihdon käynnistäjänä toimi kirjailija Jyrki Kiiskisen laatima Helsingin Sanomien kolumni "Suomen sotaisesta historiasta" ja sotahistoriakulttuurista nuorten miesten väkivaltaisuuden mahdollisena selittäjänä. Tuolloin maan suurimman päivälehden kolumnisti pohdiskeli vuoden 1939-1945 sotiin liittyvien narratiivien mahdollisilla kulttuurisilla ja sosiaalisilla ulottuvuuksilla. Tuoreessa numerossa on lehden toinen kolumnisti nyt käsitellyt samojen narratiivien oletettuja ulkopoliittisia seurauksia. Ville Similä esittää suoraan sanoen varsin vaikeaselkoisessa ja häkellyttävässä kolumnissaan, että valtioneuvoston tuore päätös rajata Suomen osallistuminen Libyan-operaatioon varsinaisten sotatoimien ulkopuolelle liittyisi jotenkin vuoden 1939-1945 sotien patrioottiseen pyhittämiseen.
Similän kirjoittaman, paljolti muutaman sanan lauseilla ja yhden virkkeen kappaleilla kulkevan tekstin voi lukea kokonaisuudessaan täältä, mutta koska se on lyhyt, siteeraan sen tässä kokonaisuudessaan:
Sikäli kun ymmärsin Similän kirjoituksen oikein - ja hän ei tosiaan ole tehnyt tekstinsä ymmärtämistä ainakaan liian helpoksi - sen ydin on ilmeisesti se, että vuosien 1939-1945 sotien pyhittämisen seurauksena on virallinen Suomi haluton ottamaan selkeää roolia Libyan kriisin kaltaisissa tämän päivän konflikteissa, ja haluaa mieluummin pysyä niistä erossa ikäänkuin pitääkseen sotamuistonsa tahrattomina. Similän mielestä tämä on puolustettava ratkaisu, mutta siitä pitäisi tehdä päätös vasta poliittisen keskustelun jälkeen. Tämä keskustelu taas on Similän mielestä mahdotonta, koska sodasta ei pystytä Suomessa ylipäätään keskustelemaan, ja syynä siihenkin on jälleen kerran tuo vuosien 1939-1945 sotien pyhittäminen.
Olettaen, että tulkintani on oikea, voi tätä kolumnia pitää varsin huvittavana. Olin nimittäin puolittain odottanut, että jos presidentin ja valtioneuvoston tekemä päätös Libyan kriisin osalta provosoisi kommentteja, niin ne tulisivat joiltakin Olli Kivisen tai Jukka Tarkan tapaisilta kirjoittajilta. Olisin myös ollut taipuvainen arvaamaan, että yltiöpäisimmän euroatlanttisen hengen mukaisesti olisi päätöstä kritisoitu "uussuomettuneisuutena" tai "jälkisuomettuneisuutena". Mutta ei! Hätiin riensikin Ville Similä, joka kertoo meille että syynä päätökseen onkin ollut "patrioottinen hyminä", "kiitosvirsi sotaveteraaneille", "korkeajännitykset" ja "torjuntavoitto".
Palataksemme lähemmin Similän kirjoituksen sisällön arviointiin, siinä on varsin paljon samoja elementtejä tuon Kiiskisen kirjoituksen kanssa. Molemmissa eräs kantava teesi on se, että Suomessa vallitseva sodan muisteleminen on sekä laadullisesti että mittasuhteiltaan jotain ainutlaatuista maailmassa, ja että Suomi on näissä asioissa jollain tavalla aivan sui generis. Toinen on se, että vuoden 1939-1945 sodista puhutaan aivan liikaa, muttei niitä samalla käsitellä ollenkaan. Molempia näitä väitteitä on käsitelty tällä palstalla moneen otteeseen eri ketjujen yhteydessä. Tyydyn vain toteamaan lyhyesti, etten allekirjoita niistä kumpaakaan. Kiiskisen ja Similän huomiot sotien asemasta niinsanotussa kansankulttuurissa ovat sellaisenaan paikkansapitäviä; väittäessään, että Suomi olisi tässä suhteessa muka suorastaan jotenkin poikkeuksellinen maa maailmassa, he kuitenkin menevät täysin metsään. "Torjuntavoittoja" on ollut perinteisesti myös muilla mailla, ja itse "sota"-sanaan liittyy aivan samanlaista painolastia myös vaikkapa Yhdysvalloissa. Samaten myös väite siitä, ettei sotaa "koskaan käsitellä" on erheellinen.
Kiinnostavampaa onkin tämä Similän rakentama kömpelö aasinsilta viime sotien ja hallituksen Libya-päätöksen välille. Mitä tulee hänen kritisoimaansa päätöksentekoon, niin on aika erikoista ellei hän maan suurimman päivälehden kolumnistina käsitä sitä asiaa, että maamme presidentti ja hallitus voivat tehdä tässä asiassa suoran tilannekohtaisen päätöksen kansallisten intressien nojalla ja ennen kaikkea maamme sotilaallisista voimavaroista tietoisena. Miksi ihmeessä selkeästä valiokuntatason päätöksestä olla tekemättä mitään pitäisi järjestää "selontekoja ja eduskuntakeskusteluja"? Mutta ilmeisesti Similän mielestä näistä asioista pitäisi silloinkin keskustella aivan an sich, ja kyvyttömyys tähän keskusteluun on selvästikin vuosien 1939-1945 "patrioottisen hymistelyn" syytä.
En nyt oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Helsingin Sanomien niinsanottujen kolumnien taso on ilmaisullisesti, sisällöllisesti ja ulkoasultaan ollut jo vuosia niin ala-arvoinen, että on täysin käsittämätöntä miten kyseessä voi olla maan suurin päivälehti. En lue lehteä juuri koskaan, mutta tänä viikonloppuna silmäilin sen tarjontaa vain saadakseni nopean muistutuksen siitä, miksi aikoinani lopetin sen lukemisen.
Best,
J. J.
Similän kirjoittaman, paljolti muutaman sanan lauseilla ja yhden virkkeen kappaleilla kulkevan tekstin voi lukea kokonaisuudessaan täältä, mutta koska se on lyhyt, siteeraan sen tässä kokonaisuudessaan:
Suomalaisilla on jotain, mitä muilla ei ole: torjuntavoitto.
Vähän kuin sota olisi voitettu, vaikka se hävittiin.
Mikään maa ei suhtaudu sotaan niin jakomielitautisesti kuin Suomi.
Joka vuosi on talvisodan tai jatkosodan tai Lapin sodan alkamisen tai päättymisen tai jatkumisen tasavuosi.
Silloin on oikea aika julkaista lehtien sotaliitteitä ja Korkeajännityksiä ja yhä uusia talvisodan ratkaisutaisteluihin pureutuvia puhelinluetteloteoksia.
Joka itsenäisyyspäivä on oikea hetki kohottaa sotaveteraanien kiitosvirren nuottia vielä sävelaskelella.
Sodista puhutaan lakkaamatta, mutta niitä ei koskaan käsitellä.
Torjunta voitti.
Koska sotaa käsittelevä kollektiivinen aivolohko on jo varattu patrioottiselle hyminälle, sodasta ei voi puhua.
Suomi on maailman militaristisin maa, joka pelkää hysteerisesti kaikkea, mikä liittyy sotaan.
Joten hys.
Libyan lentokieltoalueesta ei ollut vielä päätetty kun Suomessa jo oli päätetty, että siihen ei osallistuta, ei ainakaan omilla lentokoneilla.
Ei selontekoja, ei selvityksiä, ei eduskuntakeskustelua. Ei pohdintoja siitä, pitääkö Suomen osallistua Libyan joukkomurhan ehkäisemiseen.
Afganistanin sota ja Libyan sota ovat vaikeita.
Meille suomalaisille hyviä sotia ovat talvisota ja jatkosota ja Lapin sota.
Maailma on paha paikka, ja on ihan hyvä ratkaisu pysyä maailman sodista pois.
On aivan kunniakasta ryhtyä sivarivaltioksi, maailman Ahvenanmaaksi, jonka sotilaat nyt eivät kerta kaikkiaan osallistu sotiin omien rajojensa ulkopuolella.
Mutta siitä pitää tehdä päätös, ja päättää ei voi ellei puhu.
Torjuntavoitto on tappio.
Sikäli kun ymmärsin Similän kirjoituksen oikein - ja hän ei tosiaan ole tehnyt tekstinsä ymmärtämistä ainakaan liian helpoksi - sen ydin on ilmeisesti se, että vuosien 1939-1945 sotien pyhittämisen seurauksena on virallinen Suomi haluton ottamaan selkeää roolia Libyan kriisin kaltaisissa tämän päivän konflikteissa, ja haluaa mieluummin pysyä niistä erossa ikäänkuin pitääkseen sotamuistonsa tahrattomina. Similän mielestä tämä on puolustettava ratkaisu, mutta siitä pitäisi tehdä päätös vasta poliittisen keskustelun jälkeen. Tämä keskustelu taas on Similän mielestä mahdotonta, koska sodasta ei pystytä Suomessa ylipäätään keskustelemaan, ja syynä siihenkin on jälleen kerran tuo vuosien 1939-1945 sotien pyhittäminen.
Olettaen, että tulkintani on oikea, voi tätä kolumnia pitää varsin huvittavana. Olin nimittäin puolittain odottanut, että jos presidentin ja valtioneuvoston tekemä päätös Libyan kriisin osalta provosoisi kommentteja, niin ne tulisivat joiltakin Olli Kivisen tai Jukka Tarkan tapaisilta kirjoittajilta. Olisin myös ollut taipuvainen arvaamaan, että yltiöpäisimmän euroatlanttisen hengen mukaisesti olisi päätöstä kritisoitu "uussuomettuneisuutena" tai "jälkisuomettuneisuutena". Mutta ei! Hätiin riensikin Ville Similä, joka kertoo meille että syynä päätökseen onkin ollut "patrioottinen hyminä", "kiitosvirsi sotaveteraaneille", "korkeajännitykset" ja "torjuntavoitto".
Palataksemme lähemmin Similän kirjoituksen sisällön arviointiin, siinä on varsin paljon samoja elementtejä tuon Kiiskisen kirjoituksen kanssa. Molemmissa eräs kantava teesi on se, että Suomessa vallitseva sodan muisteleminen on sekä laadullisesti että mittasuhteiltaan jotain ainutlaatuista maailmassa, ja että Suomi on näissä asioissa jollain tavalla aivan sui generis. Toinen on se, että vuoden 1939-1945 sodista puhutaan aivan liikaa, muttei niitä samalla käsitellä ollenkaan. Molempia näitä väitteitä on käsitelty tällä palstalla moneen otteeseen eri ketjujen yhteydessä. Tyydyn vain toteamaan lyhyesti, etten allekirjoita niistä kumpaakaan. Kiiskisen ja Similän huomiot sotien asemasta niinsanotussa kansankulttuurissa ovat sellaisenaan paikkansapitäviä; väittäessään, että Suomi olisi tässä suhteessa muka suorastaan jotenkin poikkeuksellinen maa maailmassa, he kuitenkin menevät täysin metsään. "Torjuntavoittoja" on ollut perinteisesti myös muilla mailla, ja itse "sota"-sanaan liittyy aivan samanlaista painolastia myös vaikkapa Yhdysvalloissa. Samaten myös väite siitä, ettei sotaa "koskaan käsitellä" on erheellinen.
Kiinnostavampaa onkin tämä Similän rakentama kömpelö aasinsilta viime sotien ja hallituksen Libya-päätöksen välille. Mitä tulee hänen kritisoimaansa päätöksentekoon, niin on aika erikoista ellei hän maan suurimman päivälehden kolumnistina käsitä sitä asiaa, että maamme presidentti ja hallitus voivat tehdä tässä asiassa suoran tilannekohtaisen päätöksen kansallisten intressien nojalla ja ennen kaikkea maamme sotilaallisista voimavaroista tietoisena. Miksi ihmeessä selkeästä valiokuntatason päätöksestä olla tekemättä mitään pitäisi järjestää "selontekoja ja eduskuntakeskusteluja"? Mutta ilmeisesti Similän mielestä näistä asioista pitäisi silloinkin keskustella aivan an sich, ja kyvyttömyys tähän keskusteluun on selvästikin vuosien 1939-1945 "patrioottisen hymistelyn" syytä.
En nyt oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Helsingin Sanomien niinsanottujen kolumnien taso on ilmaisullisesti, sisällöllisesti ja ulkoasultaan ollut jo vuosia niin ala-arvoinen, että on täysin käsittämätöntä miten kyseessä voi olla maan suurin päivälehti. En lue lehteä juuri koskaan, mutta tänä viikonloppuna silmäilin sen tarjontaa vain saadakseni nopean muistutuksen siitä, miksi aikoinani lopetin sen lukemisen.
Best,
J. J.