Tässä säikeessä otettiin puheeksi "historiallisen tiedon taso Suomessa". Kyse on luonnollisesti ns. suuren yleisön tiedon tasosta, ja sävy oli vähintäänkin lievästi tätä historiavalistuksen kohdejoukkoa jonkinlaisesta henkisestä velttoudesta syyllistävä. Väittäisin kuitenkin, että asia ei ole lopultakaan kiinni siitä, kuinka monta ansiokasta tutkimushanketta Kansallisarkisto tai muu toimija on saattanut loppuun. Kaikki eivät sillä tavalla jaksa pitää lukua näistä "projekteista" tai opetella ulkoa. Sen sijaan historiakuvan kannalta on mielestäni aivan ratkaisevassa asemassa se tietoisesti levitettävä historiapuhe, jonka kanssa ihmiset joutuvat jatkuvasti tekemisiin tiedotusvälineiden, populaarikirjallisuuden, yleisöluentojen ja myös tutkimuksina tarjottujen esitysten välityksellä.
Seuraavassa muutamia hajahuomioita sellaisista historiaesityksistä, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet käsiini ja silmäiltävikseni tänä syksynä:
***
Kirjailija Harri Raitis sai kulttuurilehti Kanavassa (5/2011) päätoimittaja Pernaalta laajasti palstatilaa artikkelilleen Kommunistivainoille oli myös perusteita 1920- ja 1930-luvuilla. Artikkeli oli ilmeisesti tarkoitettu vastaiskuksi Sirpa Kähkösen viimevuotiselle Tammisaaren poliittisia vankeja käsittelevälle kirjalle, jonka käsittelytapa ilmeisesti oli Raittiin kristillisen eetoksen täyttämälle mielenlaadulle liian humaani ja ymmärtävä - siksipä, kuten Raitis kirjoittaa, vainoille oli myös perusteita. Raitis perustelee vainointoaan suomalaisten kommunistien potentiaalisella "vallankumousuhalla", näin siitä huolimatta, että esim. Matti Lackman muutaman vuoden takaisessa perusteellisessa tutkimuksessaan EK:n päälliköstä Esko Riekistä päätyi tulokseen, jonka mukaan kommunistinen liike oli Riekin itsensäkin mielestä jo 1929 Suomessa niin maahanlyöty, ettei siitä koitunut uhkaa kärpäsellekään.
***
Professori Timo Vihavainen julkaisi jo alkusyksystä uuden kirjan nimeltä Itäraja häviää. Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa. Vihavaisen aatos hyppelehtii tuttuun tapaan mitä erilaisimmissa asioissa, varmaankin siksi, että tämäkin kirja on ainakin osaksi ylöslämmitys Vihavaisen Kanavassa ja muualla julkaisemista vanhoista teksteistä. Kirjan punaisena lankana voidaan kuitenkin pitää sitä, että - lainatakseni Väinö Voionmaan luonnehdintaa Tannerista kesäkuulta 1941 - hän "kuohui vihaa Venäjää [tässä tapauksessa Neuvostoliittoa] vastaan". Maallikkoa epäilyttää, pystyykö tutkija, jolla on näin emotionaaliset asettamukset, muissakaan asioissa pitämään päänsä objektiivisen kylmänä, mitä kai sentään vieläkin on pidettävä historiankirjoituksen ihanteena.
***
Toimittaja Mikko Määttälä sai jokin aika sitten osakseen suurta huomiota televisiossa ja lehdistössä julkistaessaan kirjansa Vihollisina vangitut. Internointileirit neuvostosuhteiden välikappaleina 1944 - 1947. Mikäpä siinä, ihan tutkimisen arvoinen aihe, vaikkeivät näiden internoitujen kärsimykset ehkä toisen maailmansodan mitoissa olletkaan aivan kärkiluokkaa. Määttälän katsomuksellinen perusta paljastuu lukijalle - viimeistään - kirjan loppusivuilla:
"Uusi, neuvostomielinen ajattelutapa, jota erityisesti äärivasemmisto hehkutti, alkoi reivata myös historiankirjoitusta uusille urille. Kommunistien ja muiden äärivasemmistolaisten rötökset painettiin määrätietoisesti unholaan, ja heidän päälleen laskettiin armollisesti uhrin viitta. Tämän uhriviitan alla äärivasemmiston tekoja pidetään hyvin pitkälle tänäkin päivänä
Määttälä ei kuitenkaan heitä lopulisesti hohtimia kaivoon vaan näkee toivon paremmasta jo sarastavan:
"Olisikohan pian satavuotias Suomi vihdoin siirtymässä parempaan aikaan, jolloin menneisyyttä voitaisiin tarkastella sellaisena kuin se todella on ollut, kaikessa monimuotoisuudessaan?
Ehkäpä tässä kuvaamani esimerkit ovat Määttälälle ja kaltaisilleen airuita historiankirjoituksesta, joka kuvaa menneisyyden "sellaisena kuin se todella on ollut".
***
Kirjastosta sain VTT Jukka Seppisen paksun uutuuskirjan Suomettumisen syövereissä. Voi hyvinkin olla, että tämä opus kuitenkin jää lukematta. Kirjoittihan Jukka Tarkka, jota ei ainakaan voi syyttää "neuvostomielisyydestä" ja vasemmistosympatioista, vastikään Hesarissa, että Seppisen tekstiin ei ole luottamista, koska hän on tarkoitushakuisesti referoinut ja siteerannut ainakin osaa lähteistään. Vastuu jää kuulemma lukijalle, eikä ainakaan minulla ole pienintäkään halua ruveta tarkastamaan Seppisen lähteitä.
***
Myös entisaikojen kenraaleista on ilmestynyt populaariteos Värikkäät kenraalit. Sankaritekoja ja skandaaleja. Kirjoittajakuntaan kuuluu mm. Pasi Jaaakkonen, joka ymmärtääkseni kuului myös ankaran totuudelliseksi luonnehditun Teloitetun totuuden kirjoittajakaartiin. Mieleen nousi kysymys, eikö Jaakkonen ole huolissaan siitä, että käyttäessään vuoden 1918 sodasta asenteellista nimitystä "vapaussota" hän ehkä luo epäilyksen varjon myös edellä mainitun teoksen luotettavuuteen.
***
Esimerkit riittäkööt. Edellä mainittuja tuoreita kirjoja myydään paljon, ja myös kirjastoissa niillä on pitkät varausjonot. Niillä siis aivan ilmeisesti on paljonkin tekemistä sen "historiallisen tiedon tason" kanssa, josta säikeen otsikko puhuu.Jos jouku kykenee vaikkapa kuluvalta syksyltä esittämään esimerkkejä vastakkaiselta laidalta, kuulisin niistä mielelläni. Kuten Michael Jonas on todennut, Suomessa on voimakas antikommunistisen historiankirjoituksen perinne. Tuskin juuri kukaan kaipaa sen vastapainoksi "prokommunistista" tai edes vasemmistolaista historiantulkintaa. Itse arvostaisin asenteettomuutta ja totuudellisuutta siinä määrin kuin se nyt ylipäätään ihmistieteissä on mahdollista.
Näin meidän ns. tavallisten ihmisten historiakuvaa ja "tiedon tasoa" ehdollistetaan "oikeaan" suuntaan. Päivittäin. Vähä vähältä. Vedättämällä.