Agricolan uutis- ja keskustelufoorumit

Urho Kekkonen ei ollut kirkon näkökulmasta ihannepresidentti, käy ilmi Helsingin yliopistossa tänään julkistettavasta Suomen kirkkohistoriallisen seuran kustantamasta teoksesta Kirkko, Kekkonen ja politiikka 1962 - 1982. Teologian tohtori Ville Jalovaara on tutkinut, mikä oli evankelis-luterilaisen kirkon suhde politiikkaan Kekkosen presidenttikaudella.

Jalovaaran mukaan vahva kommunisminvastaisuus leimasi kirkon julkisuuskuvaa aina 1970-luvulle asti. 1950-luvun lopun ulkopoliittiset kriisivuodet olivat vakuuttaneet kirkon siitä, että Kekkonen oli suomalaisen yhteiskunnan turva Neuvostoliiton ja kotimaisen äärivasemmiston uhkaa vastaan. Melko pian alkoi kuitenkin valjeta, ettei kirkon luottomiehen viitta täysin sopinutkaan Kekkosen harteille. Kekkonen provosoi kirkkoa kärkevillä mielipiteillään, mutta piti samalla tiukasti kiinni valtaoikeuksistaan piispojen nimitysten kohdalla.

Jalovaara toteaa

Vuoteen 1964 asti virassa toiminut Ilmari Salomies näyttää olleen arkkipiispoista ainoa, joka kävi Kekkosen kanssa tasavertaisia keskusteluja poliittisista kysymyksistä. Martti Simojoen ja Mikko Juvan kanssa ei samanlaista luottosuhdetta syntynyt.

Jalovaaran mukaan kulttuuri-ilmapiirin muutos yllätti kirkon johdon 1960-luvun puolivälissä, jolloin kirkon asemaan kohdistunut arvostelu alkoi kuulua äänekkäänä. Kirkko koki haastajikseen kaikki vasemmistopuolueet SDP:tä myöten, eikä presidentti ojentanut auttavaa kättään. Kekkonen halusi integroida äärivasemmiston kannattajat osaksi suomalaista yhteiskuntaa, kun taas kirkon asenne oli lähes päinvastainen.

Kirkon piirissä nousi selvä pettymys siihen, että tämä jota ensin luultiin kaveriksi, jättikin meidät kamppailemaan yksin radikalismin kanssa

Jalovaaran mukaan kirkko onnistui säilyttämään yhteiskunnallisen asemansa kriisivuosina pitkälti arkkipiispa Martti Simojoen johtamistaitojen ansiosta. Simojoki piti keskusteluyhteyden avoinna kriitikoihin, mutta vastusti kirkon asemaan kaavailtuja konkreettisia muutoksia. Poliittista tukea kirkko haki lähinnä kokoomuksesta, sillä liittoutuminen radikalismin vastavoimana esiintyneen Suomen Kristillisen Liiton kanssa ei kirkon johtoa innostanut. Piispat ja Kotimaa-lehti suhtautuivat pitkään avoimen kielteisesti kristilliseen liittoon, jonka tapaa yhdistää politiikka ja uskonto vierastettiin. Taustalla hiersi myös puolueen vaikuttajien kriittinen suhtautuminen kirkon johdon linjauksiin.

Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa kirkon ja valtion eroa ajanut kansanrintama jäi kirkon huojennukseksi tappiolle, ja vuosikymmenen lopulla ilmapiiri Suomessa kääntyi konservatiivisemmaksi. Jalovaaran mukaan liennytyksen kirkon ja vasemmiston väleihin toi pikemminkin kommunismin kannatuksen heikentyminen kuin kirkon oma asennemuutos. Etenkin keskustan johtamat hallitukset osoittautuivat ministeriöiksi, joiden kanssa kirkon oli helppo asioida, ja välien uudelleen lämpeneminen SDP:n suuntaan otettiin ilolla vastaan.

Ristiriidoista huolimatta kirkko piti Kekkosta isänmaan ystävänä ja oli valmis myönnytyksiin, joita ulkopolitiikan katsottiin vaativan. Kirkon ja Kotimaa-lehden välille syntyi aiheesta poikkeuksellisen julkinen riita vuonna 1975, kun kirkon johto kielsi Neuvostoliiton uskonnonvainoista puhuneen pastori Richard Wurmbrandin esiintymiset suomalaisissa kirkoissa Suomen Ety-kokouksen alla. Jalovaaran mukaan syynä oli presidentin kansliasta tullut pyyntö, vaikka kirkon johto tämän kielsikin.

Viimeistään vuoden 1978 vaalien alla turhautuminen Kekkosen pitkään valtakauteen oli kasvanut niin, että kirkon piirissä kaivattiin Tamminiemeen vahdinvaihtoa. Tämän johdosta Mauno Koiviston, maan ensimmäisen vasemmistolaisen presidentin valintaan suhtauduttiin keväällä 1982 huomattavan toiveikkaasti.

Lähteet ja lisätiedot:
Helsingin yliopiston tiedote 9.11.2011
Virve Kuusi: Kirkon ihastus Kekkoseen hiipui, HY