Martti Pelho kirjoitti:Haavisto perusteli oikaisuvaatimustaan julkisen sanan neuvostolle seuraavasti:
“Kun julkisen sanan neuvosto on lisäksi ennakoivalla lausunnollaan tahtonut vaikuttaa asian oikeuskäsittelyyn ja siten käyttänyt valtaa rikosasiassa, josta tulevaa päätöstä olisi ollut odotettava sen selvittämiseksi, mitä oikeuslaitos katsoo asiassa tapahtuneen, on neuvosto laajasti ottaen käyttänyt tuomiovaltaa tässä asiassa, viranomaiskoneiston tukemiseksi. Siten neuvosto ei ole noudattanut sitä varovaisuutta, jota siltä olisi sen merkittävän yhteiskunnallisen roolin takia voinut edellyttää. Kun rikos on nyt saanut rangaistuksensa, on myös Julkisen sanan neuvoston aika peruuttaa vääriin käsityksiin perustuva lausuntonsa, joka on arvoton.”
Julkisen sanan neuvosto kieltäytyi perumasta Haavikolle antamaansa huomautustaan. Neuvoston kieltäytymispäätöksen perustelun mukaan korkeimman oikeuden rikostuomiolla asiassa ei ole vaikutusta siihen, miten tapatumista on hyvän lehtimiestavan mukaan kirjoitettava.
Avaajan valitsema näkökulma tämän asiaan perustuu kirjailija Paavo Haavikon onnettomaan kirjoitukseen Julkisen Sanan neuvostolle (JSN), jossa Haavikko arvostelee asiattomasti ja poleemisesti JSN:n neuvoston jotain päätöstä, jonka yksityiskohtia en tunne mutta joka arvattavasti on ollut asianmukainen. Sen yksityiskohdat olisi ollut avaajan selostettava jotta Haavikon asiaa voitaisiin arvostella. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Haavikko on haukkunut väärää puuta.
Korkein oikeus korjasi sittemmin alioikeuksien virheet Mikkelin panttivankidraamaa koskeneessa asiassa ja tuomitsi jutussa päätekijän, Karhuryhmän toimintaa johtaneen komisarion (vain) 60 päiväsakon sakkorangaistukseen. Maksettava sakon markkamäärä on yhdentekevä – se määräytyy tulojen mukaan – mutta vertailun vuoksi mainittakoon että ylinopeussakko on melko usein 60 päiväsakon suuruusluokkaa. Ehkä osansa lievän seuraamuksen tuomitsemisessa on ollut se, että useampi poliisimies vakavasti loukkaantui panttivankidraaman traagisessa loppuräjäytyksessä.
Jutussa annetun rangaistuksen vähäisyys on ilmeisessä epäsuhteessa esiintyneisiin virheisiin. Oikeusasiamiesjärjestelmä, jossa viranomaisia muka valvotaan - mutta jossa virkamiehiä tosiasiassa ennen kaikkea suojellaan – teki jälleen tehtävänsä. Poliisiylijohtaja Olli Urponen kyllä heti kiirehti vakuuttamaan, että hän ”
kantaa täyden vastuun” ja sen sanomiseksi se jäi - Urponen siis ”kantoi täyden vastuun” ilman että tämä ”raskaan (virka)vastuun alla” toimiminen olisi merkinnyt yhtään mitään. Sisäasiainministeri Kaisa Raatikainen (sos.dem.) kiirehti sanomaan, että hänkin
kantaa vastuun ministerivastuulain mukaan ks.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/p ... media=2413 eikä sekään merkinnyt sitten yhtään mitään.
Selvää on siis, että kukaan ei loppujen lopuksi kantanut mitään vastuuta. Ministeriä suojasi ministerivastuulaki ja oikeuskansleri Jorma Aalto, poliiseja taas pelkästään oikeuskansleri Jorma Aalto. Korkeinkaan oikeus ei pystynyt muuta kuin tuomitsemaan yhden toimijan – Karhuryhmän toimintaa johtaneen komisarion - vähäiseen sakkorangaistuksen. Alioikeus ja hovioikeus olivat hylänneet kaikki syytteet. Keskustelin aikoinaan asianajajien Jorma Lindforsin ja Heikki Salon kanssa, jolloin kumpikin epävirallisesti kertoi, että alioikeus pyrki tapansa mukaan estämään näiden päämiehiä, panttivankeja ja näiden omaisia, tuomaan esille aineistoaan. Muistaakseni nämä asianajajat joutuivatkin sitten tämän ”puolueettoman” alioikeuden rankaisemiksi. Asianajaja Lindfors istumassa vasemmalla puhumassa olevasta panttivangista tässä videossa
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/p ... media=2412
Vähin, mitä tilanne olisi edellyttänyt olisi ollut vastuullisen poliisiylijohtajan ero ja rankaiseminen. Mutta meillä vain viranomaisten laillisuusvalvonta toimii, yskien tosin oikeuskansleri-instituutiosta (eli asiamiesinstituutiosta) johtuen.
Sen perusteella jokainen voi valittaa viranomaisen virkatoimesta oikeuskanslerille tai oikeusasiamiehelle, joka antaa säännönmukaisesti virheeseen syyllistyneelle virkamiehelle (jos virhettä esiintyy) huomautuksen ja laiminlyö syytteen nostamisen. Näin, vaikka lain mukaan virkavirheeseen syyllistynyt virkamies pitäisi saattaa syytteeseen. Käytännössä on vähäisistä virkavirheistä annettu huomautus, mikä on johtanut koko järjestelmän vääristymään. Tuomio virkavirheestä on korvattu
narrimaisilla oikeusasiamiehen huomautuksilla joilla ei ole käytännössä merkitystä. Minäkin olen noita huomautuksia saanut pari enkä välittänyt niistä niin kuin ei juuri kukaan muukaan.
Kansalaisen ns. kyykyttämisestä, johon kokemuksieni mukaan jokainen viranhaltija useimmissa asiakaspalvelutehtävissä syyllistyy, ei kuulu asiamiehille, oikeuskanslerille ja eduskunnan oikeusasiamiehelle, koska sitä ei voi juuri milloinkaan näyttää toteen. Viranomaisten toiminnan tarkoituksenmukaisuus ei kuulu näille lainkaan – eikä JSN:lle. Ks. tätä asiaa vähän sivuava, lahjakkaana asianajajana tunnetun Markku Fredmanin omaelämäkerrallinen kertomus: Syyttäjistä – ja vähän muustakin – asianajajan näkökulmasta”, josta siteeraan vain yhtä kohtaa ”Oikeuskanslerinvirasto oli em. Mikkelin oikeudenkäynnin ja varsinkin erään ministerin ns. Koplausasian yhteydessä menettänyt pitkälti uskottavuutensa. Oikeuskansleri oli päivälehtien pilapiirrosten aiheena säännöllisesti.” Ks.:
http://www.fredman-mansson.fi/Syyttajista.pdf.
Mikkelin pankkivankidraamassa oli kysymyksessä epätarkoituksenmukaisesti järjestetty poliisitoiminta, josta sisäasianministeri Raatikainen ja poliisiylijohtaja Urponen jättivät kantamatta (poliittisen) vastuun, kuten odottaa sopiikin. Kumpikaan ei eronnut vaikka nämä olivat vastuussa epätarkoituksenmukaisesta poliisitoiminnasta.
Asiamiesjärjestelmässämme on puolestaan kysymys institunalisoidusta virkamiehen suojelusta, joka kuuluu oleellisena osana virkamiesoikeuteemme. Siihen pitäisi mielestäni puuttua, mutta keinona ei ole tällöin poleeminen ja asiaton JSN:n arvosteleminen arvattavasti oikeasta ratkaisusta hyvää lehtimiestapaa koskevassa asiassa (minkä Haavikko teki) vaan asiamiesjärjestelmämme uudistaminen. Se kaipaakin selkeästi uudistamista ja usein suoranaisten narrimaisten ja merkityksettömien huomautusten poistamista ja korvaamista järkevällä – ei järjenvastaisella – toiminnalla. Sinänsä voisi huomautukset säilyttää tietyissä
tapauksissa.
JK:
Huomasin, että avaaja oli kirjoittanut ilmeisesti yllä kaipaamani selostuksen Haavikon alkuperäisestä vastineesta JSN:lle. Olin kuitenkin jo kerennyt kirjoittaa tämän.