Desanttityttö ja lentäjäkapteeni

[Veikko Huuska]

- Miten desantti Natalia Sidorovan ja kapteeni Heikki Kalajan polut ristesivät? -

Natalia

Tulin töistä kotiin ja selasin päivän postin. Siinä oli Karjalan Tasavallan kulttuurilehti, Carelia (n:o 1/2012). Silmäilin sen jutut. Yhden luin siltä istumalta. Se oli Ismo Mikkosen artikkeli ”Naispartisaanina Karjalassa”.

Näin kirjoittaa Mikkonen:

”Metsäsodan salaisuudet tietävä Natalia Pastusenko, tyttönimeltään Sidorova, kulki sodan vuodet 1941-1944 ”Eteenpäin” –partisaaniosastossa [1] Itä-Karjalan saloja, soita ja kyliä.

Selustaretkien aikana hän osastonsa mukana kävi myös suomalaiskylissä. Tällöin järjestettiin joko pieni tai iso parku ja tuho rajan pinnan asukkaille. Tapettiin ja tuhottiin.

Natalia on syntynyt Onihman kylässä, Rukajärven suunnalla 1922. Hän salli haastattelun kodissaan Petroskoissa. Kouluajalta on peräisin hänen kohtalainen suomen kielen taitonsa. Vastaanotto ja haastattelun taltiointi sujui aidon ystävällisesti, vaikka keskustelu käytiin sodan synkimmältä alueelta.

Natalian taistojen tie alkoi 1941 syksyllä, kun hän oli 19-vuotias. Nuoria jätettiin evakuoimatta vanhempiensa mukaan, koska heitä haluttiin partisaanityöhön. Järjestelyistä huolehti nuorisoliittolaisten [Komsomol] paikallinen sihteeri.

Rukajärven suunnan nuoria liittyi ”Eteenpäin” –osastoon, joka perustettiin syyskesällä. Ensimmäiset suomalaissotilaat hän näki Rukajärventiellä tietöissä ennen ensimmäistä taisteluretkeä.

Ensimmäinen taistelu tarjoutui Hiisjärven suunnalla, josta matka jatkui Paateneeseen. Siellä toimittiin kolme päivää. Näissä taisteluissa kaatui suomalaisia, mutta myös partisaaneja.

Saman syksyn aikana hän näki kun osaston politrukki ampui suomalaisautoon yhden upseerin ja naisen, joka saattoi olla sairaanhoitaja. Erikoista tuossa tapauksessa [8.12.1941 Kuusiniemi, VH] oli kun tapapenkillä istunut upseeri piti naista kilpenään. Kumpikin kuoli auton, vaikka suojelija polki naisen lopulta istuinten väliin. Armo oli tuolloin tuntematon käsite. Sitä ei suotu edes naisille”, näin kirjoittaa Mikkonen.

Hän esittää artikkelissaan tässä välissä oman kommenttinsa:

”Kirjoittajan huomautus: Partisaanien saaliiksi joutui sotilasvirkamies Niilo Nurmi. Hänen yksikkönsä oli Os.4/14.DE. Hän oli sotaan lähteissään Längelmäen kunnanlääkäri. Sankarihautansa hän sai Turusta, jossa hän oli syntynyt 21.6.1906.

Nurmen suojelema lotta oli Helga Oksala. Hänen yksikkönsä oli 14.DE. Hän oli sotaan lähtiessään Pohjan kunnasta. Sankarihautansa hän sai Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

Vangiksi jäänyt sotamies Olavi Lyytikäinen, joka oli kotoisin Lappeenrannasta, kuoli sotavankeudessa 1943 Orangissa, Gorkin alueella. Lyytikäisen yksikkö oli 7. Tien.HK.

Kuusiniemen tie oli noille kolmelle kohtalokas. Ei selvinnyt hengissä myöskään ampujana tuolloin toiminut politrukki. Hän kaatui myöhemmin suomalaistulituksessa”.

Väinö

On lauantai 5. päivä lokakuuta 2002, kun soitan sotaveteraani Väinö Sauriolle sopiakseni haastattelusta, josta on jo aikaisemmin ollut puhetta.

– Tule vaan tänään, hän vastaa. – Minulla on tuossa pihalla vähän ropellettavaa autoni kimpussa, mutta ei siinä kauan mene. Joten tule vaan kello 15.


Kapteeni Saurio, 92 v. on virkeä veteraani. Hän on syntynyt Ikaalisissa 9.5.1910, Timon päivänä. Hän kertoo:

Talvisotaan jouduin pommikoneen tähtäriksi Lentolaivue 24:ään (LeLv 24). Koneessa oli kolme miestä: lentäjä, kk-ampuja ja tähtäri. Tähtärin tehtävä oli kohdistaa lento maalien suuntaan ja laukaista pommit.

Ikaalislaisia kaatui lentojoukoissa ainakin kaksi miestä. Majuri Eino Upari on syntyisin Ikaalisista. Upseeriluettelosta näkyy, että hän suoritti kadettikoulun vuonna 1919, ja nimitetty silloin ilmavoimien palvelukseen upseeriksi. Ylennetty majuriksi talvisodan jälkeen 20.04.1940. Tiesin, että Upari oli Ikaalisista, mutta en ole perillä hänen kaatumisestaan 19.04.1941 – siis välirauhan vielä kestäessä.

Heikki Kalaja oli Ikaalisten kirkkoherran poika. Käynyt kadettikoulun ja nimitetty upseeriksi 1931. Kapteeniksi talvisodan kestäessä 15.02.1940. Kalaja kaatui 16.09.1941 Itä-Karjalassa. – Komea mies (kuva Kadettuupseerien matrikkelissa).

Hän oli yölennolla, eikä palannut. Maa-armeija oli edennyt kauas itään, ja tämä tapahtui lähellä rintamalinjaa. Hän teki pakkolaskun. Ehti ilmoittaa siitä radiolla, ja kone löytyi jotensakin ehjänä. Mutta mies oli lähtenyt kalppimaan. Odoteltiin, mutta hän ei palannut. – Sota-arkiston tiedostoon hänen menehtymisluokakseen on kirjattu: Kadonnut, julistettu virallisesti kuolleeksi.

Soitimme viulua paljon yhdessä. Heikin isä kutsui meitä poikia kirkkoherranpappilaan vieraiksi. Heikki oli jonkin verran minua vanhempi. Kadettikoulun käynyt upseeri. Hän oli kapteeni silloin, kun lensi viimeisen lentonsa. Sekä Upari että Kalaja olivat kovan luokan lentäjiä – miehiä, jotka nyt olisivat kenraaleja molemmat, jos olisivat saaneet elää.

- Näin muisteli ja arvioi kapteeni Väinö Saurio vuonna 2002, 92-vuotiaana.

Heikki

Heikin isä oli pappi. Hän toimi pitkään rovastina kotipitäjässäni Ikaalisissa. Hän vihki isäni ja äitini avioliittoon juhannuksena 1946.

Isä-Kalajan sukuperiä:

Hugo Alfred Kalaja, alk. Lindeblom, s. 5.4.1872 Rautalampi – k. 14.1.1946.

Ikaalisten kirkkoherra 1927-1946.

Vanhemmat: Johan Edvard Lindeblom ja Johanna Matilda Wesslin.

Puoliso:

1:o, vihitty 18.11.1903 Rautalampi: Aina Irene Ahlgren, s. 21.4.1882, vanhemmat: Karl Gustaf Ahlgren ja Fredrika Lovisa Grönroos.

2:o, vihitty 12.10.1921 Soanlahti: Aini Elsa Karolina Nyström, s. 27.4.1883 Jämsä – k. 28.7.1951, vanhemmat: Berndt Gabriel Nyström ja Wilhelmina Karolina Malin.:

Lähde: Family Search, http://www.familysearch.org/ , haettu 17.01.2008.


Rovasti Hugo Alfred Kalaja, (ent. Lindeblom), syntyi 5.4.1872 Rautalammilla, valmistui ylioppilaaksi v. 1894 ja vihittiin papiksi v. 1899. Ennen Ikaalisiin tuloaan hän oli toiminut mm. Lappeenrannan seurakunnan kirkkoherrana v. 1914 – 1922 ja Soanlahden kirkkoherrana sekä näiden toimien ohessa oppikoulun opettajana. Rovastin arvo v. 1925. Ikaalisissa [1927 – 1946, VH] rovasti Kalaja tunnettiin tarmokkaana kirkon asioiden valvojana, uutterana pappina ja taitavana maanviljelijänä: - Kauko Heikkilä: Ikaalisten seurakunnan vaiheita 1641 – 1941.

Kantakortin tietoja;

Kalaja, Heikki Väinö Elias
18.04.10 Juva
Asuu: Lappeenranta/Pori
Kotikunta: Viipurin mlk.

Vanhemmat: rovasti Hugo Alfred Kalaja (ent. Lindeblom) ja Aina Irene Ahlgren. Puoliso vuodesta 1937 Hellin Orvokki Pärnänen Lapsi: Kirsti Mirjam.

Kuollut: 16.09.41 Honkajärven itäpuolella, Rukajärven suunta.
naimisissa, 1 lapsi, upseeri

Upseeriarvio

Vänrikki KALAJA, Heikki ; toimituskomppanian päällikön vs.
ARVOSTELU:
Siveelliset ominaisuudet: Moitteettomat.
Kenttäkelpoisuus: Fyysillisen kunnon puolesta hyvä.
Kouluttajaominaisuudet: Kiitettävät.
Taktillinen ajattelu selvää ja nopeaa.
suhtautuminen alaisiin tasaista ja harkitsevaa.
Kehityskyky: Hyvä.

Tienhaara, huhtikuu 1935. LAs.5:n komentaja, everstiluutnantti Y. Opas.
- -
Luutnantti KALAJA, Heikki; 1./LeLv 26:n varapäällikkö

ARVOSTELU:
Siveelliset ominaisuudet: Moitteettomat.
Erittäin kyvykäs nuori lentoupseeri, mutta nuoruudesta johtuen ei aina käytä kykyjään edukseen. Väkijuomilla lienee tähän osansa.

Tienhaara, 13.9.1936. LAs.5:n komentaja, eversti Y. Opas.
- -
Muistutus:
13.10.1934:
20.9.1934 määrättynä lentojen valvojaksi [Kalaja] ei varomattomuudessa ryhtynyt toimenpiteisiin sivutuulessa rullaavan EEJ-62:n saattamiseksi siksi pitkälle että sen yhteentörmäys MO-111:een olisi saatu vältetyksi.: Ilmavoimien komentaja, eversti J.F.Lungqvist, 10.10.1934, varmentaa adjutantti, vänrikki Jussi Räty.

Ilmoitus katoamisesta:

Tuntolevy n:o 158 200. Joukko-osasto LeLv 10. Vaimo: Heli Kalaja, Leppävirta, Hormalahti. Heikki Kalaja; kadonnut 16.9.1941. Lähti klo 16.2o Kotkamon suuntaan. tunnin kuluttua olisi pitänyt palata. Kone HG 458.: 19.KEK:n kirjuri, lotta Martta Hakuli, ilmoituksen tarkisti 19.KEK:n päällikkö, pastori Eino O. Hakuli, lokakuun 4 pnä 1941.

Kadonnut Rukajärven suunnalla: oli yölennolla, eikä palannut. Puolustusministeriön toimesta julistettu virallisesti kuolleeksi 24.2.1947, kuolinpäivä 16.09.1941.

Haudattu: Viipurin mlk.

- Ikaalisten kirkkoherran, rovasti Hugo Kalajan poika. Kävi Ikaalisten yhteiskoulua. Ylioppilas Tampereen lyseo 1930. Yo-todistus 26.5.1930: äidinkieli L, ruotsi i, saksa cl.appr., reaali L, matematiikka appr.

Vmp:
Kutsunnat 18.10.1929.
Lykkäystä vuoteen 1931.
Pituus 176 cm, 69 kg, rinta: 97/84 cm.
Saapunut Er.MLeLv:een 10.6.1930 – 2.6.1931. Sotilasvala: 1.9.1930.
Komennettu RUK:uun 12.9.1930 – 26.2.1931. RUK:n keskiarvo 8,62, pistemäärä 869.
Siirretty 31.5.1931 Kadettikouluun, kurssi n:o 15, Ilmasota-osasto 3.6.1931-1933.
Res. vänrikki 14.9.1933.
Nimitetty aktiivivänrikiksi 16.5.1933. Er.Mlelv. 1933, tähystäjä. Tähtääjätutkinto 1933. Ohjaajatuktinto 1933. Sot.rad.sähk.tutkinto 1934. Mittarilentokurssi 1936.
LentoR1. Lentueen päällikkö LeLv30 1940 -1941. Siirto: LentoR3:een v. 1941.
Luutnantti 16.5.1935, TPr 29.
Kapteeni 15.2.1940, Ylip 24. VR 4 , 24.1.1940 Ylip 20.
Kuulunut Sortavalan ja Tampereen suojeluskuntiin 1926-1928.
TS: Lentueupseeri ja lentueen päällikkö LeLv26, Laatokan pohjoispuolella.
JS: Lentueen päällikkö Rukajärvi, LeLv 10.

VR 3 mk, Talvisodan 1939-1940 muistomitali.
- Poistettu puolustusvoimain upseeriluettelosta Tasavallan Presidentin sotilaskäskyllä N:o 17/25.4.1947.

- Heikki Kalaja mainitaan Porin sankarivainajaksi Suomen Sankarivainajat 1939-1945 –kirjassa.

xx

- Heikki Kalajan isä rovasti Hugo Alfred Kalaja, (ent. Lindeblom), syntyi 5.4.1872 Rautalammilla, valmistui ylioppilaaksi v. 1894 ja vihittiin papiksi v. 1899. Ennen Ikaalisiin tuloaan hän oli toiminut mm. Lappeenrannan seurakunnan kirkkoherrana v. 1914 – 1922 ja Soanlahden kirkkoherrana sekä näiden toimien ohessa oppikoulun opettajana. Rovastin arvo v. 1925. Ikaalisissa [1927 – 1946, VH] rovasti Kalaja tunnettiin tarmokkaana kirkon asioiden valvojana, uutterana pappina ja taitavana maanviljelijänä: - Kauko Heikkilä: Ikaalisten seurakunnan vaiheita 1641 – 1941.

- Rovasti Hugo Kalaja toimi Itsenäisyyden liiton aktiivijäsenenä:
Itsenäisyyden liiton vuosijäsenet maaseudulla. Yhteensä 2410.
Ikaalinen: jäseniä 12;
Björnvik Ella, rouva;
Björnvik Ivar, laamanni;
Collanus T., henkikirjoittaja;
Erholm Arvo, apteekkari;
Eränen Oskari, tohtori;
Kalaja Hugo, rovasti;
Kalli Toivo, johtaja;
Klemola K., tohtori, kunnanlääkäri;
Selin Aili, opettajatar;
Stenroos Vilho, insinööri; Tuuri Frans, herra;
Vira M. V., maanviljelijä.
[Lisäksi tavallaan 13.:ta, ex-ikaalislainen, kansakoulun-opettaja Juuso Tamminen, Aitolahdella]. - Lähde: Itsenäisyyden liiton toimintakertomus vuodelta 1930 ja jäsenluettelo. 1931, 128 s.


- Väestörekisterikeskuksen Sukunimitilasto 29.05.2006: Esiintymiä 175 kpl, nykyisenä nimenä 102 kpl.

xx

Kohtalokkaat lennot 1939 – 1944

Ilmavoimien lentotoiminnassa surmansa saaneet, kadonneet, sotavankeuteen joutuneet sekä laskuvarjolla pelastautuneet.
Kirjoittaja: Jaakko Hyvönen, 1982 Helsinki.;

”Lentoturma n:o 131:

HC-458

Lentolaivue 10

16. syyskuuta 1941 klo 16.20 katosi HC-458 Itä-Karjalassa Rukajärven suunnalla Honkajärven itäpuolella ohjaajan saadessa surmansa.

Ohjaaja, kapt. KALAJA, Heikki Väinö Eljas (31), s. 18.4.1920/Ikaalinen.

Kalaja lähti Tiiksjärven kentältä tiedustelu- ja maataistelulennolle Rukajärveltä Kotskomaan johtavan maantien suunnalle ja katosi tuntemattomalla tavalla. Myöhemmin saatujen sotavankitietojen mukaan Kalaja oli Vihollisen kolonnaa vastaan hyökätessään törmännyt puihin ja syöksynyt metsään 32. ja 34. kilometripaalujen välisellä tieosalla.

Kotskoman kylä sijaitsee Rukajärveltä 75 kilometriä itään. Suomalaiset joukot saavuttivat Rukajärven rannan Ontrosenvaaran tienoilla 6. syyskuuta. Venäläiset vetäytyivät Ontajoelle, Rukajärven itäpuolelle, johon eteneminen Ylipäällikön käskystä 15. syyskuuta pysäytettiin.

Rukajärveltä 45 kilometriä länteen olevan Tiiksjärven eteläpuolella sijainnut venäläisten lentokenttä otettiin välittömästi ilmavoimiemme käyttöön.”

Kapteeni Heikki Kalajan lentokoneen tyyppitiedot Hyvösen mukaan:

HC- Hawker ”Hurricane”. Englantilainen 1-paikkainen hävittäjäkone, joita saatiin vuonna 1940 ilmavoimillemme toistakymmentä kappaletta. Koneen nimi tuli kuuluisaksi taistelussa Englannista kesällä ja syksyllä 1940, vaikka se ei suurikokoisena ja kömpelöliikkeisenä ollutkaan mikään erikoinen ilmataistelukone. Sen sijaan maataistelulennoilla, varsinkin hyökättäessä vihollisen kuljetuskolonnia vastaan, sen kahdeksan siipiin sijoitettua pienikaliberista Browning-konekivääriä osoittautuivat varsin tehokkaiksi. Jo alun perin käytettyinä saadut koneet jouduttiin huonon kunnon vuoksi poistamaan Jatkosodan puolivälissä.”

xx

Ikaalisten seurapiireistä

Maisteri Sigrid Ikola (o.s. Parkkonen) vietti lapsuus- ja nuoruusvuosinaan 18 kesää Ikaalisten pienessä kauppalassa. Turun Sanomien pakinapalstallaan (15.2.1986) hän muisteli kuudenkymmenen vuoden takaista kauppalaa ja sen persoonallisuuksia mm. seuraavaan tapaan:

”Järven sylissä uinuva idylli: liki satavuotias mahtava puusto, lehmuspuistot, vaahterakujat, tuoksuvat sireenimajat, joka aidanraosta pilvinä ryöppyävät juhannusruusut. Lumotut vanhat talot villiintyneissä puutarhaviidakoissaan. Aika olisi siellä kauan sitten pitänyt pysäyttää – riittäisi jälkipolville ihmeteltävää!

Entäpä kadonneen paratiisin asukkaat?

He vaikuttaisivat meidän aikaamme siirrettyinä lähinnä ufoilta – antaas olla kun palauttelen mieleeni joitakin valioyksilöitä!

Jonon etunenässä leijuu kauppalan ylpeys, jalosukuinen Pransiska, fröken Franziska af Helsingius, hennonhuiskea kokoharmaa, kamferintuoksuinen muinaisjäänne. Kalmaan kartanossa asuvat näkymättömissä Gyllingin neidit; heidät ympäröit jännittävä poliittinen hapahko haju [Ovat Itä-Karjalan pääministerin, dosentti Edvard Gyllingin sisaria, VH]. Isossapappilassa salamoi Jupiterin tavoin pelottava rovasti Kalaja ja Pikkupappilaa isännöi tulisieluinen IKL:listien guru Kurkiala, jota pitäjän vähäväkiset rakastavat hänen palopuheistaan huolimatta – tai ehkäpä juuri niiden vuoksi?”.

[Lisäys: Ikaalisissa oli kappalaisena (1931-1938) pastori Kalervo Kurkiala, jääkäriupseeri, ja myöhemmin jatkosodan aikana vallatun Itä-Karjalan johtava pappismies, ja sittemmin everstiluutnanttina Suomen SS-pataljoonan yhdysupseeri – ja Saksan armeijan ilmeisesti ainut sotilaspappi. Hän toimi aktiivisesti Ikaalisten suojeluskunnan esikunnassa 1934-1938, ja opetti sitä paitsi englantia Ikaalisten Yhteiskoulussa Voitaneen sanoa, että Ikaalisissa oli melko kova upseeriryhmittymä. VH]

xx

Ikaalisten pitäjän pitkäaikainen kunnanlääkäri, lääkintöneuvos Martti B. Aimonen muistelee:

Liikenne- ja tieolosuhteet olivat kehnot, varsinkin kelirikkoaikoina. Hevosella kesti esim. Tampereen matka 2-3 päivää. Talvella kuljettiin reellä tuiskussa ja pakkasessa. Minulla on siltä ajalta vielä tallella rovasti Kalajalta ostamani karhunnahkaturkki, joka oli aikaisemmin kuulunut Mannerheimin sedälle. Sairaan luo tilattiin usein pappi ja lääkäri samalla kertaa. Meillä oli rovasti Kalajan kanssa aina pientä kinaa, kumpi antaa apuaan ensin, lääkitäänkö ensin sielua vaiko ruumista. Ensisijaa tarjosimme toinen toisellemme. Joka tapauksessa molemmat yrittivät parastaan. Näitä ihmisiä elää vieläkin Ikaalisissa.: Paikallislehti Pohjois-Satakunta, 28.6.1968.
xx

Heikki Kalaja Talvisodassa


Suomen ilmavoimien lentoturma n:o 11
FK-
Lentolaivue 10.

23. joulukuuta 1939 joutui FK- pommituslennolla Kannaksella ilmataisteluun vihollishävittäjän kanssa. Tähystäjä sai surmansa, mutta vaikeasti haavoittunut ohjaaja selviytyi vaurioituneella koneella takaisin tukikohtaan.

Ohjaaja, luutn. KALAJA, Heikki Väinö Elias (29), s. 18.4.1910/Ikaalinen.

Tähystäjä, vänr. LINTUNEN, Niilo Otto (24), s. 6.12.1915/Riistavesi.

Pommitettuaan vihollisen tykistöasemia Kalaja ja Lintunen saivat paluulennolla Perkjärven seudulla kolmisenkymmentä hävittäjää kimppuunsa. Rajuista väistöliikkeistä huolimatta tuli koneeseen jatkuvasti osumia ja Lintunen sai surmansa. Hetken kuluttua Kalaja haavoittui vaikeasti lonkkaansa, mutta onnistui irrottautumaan jyrkällä syöksyllä ahdistajistaan. Tällöin Lintunen, jonka kiinnitysvaljaat oli ammuttu poikki, lensi pois koneesta ja putosi vihollisen puolelle. Kalaja kykeni haavoittumisestaan huolimatta lentämään tukikohtaan, jossa todettiin koneen saaneen toistasataa osumaa.

Lähde: Jaakko Hyvönen: Kohtalokkaat lennot 1939-1945. Helsinki 1982.
Luutnantti Heikki Kalajan lentokoneen tyyppitiedot Hyvösen mukaan:

FK- Fokker C.X. Hollantilainen yhteistoiminta- ja syöksypommituskone, joita ilmavoimilla oli nelisenkymmentä kappaletta. Talvisodassa ja Jatkosodan alussa konetta käytettiin syöksypommitukseen ja tiedusteluun, mutta myöhemmin sen käyttö rajoittui etupäässä hämärissä suoritettuihin tiedustelulentoihin hiljaisemmilla rintamaosilla.

xx

Kadettimatrikkeli 1920-1970;
LINTUNEN, Niilo Otto; kadettinumero 1628, vänrikki. s. 6.12.1915 Riistavesi, kaatui Perkjärvellä 23.12.1939. Vanhemmat tilanomistaja Kalle Lintunen ja Rosa Airaksinen.

Ylioppilas Kuopion yhteiskoulusta 1936.

Kadettikoulu kurssi 22; 1938-1939.

Varusmiespalvelus: Ilmasotakoulu 1936-1937, Ilmavoimien RUK kurssi 1937.

Nuorempi upseeri Lentorykmentti 1 1937-1938 ja 1939.

Talvisota: Nuorempi upseeri Lentolaivue 10:ssä 1939.

Reservin vänrikki 1939,

vänrikki 1939.

Osallistui useiden isänmaallisten ja aatteellisten järjestöjen toimintaan.

Harrasti historiallista kirjallisuutta.

xx

ISÄNMAAN PUOLESTA – Talvisodassa 1939-1940 kaatuneiden upseerien elämäkerrasto. 1140 muotokuvaa. WSOY, 1949;

LINTUNEN, Otto Niilo, vänrikki, Ristavesi.

Tultuaan ylioppilaaksi Kuopion yhteiskoulusta 1936 hän antautui sotilasalalle. – Oli intomielinen isänmaanystävä ja osallistui myös aktiivisesti useiden isänmaallisten ja aatteellisten seurojen ja järjestöjen toimintaan. Harrasti erityisesti historiallista kirjallisuutta.

Asevelvollisuus 1936-1937 Ilmasotakoulu, Ilm./RUK kurssi 6. Palveli reservin vänrikkinä Lentorykmentti I:ssä Utissa 1937-1938. Kadettikoulu 1938-1939.

Vänrikki 6.12.1939.

Palveli Talvisodan aikana LLv. 10:ssä osallistuen ilmataisteluihin Kannaksella. Sai surmansa Perkjärven aseman seutuvilla vihollisen hävittäjien ampuessa hänet alas. - Laivueen komentajan kirjeestä:

”Sinä lyhyenä aikana, minkä vänr. Lintunen ehti palvella laivueessa, hän osoitti olevansa innostunut, rohkea ja taitava upseeri, jonka poismeno oli raskas tappio ei vain omaisille ja tovereille, vaan myös laivueellemme, jonka riveistä hän poistui ensimmäisenä”.

– Siunattu kentälle jääneenä Kuopion sankarihautaan.

xx


Antti

Kirjailija Antti Tuuri julkaisi 1990-luvulla kolmiosaiseksi muotoutuneen Rukajärvi –teossarjan (Rukajärven tiellä, 1990; Rukajärven aika, 1991; Rukajärven linja 1993). Teokset perustuvat yli 500 veteraanin haastatteluihin kenraali Raappanan divisioonan, 14.D:n, taisteluista jatkosodan aikana. Raappanan joukot etenivät jatkosodan hyökkäysvaiheessa Lieksan-Kuhmon tasalta lähes kaksisataa kilometriä itään vaikeiden taistelujen läpi, vaikeissa maastoissa.

Tuuri kertoo: ”Hyökkäys Rukavaaran ja Rukajärven valtaamiseksi alkoi 5.9.1941 suomalaisten joukkojen oltua kolmisen viikkoa Rukavaaran edessä. - - Taistelut Rukavaaralla kestivät neljä päivää. Venäläiset vetäytyivät Rukajärvelle, mutta jättivät kylän taisteltuaan siinä kolme päivää.

Rukajärven kylä vallattiin 11.9.1941. Lentotiedustelulla todettiin vihollisen vahvat asemat Ontajoen itäpuolella kukkulajonon rinteillä. Niiden murtaminen olisi ollut väsyneelle ja kuluneelle divisioonalle ylivoimainen tehtävä. Niinpä suomalaisten hyökkäys pysäytettiin 16.9.1941 ja 14. Divisioona asettui puolustusasemaan linjalle Ontajärvi-Ontajoki-Unkajärvi-Nuokkijärvi.”

Antti Tuuri käyttää 14. Divisioonan veteraanien muistitiedostoja hieman samaan tapaan kuin Paavo Rintala jo 1960-luvulla [3]: moniäänisenä mosaiikkina, jossa yhden miehen kertoma – hänen itsensä tai ryhmänsä tai joukkueensa tai komppaniansa kokemus – asettuu painovoimaisesti todistamaan ihmisen osaa suuressa maailmanmyllyssä. Alkuperäiset nimetyt haastattelukokonaisuudet Tuuri atomisoi osiinsa, purkaa kuin upseerioppilas konekiväärin, vajaan parin rivin havainnoista enintään sivun mittaisiksi kuviksi. Tekstit on anonymisoitu. Kertoja ei esittäydy eikä häntä esitellä: todistusvoima vain kasvaa tästä sosiaalisesta kasvottomuudesta, ihminen todistaa. Omassa asiassaan, kylläkin, mutta samalla perusihmisen vakuuttavuudella.

Joihinkin tekstikatkelmiin sisältyvät tarkat päivämäärät ja paikannustiedot. Yleensä niitä ei ole. Jää pelkän arvailun varaan, missä tarkasti ottaen tuo kerrottu momentum koettiin, ja milloin. Kronologisesti etenevät jaksot ja luvut toki antavat osviittaa.

Mitään syytä kohdistaa arvailuja yhtä vähän kertojien kuin tallentajienkaan vilpittömyyteen, ei ole. Lukijaa kiusaa luonnollisesti tällaisissa elämäkysymyksissä, miten paljon kuitenkaan loppujen lopuksi voit uskoa kerrottuun, sen yksityiskohtiin. Niin kuin tässä alempana nähdään, samasta keissistä irtoaa erilaisia kertoelmia: mikä niistä on tosiaasiallista tapauskertomaa ja mikä muistin ja mieleen jääneen vaikutelman kompositiota, jää varmempien tietojen varassa punnittavaksi. Sillä varsinaisella edellytyksellä, että vihollisen papereita joskus tulevaisuudessa sittenkin päästäisiin lukemaan: lukijoiden harkintaan jääköön tuossakin vaiheessa sen arvioiminen, miten vakuuttavana siellä esitettyjä versioita on aiheellista pitää.

Antti Tuurin kompilaatio sisältää kolme Rukajärven valtaustaistelujen aikaan, syksyyn 1941, liittyvää lentäjä-kuvausta, joiden voidaan päätellä liittyvän kapteeni Kalajan kohtaloon:

1.) ”Levättiin jonkin aikaa. Suolle, vasemmalle, oli pudonnut meikäläisten lentokone. Moottori oli lentänyt koneesta kauas”.;

Tuuri: Rukajären tiellä, XII jakso, s. 358.

2.) ”Suolla oli kaksimoottorinen suomalainen lentokone sinne pudonneena, lentäjän ruumiskin oli vielä koneessa, siniset laatat kauluksissa. Pian sen jälkeen, kun suomalaiset pääsivät koneen luo, omat lentäjät tulivat ja hakivat vainajansa pois.”;

mt. s. 364.

3.) ”Piti hakea lentäjän ruumis Koivuniemen kylän läheltä, jonne venäläiset olivat sen ampuneet alas. Ruumis oli nostettu koneen jätteistä pois, rantahietikolle, ja maannut siinä muutaman päivän. Haju oli niin hirveä, ettei kukaan halunnut ottaa sitä kantoon. Meillä oli partion johtajana Penttilä, joka lupasi ruumiin kantaa jos joku kantaa hänen eväänsä. Niin tultiin. Minä löysin hirvensarvet ja ajattelin, että siinä on mukava muisto kotiin vietäväksi ja sidoin ne poikkipäin repun päälle. Mutta sitten jouduttiin väijytykseen ja tuli kiire lähtö. Minä sotkeuduin niiden hirvensarvieni kanssa viitikkoon enkä päässyt irti ennen kuin kaverit veti puukolla poikki remmit, joilla olin sarvet repun päälle sitonut.”;

Tuuri: Rukajärven aika, Syksy 1941, s. 51.

xx

Natalia

Sitten Ismo Mikkonen jatkaa artikkelissaan Carelia –lehden numerossa 1/2012:

”Osaston ollessa vielä Rukajärvellä ennen ensimmäistä retkeä Natalia sai kotikylästään [Onihmasta] tiedon, että sinne oli syöksynyt suomalaiskone suohon.

Lentäjä oli tuhoutunut koneensa mukana. Vasta sodan jälkeen olivat kyläläiset haudanneet lentäjän jäänteet.”

Mikkonen kommentoi: ”Kirjoittajan huomautus:

Kyseessä on ilmeisesti Le.Lv.10:ssä palvelleen kapteeni Heikki Kalajan ohjaaman koneen tuhoutuminen 16.9.1941. Peitepiirroksen mukaan Kalajan ohjaama kone tuhoutui Onihman kylän luona, maantien lähellä.”

Enempää Mikkonen ei tiedä kertoa kapteeni Heikki Kalajan tapauksesta. Silti tämä tuo lisävalaistusta Kalajan kohtaloon, joskaan ei ratkaise siihen liittyviä arvoituksia, vaan pikemminkin lisää niitä.

Suomalaiset joukot havaitsivat Kalajan koneen putoamisen ja sen putoamispaikka pystyttiin varsin hyvin paikantamaan. 14.D:n joukoista komennettiin jääkärijoukkue tutkimaan putoamispaikka, pelastamaan tarvittaessa lentäjä ja tyhjentämään tarvittaessa kone kaikesta, mitä ei haluttu jättää vihollisen haltuun. Paikalla käyneen partion raportin mukaan kapteeni Kalaja ei ollut koneessa eikä sen välittömässä läheisyydessä.

Mitä Onihman kylän luona tapahtui 16.9.1941?

Desantin kertomuksen mukaan kapteeni Heikki Kalaja on jäänyt paikalle tulleiden venäläisten käsiin.

Partisaani Natalia Pastusenko (o.s. Sidorova) s. 1922, kertoo Ismo Mikkosen haastatteluartikkelissa Pediod-partisaaniosaston toiminnasta sodan myöhemmässä vaiheessa:

Eteenpäin-osaston ”kotina” pidettiin Lehdon kylää. Sieltä lähdettiin ja sinne palattiin. Siellä Nataliakin harjoitteli ammuntaa.

Osaston raskain retki oli 1942 kesäkuussa tehty retki Repolan suunnalla. Eväät loppuivat, tukikohtaan, Lehtoon, oli noin 200 kilometriä. Mukana oli muutama haavoittunut, joiden hoiva ja kantaminen kuormittivat. Päivämarssien pituus supistui noin 10-15 kilometriksi. Syötiin mustikoiden ja muurainten varsia ja lehtiä, marjoja ja sieniä ei vielä ollut metsissä.

Natalian lisäksi retkellä oli kuusi naista, joista yksi oli osaston lääkäri.

Useita kymmeniä partisaaniosaston jäseniä kuoli metsään. ”Natalia tietää millainen kuolema on partisaanille se kevein. Kaveri käy vain istumaan selkä puuta vasten. Pian hän alkaa nauraa erikoista nauruaan. Sitten, äkkiä hän on poissa – ikuisesti…”

Osaston komentajan määräyksestä kaksi osaston taistelijaa teloitettiin kurinpidollisista syistä. Teloitusten moraalista tehoa korosti se, että ne toteutettiin rivistön edessä.

”Pettureita osastossa oli vain muutama. Kaksi osaston taistelijaa, jotka molemmat olivat suomalaisia taustaltaan, häipyivät suomalaisten puolelle. Ensin meni Syväluomi ja sitten Kangas”. [5]

Toisen kavaltajaksi osoittautuneen häipymisen jälkeen suomalaiset kohdistivat pommitusiskun Lehdon kylään, partisaaniosaston ”kotiin”. Samalla pommitettiin armeijan yksikön tukikohtaa. Kaikki tämä vahvisti loikkarin toiminnan tarkoituksen. Pommituksista koitui henkilötappioita.

Eteenpäin-osasto otti myös joitakin sotavankeja. ”Vangeiksi saatuja haavoittuneita suomalaissotilaita hoidettiin tilanteen mukaan”, sanoo partisaani Pastusenko.

Yksi osaston vangeista oli hyvin nuori sotilas, joka kertoi olevansa Suomen mestari, laji lienee hiihto, koska hänen todettiin olevan ”hyvä hiihtäjä”.

Vangit, ”kielet” vietiin osaston ”kotikylään” Lehtoon, mistä heidän matkansa jatkui kuulustelujen jälkeen Sorokkaan. ”Joitakin vankeja kuoli Lehdossa. Natalia ei ollut heidän ruumiitaan hautaamassa, mutta hautaamiset olivat tapahtuneet kylän laitamaan”. Vankien kuolinsyistä ei artikkelissa tarkemmin mainita. Kuolivatko he tai jotkin heistä kuulusteluissa käytettyjen kovien otteiden seurauksena tai teloitettuina, jää avoimeksi.

Ennen sodan alkamista silloinen Natalia Sidorova oli pienen ajan Rukajärvellä ilmestyneen suomenkielisen lehden toimituksessa. Kouluajalta hänellä oli opittuna suomen kieli. Niinpä hän partisaaniosaston ainoana suomen kieltä taitavana naisena, saikin jutella suomipoikien kanssa heidän haavojaan hoitaessaan.

Sodan päätyttyä Natalia-partisaani työskenteli lyhyen opiskelunsa jälkeen puolueen työntekijänä Kontupohjassa. Sittemmin hän työskenteli sairaanhoitajana käytyään Petroskoissa sairaanhoitajakoulun.

Nykyisin entinen partisaani Natalia Pastusenko (o.s. Sidorova) asuu lapsensa luona Petroskoissa. Apua hän tarvitsee liikkumiseensa. Partisaanina hän käveli ja hiihti noin 9.000 kilometriä. ”Nuorena jaksoi”, hän sanoo.

Niin meni hänen nuoruutensa, toteaa Ismo Mikkonen mielenkiintoisen artikkelinsa päätteeksi.

xx


Rukajärven suunnalla sattui kapteeni Kalajan tapauksen lisäksi toinenkin jäljettömiin päätynyt lentoturma. Jaakko Hyvönen kertoo em. teoksessaan: Lentoturma n:o 133;

”FO-71. Lentolaivue 10;

21. syyskuuta 1941 noin klo 6 aikaan ammuttiin FO-71 alas Itä-Karjalassa Rukajärven suunnalla Ontajoen itäpuolella ohjaajan ja tähystäjän saadessa surmansa.

Ohjaaja, alik. GINSTRÖM, Åke Armas (27), s. 7.3.1914/Helsinki.

Tähystäjä, vänr. SALMI, Kauko Olavi (22), s. 28.7.1919/Rautalampi.


Kone lähti klo 5.30 Tiiksjärven kentältä pommituslennolle. Sää oli kirkas ja näkyvyys hyvä.

Jalkaväeltä tulleen ilmoituksen mukaan hyökkäsi yksi seudulla liikkuneista kolmesta vihollisen I-153 hävittäjästä yllättäen FO:n kimppuun noin tuhannen metrin korkeudessa ja ampui sen alas Ontajoen itäpuolella rintamalinjojen väliin, noin yhdeksän kilometrin päässä Rukajärven itäpuolella ja kaksi kilometriä päätiestä etelään. Koneen nähtiin syöksyvän metsään kahdensadan metrin päähän suon laidasta”.

Koska taistelijapari Ginström-Salmi -tapaus päätyi ei-kenenkään maalle, eikä Hyvösellä ole ilmoitusta uhrien noudosta, voitaneen todeta, ettei Tuurin kertomista episodeista mikään koskenut tätä tapausta. Näin ollen on aiheellista yhdistää kaikki Tuurin kolme katkelmaa kapteeni Kalajan kohtaloon.

Mutta miten ne sopivat siihen tietoon, mitä meillä on virallisen sotahistorian ja arkistotietojen mukaan? Entä mitä uutta ja valaisevaa desantti Natalia silloinen Sidorova aihekenttään tuo?

Yhteenveto

A.) Kapteeni Heikki Kalajan putoamispaikka:

Sotilasasiakirjat/kantakortti/upseerikortti; 16.09.41 Honkajärven itäpuolella, Rukajärven suunta.

19.KEK:n ilmoitus 4.10.1941: kadonnut 16.9.1941. Lähti klo 16.2o Kotkamon suuntaan. tunnin kuluttua olisi pitänyt palata.

Jaakko Hyvönen: Itä-Karjalassa Rukajärven suunnalla Honkajärven itäpuolella… Rukajärveltä Kotskomaan johtavan maantien suunnalle ja katosi tuntemattomalla tavalla… myöhemmin saatujen sotavankitietojen mukaan vihollisen kolonnaa vastaan hyökätessään törmännyt puihin ja syöksynyt metsään [Rukajärvi-Kotskoma] 32. ja 34. kilometripaalujen välisellä tieosalla.

Antti Tuurin kertoja n:o 3: Koivuniemen kylän lähellä.

Partisaani Natalia Sidorova: kone tuhoutui Onihman kylän luona, maantien lähellä.


B.) Kapteeni Kalajan tomumajan kohtalo:

Sotilasasiakirjat, suomalaiset: Kadonnut.

Hyvönen: Katosi tuntemattomalla tavalla.

Tuuri: kertoja n:o 1: Kone oli pudonnut suolle, mutta moottori lentänyt kauas. Lentäjästä ei mainintaa.

Tuuri: kertoja n:o 2: Kaksimoottorinen suomalaiskone pudonnut suolle; lentäjä yhä paikallaan, siniset laatat. Omat lentäjät noutivat ruumiin pois.

Tuuri: kertoja n:o 3: Vainaja nostettu koneen jäänteistä rantahietikolle, mennyt huonoon kuntoon: otettiin kantoon. Matkalla vihollisen väijytys, jossa kertoja menetti hirvensarvet, mutta ei mainitse, miten kävi kannettavana olevan vainajan ruumiille. - Voisi olettaa, että tuskinpa sitäkään saatiin kyyditettyä perille asti?

Sidorova: Onihman kylästä tieto, että sinne oli syöksynyt suomalaiskone suohon. Lentäjä oli tuhoutunut koneensa mukana. Vasta sodan jälkeen olivat kyläläiset haudanneet lentäjän jäänteet.

Yhtä ja ainutta, ristiriidatonta kertomusta kapteeni Heikki Kalajan kohtalosta ja sitä edeltäneistä tapahtumista ei näiden käytettävissä olevien tietojen perusteella pystyne kertomaan edes itse Sherlock Holmes.


Ehkä jonain päivänä saamme lisää tietoa.

Joku tietää enemmän kuin kertoo. Mutta kuka ja mitä?


Täydentäviä huomioita/viitteitä:

[1] Partisaaniosaston nimi venäjäksi ”Vpered”. G.N. Kuprianovin ”Karjalan rintaman takana” –teoksen (Za linijei Karelskogo fronta, 1975) taistelukuvauksen mukaan; ”Osasto Vpered (Eteenpäin) toimi Repolan suunnalla, se on katkaissut Repolasta itään johtavan tien. 11.-13. elokuuta 1941 osasto on suorittanut tiedustelua divisioonankomentajan pyynnöstä. Räjäytetty silta, surmattu 2 valkosuomalaista”. Kuprianovin lähteenä on Karjalais-Suomalaisen SNT:n puoluejärjestön keskuskomitealle syyskuussa 1941 laatima raportti. - -Seuraavana vuonna, syyskuussa 1942, Vpered –osasto hyökkäsi luutnantti Bondjukin johdolla ja 84 miehen vahvuisena siviilikohteisiin Repolan-Tulivaaran-Roukkulan alueella. Pahinta jälkeä syntyi 24.9.1942 kun Bondjukin johtaman osaston joukkue suoritti ”taisteluoperaation” Kuhmon Viiksimon kylään ja surmasi siellä 8 henkilöä, joista kaksi alaikäisiä, 6-vuotias poika ja 18-vuotias tyttö. Taistelukertomukseen verilöyly sieviteltiin elintarvikkeiden takavarikkoyritykseksi joka eteni ”röyhkeästi ja ärsyttävästi” käyttäytyneiden, luovutuksista kieltäytyneiden siviilien joukkomurhaksi. VH.

[2] Jaakko Hyvönen: 19. huhtikuuta 1941 klo 9.43 syöksyi FD-1 maahan Helsingin lähistöllä Malmin kylässä ohjaajan, ins.maj. Toivo Johannes Elias Kuusisen ja matkustajan, majuri Eino Uparin s. 18.9.1896/Ikaalinen, saadessa surmansa. Majurit olivat virka-asioilla menossa Turkuun. Koneen päästyä noin kilometrin päähän kentästä länsilounaan suuntaan sen siivet ”löivät lukkoon” rungon päällä kahdensadan metrin korkeudessa. Iskeytyessään pystysyöksyssä maahan Strömsin kartanon pellolla, noin sata metriä pohjoiseen Pukinmäkeen johtavasta vanhasta maantiestä, kone murskautui täydellisesti Kuusisen ja Uparin saadessa heti surmansa. Alastulopaikka sijaitsee nykyisen Kehätie I:n pohjoispuolella Pihlajamäen kerrostaloalueen kohdalla. Kone oli hankittu yksityisomistuksesta Ilmavoimien Esikunnan käyttöön. Siihen oli ennen lentoa vaihdettu suksien tilalle pyörät. Erikoisen rakenteen aiheuttaman väärinkäsityksen vuoksi oli takimmaisista siipituista poistettu rungonpuoleiset kiinnityspultit: emt. s. 52, tapaus n:o 80.

[3] Otavan Kirjallisuustieto, 1990: 1960-luvun lopulla Paavo Rintala paneutui dokumenttiaineistoon. Tältä pohjalta syntyi neljä teosta, joissa hän kuvaa yksityisten sotilaiden ja siviilien kokemuksia. Sota näyttäytyy niissä demonisten voimien purkauksena, rakenteita hallitsee sosiaalipsykologinen näkökulma ja klassisen kirjallisuuden tai musiikin tarjoama aines. Vaikuttavimpia ovat vuoden 1944 kesäkuun läpimurtovaihetta kuvaava Sotilaiden äänet (1966) ja Leningradin kohtalosinfonia (1968).

[4] Lehdon kylä sijaitsee Tunkuan-Sorokan välisen tien puolivälissä, 40 km Sorokasta lounaaseen. Lehdosta linnuntietä itään parinkymmenen kilometrin päässä kulkevat Muurmannin rata ja Stalinin kanava. Linnuntietä 45 km kaakkoon sijaitsee Natalian synnyinkylä Kotskoma, VH.

[5] Natalia Sidorova-Pastusenko kertoo Ismo Mikkosen artikkelissa: Toinen pettureista, Syväluomi, katosi yhden suomalaiskylään tehdyn tuhotyön aikana, mutta ilmestyi osastoon seuraavana päivänä. Hän onnistui hämäämään osaston osallistumatta tuhotyöhön. Sama taistelija häipyi lopullisesti myöhemmin Repolan ja Rukajärven välillä kesäisenä yönä vartiovuorollaan.

Yöllä häipyi myös Kangas-niminen taistelija, joka edelliskesän nälkäretken aikana pysytteli poikkeuksellisesti osaston johtajien lähettyvillä. Ehkä hän kuunteli, miten johtajat menettelivät nälkiintyneen joukkonsa kanssa.

[Niitä sun näitä]

- Miten desantti Natalia Sidorovan ja kapteeni Heikki Kalajan polut ristesivät? -

Pari lainausta ja kommenttini:

Antti Tuuri käyttää 14. Divisioonan veteraanien muistitiedostoja hieman samaan tapaan kuin Paavo Rintala jo 1960-luvulla [3]: moniäänisenä mosaiikkina, jossa yhden miehen kertoma – hänen itsensä tai ryhmänsä tai joukkueensa tai komppaniansa kokemus – asettuu painovoimaisesti todistamaan ihmisen osaa suuressa maailmanmyllyssä. Alkuperäiset nimetyt haastattelukokonaisuudet Tuuri atomisoi osiinsa, purkaa kuin upseerioppilas konekiväärin, vajaan parin rivin havainnoista enintään sivun mittaisiksi kuviksi. Tekstit on anonymisoitu. Kertoja ei esittäydy eikä häntä esitellä: todistusvoima vain kasvaa tästä sosiaalisesta kasvottomuudesta, ihminen todistaa. Omassa asiassaan, kylläkin, mutta samalla perusihmisen vakuuttavuudella.

Huh huh. Tuurikin taitaa ottaa kahdella jalalla maahan ja saattaa olla tuosta em. tekstistä huolimatta ihan tavallinen kuolevainen... kuten me muutkin.

[3] Otavan Kirjallisuustieto, 1990: 1960-luvun lopulla Paavo Rintala paneutui dokumenttiaineistoon. Tältä pohjalta syntyi neljä teosta, joissa hän kuvaa yksityisten sotilaiden ja siviilien kokemuksia. Sota näyttäytyy niissä demonisten voimien purkauksena, rakenteita hallitsee sosiaalipsykologinen näkökulma ja klassisen kirjallisuuden tai musiikin tarjoama aines. Vaikuttavimpia ovat vuoden 1944 kesäkuun läpimurtovaihetta kuvaava Sotilaiden äänet (1966) ja Leningradin kohtalosinfonia (1968).

Paavo Rintalan "äänikirjoissa" on (luultavasti kaikissa noissa alla olevissa, en viitsi tarkistaa kun ne ovat tuolla toisen huoneen kirjahyllyssä) kaikki kertojat nimetty kirjan lopussa. Tuossa alla on hänen oma kertomuksensa tavasta hankkia taustoja "äänikirjoihinsa", joita oli ainakin nuo kolme... Siitä vuoden 1968 teoksesta en sano mitään.

Sotilaiden äänet 1966
Sodan ja rauhan äänet 1967
Napapiirin äänet 1969

Suluissa on lisätty omat tarkenteeni seuraavaan tekstiin.

Paavo Rintalan Sodan ja rauhan äänet, Otava 1967, 2. p

Esipuheeksi kappaleesta poimittua:

(Sodan ja) Rauhan ääniä varten keräsimme työryhmänä äänitteitä kylmien tilojen raivaamisesta, suon perkaamisesta, toivosta ja toivottomuudesta, maaseudun autioitumisesta sekä työttömyydestä. Työryhmä Heikki Ritavuori, Hannu Karpo ja minä (Paavo Rintala). Koska kuitenkin olennaisin keräämästämme materiaalista esitetään toisessa yhteydessä, en halua toistaa sitä uudemman kerran tässä, pelkästään kirjallisessa esityksessä, joten rauhan äänet supistuvat lyhyehköön viittaukseen nykyhetkeen sekä työttömyystöissä Kemijoen jäällä olevien miesten ääniin. Tässä teoksessa esiintyvät sodan äänet eivät sensijaan ole mukana televisioesityksessä, koska sellainen asettaa tiukat aikarajoitukset ääni- ja kuvakerronnan pituudelle.

Kirkkonummella elokuun 21 pnä 1967
Paavo Rintala

---

Suolla oli kaksimoottorinen suomalainen lentokone sinne pudonneena

Mikä kone mahtoi olla kyseessä? Suomella ei 1941 syksyllä ollut kovin montaa mallia, ainakaan isoja, 2 -moottorisia lentokoneita. Olisiko Blenheim kun se oli yleisin 2 -moottorinen tuolloin? Toki muutamia sotasaalis SB-2 koneitakin oli. Sitten taisi olla joitain pienempiä vesitasoja yms. lainassa saksalaisilta esim. kaukopartiomiesten kuljetuksiin.

Suomalaisten lentotoiminnasta Rukajärven suunnalla Jatkosodan alussa 1941 on 2 sivua tekstiä Suomen ilmasodan pikkujättiläisessä, sivulla 184-185.

Heikki Nikunen, Jyrki K. Talvitie, Kalevi Keskinen
Suomen ilmasodan pikkujättiläinen
WSOY 2011, 473 sivua

---

Hawker Hurricane

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hawker_Hurricane

1 -paikkainen ja 1 -moottorinen



Fokker C.X

http://fi.wikipedia.org/wiki/Fokker_C.X

2 -paikkainen ja 1 -moottorinen

[Niitä sun näitä]

Rukajärven suunnalla sattui kapteeni Kalajan tapauksen lisäksi toinenkin jäljettömiin päätynyt lentoturma. Jaakko Hyvönen kertoo em. teoksessaan: Lentoturma n:o 133;

”FO-71. Lentolaivue 10;

21. syyskuuta 1941 noin klo 6 aikaan ammuttiin FO-71 alas Itä-Karjalassa Rukajärven suunnalla Ontajoen itäpuolella ohjaajan ja tähystäjän saadessa surmansa.

Ohjaaja, alik. GINSTRÖM, Åke Armas (27), s. 7.3.1914/Helsinki.

Tähystäjä, vänr. SALMI, Kauko Olavi (22), s. 28.7.1919/Rautalampi.

Risto Pajari: Jatkosota ilmassa, Wsoy 1982

s.294:

13.8.1941 BL-136 laivue 42 ltn. N.S. Kivi o vänr. R.E. Fagerström, t alik. M. Rimpivaara kk Pommitus Rukajärvellä It ampui alas. Kaikki kuoli.

(Huom. Rimpivaara ammuttiin alas jo aiemminkin 21.7.1941 BL-139 laivue 42 Petroskoin suunnalla. Hävittäjä ampui alas, pelastui laskuvarjolla, muut kuoli, R käveli omien puolelle 24.7.1941)

Ei muita 2 -moottorisia alas pudonneita koneita Rukajärven suunnalla 1941 kesällä-syksyllä, siis ei ainakaan Pajarin kirjan mukaan.

s. 296:

16.9.1941 HC-458 laivue 10 kapt. H.V.E. Kalaja Tiedustelu ja rynnäköinti Rukajärvellä. IT ampui alas.

21.9. 1941 FO-71 laivue 14. ltn. K.O. Salmi, t alik. Å.A. Ginström, Tiedustelu Ontajoelle. Hävittäjä ampui alas Rukajärjen eteläpuolelle.

[Niitä sun näitä]

Antti Tuuri käyttää 14. Divisioonan veteraanien muistitiedostoja hieman samaan tapaan kuin Paavo Rintala jo 1960-luvulla [3]: moniäänisenä mosaiikkina, jossa yhden miehen kertoma – hänen itsensä tai ryhmänsä tai joukkueensa tai komppaniansa kokemus – asettuu painovoimaisesti todistamaan ihmisen osaa suuressa maailmanmyllyssä. Alkuperäiset nimetyt haastattelukokonaisuudet Tuuri atomisoi osiinsa, purkaa kuin upseerioppilas konekiväärin, vajaan parin rivin havainnoista enintään sivun mittaisiksi kuviksi. Tekstit on anonymisoitu. Kertoja ei esittäydy eikä häntä esitellä: todistusvoima vain kasvaa tästä sosiaalisesta kasvottomuudesta, ihminen todistaa. Omassa asiassaan, kylläkin, mutta samalla perusihmisen vakuuttavuudella.

Joihinkin tekstikatkelmiin sisältyvät tarkat päivämäärät ja paikannustiedot. Yleensä niitä ei ole. Jää pelkän arvailun varaan, missä tarkasti ottaen tuo kerrottu momentum koettiin, ja milloin. Kronologisesti etenevät jaksot ja luvut toki antavat osviittaa.

Mitään syytä kohdistaa arvailuja yhtä vähän kertojien kuin tallentajienkaan vilpittömyyteen, ei ole. Lukijaa kiusaa luonnollisesti tällaisissa elämäkysymyksissä, miten paljon kuitenkaan loppujen lopuksi voit uskoa kerrottuun, sen yksityiskohtiin.

Mikä kumma tekisi Tuurin atomisoiduista ja anonymisoiduista kertomuksista yhtään uskottavampia kun esim. Rintalan "äänikirjojen" kertomuksista?
Nekään kun ei kelpaa "viralliselle sotahistorian tutkimukselle" vaikka kertoja(t)kin on nimetty. Tätä Moilasen tapausta ei löydy Ylikankaan kirjoista eikä Kulomaa & Nieminen TT -kirjastakaan.

Kun ei ole papereita eikä ruumistakaan, ja ampujaksi väitetty melko korkea-arvoinen upseerikin "sankarikuoli", niin ei ole tapahtunuttakaan. Sopivaa sotamies Moilasta ei löydy tuoltakaan sodissa kaatuneiden tietokannasta.

Kukahan kävisi JR 49 miehistölistoja läpi ja tarkistaisi onko sopivaa Moilasta ollut olemassa ja tuliko hänestä yksi sodassa kadonnut lukuisten muiden kadonneiden joukkoon?

http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index ... raportti=1


Eversti Wahlbeck vs. sotamies Moilanen

Kertomus 7 s. 198-200

viewtopic.php?f=10&t=4099&start=75#p21728

Kertoja sotamies Kaukonen I/JR 49

Paavo Rintala Sodan ja rauhan äänet, Otava 1967, 2. p