Emma-Liisa kirjoitti:Unohtuu myös, että Suomen hallitus halusi 30.11. neuvotella tajuttuaan viimein, että oli kyse sodasta. Joten jos NL:n tavoitteet todella olivat rajoitetut, miksi se ei ehdotusta hyväksynyt?
Olisi jo aika että alkaisit itse vastata, sen sijaan että esittäisit jatkuvasti kysymyksiä. Kysymyksiä osaa tunnetusti hullukin esittää enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastata. Olen vastannut kysymyksiisi aivan riittämiin kuten esim. kysymyksiisi Belgian, Hollannin, Tanskan ja Norjan olemattomista natsien esitysten torjumisista yms.
Mutta hyvä on. Vastaan.
Presidentti J.K. Paasikivi totesi:
"Miettiessäni näitä kysymyksiä on minussa se ajatus yhä vahvistunut, että menettelymme syksyllä 1939, päästäessämme neuvottelut katkeamaan [Paasikivi oli itse saanut ohjeen keskeyttää neuvottelut Erkolta]
oli tärkeimpiä ja painavimpia Suomen ulkopoliittisten virheiden sarjassa viime vuosien aikana. (Siteerattu Vladimirovin mukaan teoksesta ”Kohti talvisotaa”, Keuruu 1995)."
Neuvostoliiton entinen Helsingin lähettiläs Viktor Vladimirov kirjoitti puolestaan (mt. teos. s. 154):
”Neuvostojohdon ja henkilökohtaisesti Stalinin virheellinen päätös ratkaista Leningradin turvallisuusongelma on kirjoittajan mielestä selitettävissä seuravilla tekijöillä:
… On täysin todennäköistä, että mikäli Suomen hallitus olisi reaalisesti joutunut valitsemaan toisen kahdesta vaihtoehdosta - joko sopimuksen neuvottelupöydän ääressä tai Suomen vastaavat myönnytykset verisen sodan jälkeen - olisi se suostunut etsimään kumpaakin osapuolta tyydyttävä kompromissiratkaisu ja luopunut yksiselitteisen kielteisestä asenteesta Neuvostoliiton vaatimukseen. Mutta siinä tapauksessa Neuvostoliiton hallituksen olisi pitänyt selvästi ilmoittaa aikeistaan, ja Mainilan tapaisten naiivien provokaatioiden sijasta pitänyt esittää Suomelle virallinen uhkavaatimus..."
Nähdäkseni Vladimirov on oikeassa sikäli että 1) Neuvostoliiton johdolla oli velvollisuus kansalaistensa edessä - Neuvostoliiton omankin edun vuoksi - huolehtia siitä, että Suomen ulkoministeri (Erkko) ei tehnyt huomaamattaan tyhmyyksiä (kuten Erkko (ja Cajander) tekivät). Mutta Stalin oli kuitenkin ilmeisesti henkilökohtaisesti suuttunut Cajanderiin, Erkkoon & Co ja näiden muka-"neuvotteluihin".
2) Suomalaisten kannalta taas oli Erkon ja Cajanderin piittaamattomuus uhkaavasta sodasta tietysti luettavissa näiden syyksi, sillä ei maamme pää- eikä ulkoministeri saa suhtautua niin kevytmielisesti Neuvostoliiton uhkauksiin sodasta, että he ovat ”kuin puulla päähän lyötynä” sodan todella puhjetessa (sanat Ylikankaan teoksesta s. 194) Paasikiven puolestaan juostessa samaan aikaan pää kolmantena jalkana ympäri Helsinkiä, jossa tämä tuolloin oleskeli, häärien kokoon päätöstä neuvottelujen jatkosta - turhaan.
Kansalaisia suojasi siis molemmin puolin rajaa (tai ainakin olisi pitänyt suojata) tavallaan kaksinkertaiset varmentimet, jotka pettivät molemmat, eli
1) pää- ja ulkoministerimme velvoitteet, toisaalta, sekä 2) Neuvostoliiton johdon velvollisuudet omaa maataan kohtaan, toisaalta. Kummankin varmentimen olisi pitänyt yksinäänkin toimia. Siitä huolimatta ei voi sanoa, kuten olen ymmärtänyt että arvelet, että pää- ja ulkoministeriämme olisivat suojanneet neuvostoliittolaisten suojaksi voimassa olleet normit - minkä vuoksi pää- ja ulkoministerimme olisivat muka olleet vapaita vastuustaan! - menemään vaikka ryyppäämään tai rellestemään.
Kun nämä varmentimet pettivät samanaikaisesti ja molemminpuolisesti olivat seuraukset sitten kansalaisille ainakin Suomen puolella tuhoisat (Neuvostoliiton omat vahingot eivät käsittääkseni kuulu tähän yhteyteen) eivätkä rajoittuneet tietysti talvi- vaan käsittivät myös jatkosodan. Samaan aikaan Neuvostoliitto jatkoi tietysti pitkävihaisen Stalinin linjalla, jonka mukaan suomalaiset saisivat oppia kunnioittamaan tätä (näin muotoilisin alustavasti käsitykseni Stalinin asenteesta sitä mitenkään tarkemmin tutkimatta). Tätä sopii myös niiden kommentoida, jotka näkevät yksilöpsykologiaa kaiken inhimillisen toiminnan, myös vaikkapa sodan, vaikuttimena.
Itse olen luonnollisesti käsitellyt kysymystä pääasiassa Suomen kannalta, koska suomalaisena johdan pää- ja ulkoministerimme velvollisuudet täällä vallitsevista normeista, joita vastaan nämä olivat rikkoneet. Se, oliko Kreml toiminut niin kuin Neuvostoliiton etu edellytti, ei kuulu meille vaan se on naapurin asia.
Lisäksi oli Neuvostoliitto vaihettaisella yhä kasvavilla uhkauksillaan tehnyt mielestään vastaansanomattoman selväksi Helsingille, että sota uhkaisi ellei Suomi hyväksyisi esityksiä. Kuitenkaan Helsingissä ei ymmärretty tätä. Siten oli todellisen väärinkäsityksen ensimmäinen edellytys täytetty. Ja päälle molemminpuolinen epäluulo, tietysti.
En siis ollut unohtanut tätäkään kysymystä. Onko muita seikkoja jotka olisin Sinusta vielä unohtanut käsitellä?
Olemmeko siis nyt vihdoin yhtä mieltä siitä, että Erkon ohje "keskeyttäkää neuvottelut ellei sopimusta saada aikaan meidän ehdotuksemme pohjalta" oli valtava erehdys, ehkä pahin erehdys ainakin itsenäisen Suomen historiassa? Toivon niin.
Semmottii...