Holokausti ja Suomi

[Emma-Liisa]

Finland in World War II on vielä kesken, ja pikku reunahuomautuksista huolimatta olen pitänyt useimmista artikkeleista.

Suurempia kysymyksiä syntyy vain Antero Holmilan holokausti-artikkelin kohdalla. Siis nimenomaan kysymyksiä.

Ensinnä Holmila väittää, että holokausti ei olisi Suomessa ollut kovin hyvin tunnettu ja/tai herättänyt keskustelua ennen 70-luvun lopun TV-sarjaa Polttouhrit.

Enpä tietenkään tiedä asiaa yleisesti, mutta minä kyllä olin asiasta selvillä jo varhaisessa teini-iässä. "Lähteet" tosin eivät ole nykykatsannossa kummoisia, esim. Leon Urisin Exodus ja Mila18, joita Holmila ei mainitse, mutta oli niissä enemmän tietoa (osittain tosin myös myyttejä) kuin Anne Frankin päiväkirjassa (suomeksi Nuoren tytön päiväkirja), jonka Holmila filmiversioineen mainitsee.

Myös Stalinin uhreista olin selvillä, mutta ne eivät samalla tavoin koskettaneet, koska tekijät olivat "vieraita" toisin kuin saksalaiset (luin näet pitkän saksan). Varmaan tämä osaltaan johti Vietnamin sodan vastustukseen yms.

Minkälasia kokemuksia teillä asiasta on?

Toiseksi Holmila käy melko pitkästi läpi eräiden tutkijoiden teoksia, joista holokaustin analysointi puuttuu. Huomautukset lienevät paikallaan, joskin on vaikea sanoma, missä määrin tähän vaikuttivat tradiota siirtävät opettajat kuten Holmila uskoo ja missä määrin historian tarkasteleminen sotilaallisesta ja ulkopoliittisesta näkökulmasta (mitkä tietenkin kietouvat yhteen), ovat ehkä vähän anakronistisia, koska Pölvisen Suomi suurvaltojen politiikassa ilmestyi 1964 ja Jokipiin Panttipataljoona ilmestyi 1968. Tosin Holmila myöntää, että Polvisen analyysi Hitlerin prioriteeteista Suomen suhteen on oikea!

Ehkä pitäisi pikemmin moittia sitä, että varsinkin Jokipiin teosta on pidetty definitiivisenä eikä asiaan ole myöhemmin palattu. Ja ennen kaikkea kansainvälisen vertailun puutetta.

Polttouhrit-sarjan kohdalla (alkuteoksen nimi Holocaust siis käännettiin suomeksi) Holmila uhraa sivukaupalla tilaa Sampo Ahdon kirjoitukselle Suomen kuvalehdessä. Vähempikin olisi riittänyt osoittamaan, että Ahto vähätteli sarjaa (joka toki olikin hollywoodilaisittain melodramaattinen) poliittisin syin: syylliset olivat kuulemma mustavalkoisia ja ennen kaikkea kun se ei kuvattu kuin osa vuosisadan väkivallasta, eli Sikea kuvitella, miten talinin uhrit jätettiin pois. - Otteiden perusteella vastenmielinen artikkeli.

Lopussa Hlmila käsittelee Schindlerin istaa, Sanaa ja Rautkalliotya, mutta ei jsoatin syystä lainkaan sitä, millaisen vastaanoton esim. Levi tai Kertesz on Suomesas saanut.

[skrjabin]

Holokaustin kiistäminen Suomessa on ollut marginaalinen ilmiö, mutta sinällään on kiinnostavaa huomata että pamfletteja aiheesta julkaistiin jo ennen Polttouhrit -sarjaa. Esim. Harwoodin/Verrallin Did Six Million Really Die käännettiin tuoreeltaan vuonna 1976, vain pari vuotta ilmestymisestään englanniksi. Sikäli siis Siitoin kustantamoinen oli "ajan hermolla". Holmila ei varmaan kiistämistä juuri käsittele?

[Emma-Liisa]

Holokaustin kiistäminen Suomessa on ollut marginaalinen ilmiö, mutta sinällään on kiinnostavaa huomata että pamfletteja aiheesta julkaistiin jo ennen Polttouhrit -sarjaa. Esim. Harwoodin/Verrallin Did Six Million Really Die käännettiin tuoreeltaan vuonna 1976, vain pari vuotta ilmestymisestään englanniksi. Sikäli siis Siitoin kustantamoinen oli "ajan hermolla". Holmila ei varmaan kiistämistä juuri käsittele?

Ei. Ei myöskään sitä, että aiheesta ilmestyy Suomessa joka vuosi useita kirjoja, lähinnä tietenkin muistelman tyypisiä.

Artikkelissa olisi ollut syytä mainita, mikä oli holokausti-tutkimuksen ja muistamisen tilanne muissa maissa. Sikäli kuin muistan, Saksassakin vasta Polttouhrit-sarja avasi padot.

Tosin ei kai voi kategorisesti lähteä siitä, että jos Suomen pitäisi kaikessa seuraa muiden maiden esimerkkiä. Tai ettei Hollywood-elokuvasta (esim. Schindlerin lista) saisi sanoa mitään negatiivista (edes esitystavasta) siksi, että se käsittelee holokaustia.

[skrjabin]

Ei. Ei myöskään sitä, että aiheesta ilmestyy Suomessa joka vuosi useita kirjoja, lähinnä tietenkin muistelman tyypisiä.

Artikkelissa olisi ollut syytä mainita, mikä oli holokausti-tutkimuksen ja muistamisen tilanne muissa maissa. Sikäli kuin muistan, Saksassakin vasta Polttouhrit-sarja avasi padot.

Niin, muistelmat nyt on sitä peruskauraa tavan lukijoille kaikkialla muuallakin. Ja esim. Hössin elämäkertahan oli Suomessakin ilmestynyt jo 1950-luvulla, siinä siis aivan Saksan perässä. Vielä ainakin 1960-luvulle asti taidettin aika lailla seurailla saksalaista julkaisupolitiikkaa ja myös "apologeettista" kirjallisuutta sieltä suunnalta jonkin verran suomennettiin. Esim. Fritzschen Nürnbergin vangit jo tuoreeltaan 1950-luvulla. Samoin käänneettiin saksalaisten karkotuksista kertovaa muistelmakirjallisuutta, jotka Saksassa oli myyntilistojen kärjessä vielä 1960-luvullakin.

Saksalaisten toimien ja erityisesti kollektiivisen tuomitsemisen kyseenalaistamista tietty harrastettiin erityisesti sodan lopulla ja sen päättymisen alkuvuosina. Esim. Jussi Tenkku Suomalaisessa Suomessa sanaili näin voittajien oikeudesta vuonna 1945:

”Murrosaikoina ´totuus` ja ´oikeus` ovat pikamarssilla. Jokainen sanoo etsivänsä niitä ja vaatii niiden toteuttamista. Luullaan että maailma paranee, kunhan saadaan kaikki ”syylliset, totuuden ja kansan viholliset” teilatuiksi. Totuus näyttää kuitenkin näin joutuneen pörssikeinottelun uhriksi sen arvon noustessa ja laskiessa päivän heiluvan poliittisen ilmapuntarin mukaan.”

[Emma-Liisa]

Saksalaisten toimien ja erityisesti kollektiivisen tuomitsemisen kyseenalaistamista tietty harrastettiin erityisesti sodan lopulla ja sen päättymisen alkuvuosina. Esim. Jussi Tenkku Suomalaisessa Suomessa sanaili näin voittajien oikeudesta vuonna 1945:

”Murrosaikoina ´totuus` ja ´oikeus` ovat pikamarssilla. Jokainen sanoo etsivänsä niitä ja vaatii niiden toteuttamista. Luullaan että maailma paranee, kunhan saadaan kaikki ”syylliset, totuuden ja kansan viholliset” teilatuiksi. Totuus näyttää kuitenkin näin joutuneen pörssikeinottelun uhriksi sen arvon noustessa ja laskiessa päivän heiluvan poliittisen ilmapuntarin mukaan.”

Liittyikö tämä Saksaan vai Suomeen?

Oula Silvennoinen kirjottaa omassa artikkelissaan, että Suomen sotarikosoikeudet eivät saaneet aikaan mitään kansallista tilintekoa. Syynä hän pitää sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä, jota suurin osa suomalaisista piti "voittajan oikeutena", ja tämä vaikutti suhtautumiseen muihin oikeudenkäynteihin. "By denying the Finns any kind of reciprocity, the Soviets failed to cretae an athmospehere conductive to a fair reckoning."

Saksassakin kansallinen tilinteko viivästyi vuosikymmenillä. Sodan jälkeen pikemmin hoettiin: "en minä mutta ne natsit". Joita ei niitäkään vapaaehtoisesti löytynyt.

[Emma-Liisa]

Holmila ottaa vertailukohdaksi sen, miten Suomen sotarikoksiin on suhtauduttu. Esimerkkeinä ovat Eino Pietolan Sotavangit Suomessa 1941-1944 ja Helge Seppälän Suomi miehittäjänä. Sampo Ahto suorastaan kielsi Seppälän oman kokemuksen arvon, vaikka tämä oli ollut leirissä vartijana.

Mainittuaan Itä-Karjalan venäläisten siviilien leirien korkean kuolleisuuden Holmila lainaa Antti Kujalaa, joka omassa teoksessa Vankisurmat totesi, ettei kirjaa olisi voitu tehdä ennen 1991, s.o. NL:n kukistumista. Holmila jatkaa, että 1987 Pietola yritti, mutta vastaanotto oli kylmä.

Tässä kyllä on samaa tarkoituksenmukaisuutta, mistä Holmila edellä arvostelee Jokipiitä ja Polvista. Holmila näet jättää kertomatta, että Antti Laineen Suur-Suomen äänriviivat julkaistiin 1982 - eli siis aikana, jolloin tällainen ei muka ollut mahdollista.

On toki selvää, että NL:n kukistuminen on paljon vapauttanut historiantutkimusta. Mutta tämä pätee paitsi Suomen toimintaan, myös Neuvostoliiton.

Mitä Pietolan teokseen tulee, niin muistelen, että (aihetta käsittelevän gradun lukeneena) arvostelin sitä tietystä amatöörimäisyydestä eli siitä, että sotavankien kohtelu tapahtuu ikään kuin tyhjiössä (Silvennoinen onkin nyt omassa artikkelissaan ottanut esiin ne seikat joita kaipasin) sekä moraalisesta yksipuolisuudesta (Pietolalla ei ollut mitään huomautettavaa, että NL:n palautettiin myös pakolla - tämä saattoi olla ko. tilanteessa välttämätöntä, mutta jos ottaa moraalisen lähtökohdan yhdessä asiassa, niin se pitäisi olla sitten muissakin).

[skrjabin]

Saksalaisten toimien ja erityisesti kollektiivisen tuomitsemisen kyseenalaistamista tietty harrastettiin erityisesti sodan lopulla ja sen päättymisen alkuvuosina. Esim. Jussi Tenkku Suomalaisessa Suomessa sanaili näin voittajien oikeudesta vuonna 1945:

”Murrosaikoina ´totuus` ja ´oikeus` ovat pikamarssilla. Jokainen sanoo etsivänsä niitä ja vaatii niiden toteuttamista. Luullaan että maailma paranee, kunhan saadaan kaikki ”syylliset, totuuden ja kansan viholliset” teilatuiksi. Totuus näyttää kuitenkin näin joutuneen pörssikeinottelun uhriksi sen arvon noustessa ja laskiessa päivän heiluvan poliittisen ilmapuntarin mukaan.”

Liittyikö tämä Saksaan vai Suomeen?

Saksaanhan se liittyi. Tenkku kommentoi saksalaisiin kohdistettuja syytöksiä ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntejä. Hän totesi että saksalaisten julmuuksia ei sinällään voi kiistää mutta lisää että "Natsi-Saksa syntyi Versaillesissa".

Nykyäänkin hyvin yleistä "relativisointia" edusti taas Ernesti Hentunen, joka 1949 kirjoitti mm. näin:

”Venäjä huusi aikoinaan Hitlerin kidutuslaitoksia. Jos kaikki on totta mitä Yhdysvaltain radioasemat ilmoittavat, niin täytyy sanoa että Hitler ei ollut päässyt niin pitkälle.”

Hentunen tietty ei kovin vakavasti otettava aina ollut.

[Emma-Liisa]

Saksaanhan se liittyi. Tenkku kommentoi saksalaisiin kohdistettuja syytöksiä ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntejä. Hän totesi että saksalaisten julmuuksia ei sinällään voi kiistää mutta lisää että "Natsi-Saksa syntyi Versaillesissa".

No eipä kyllä syntynyt. Siis siinä mielessä että sen jälkeen ei olisi ollut muuta mahdollisuutta kuin revanshismi.

Sitä paitsi kansallissosialistinen puolue sai laajempaa kannatusta vasta suuren laman vuosina.

Nykyäänkin hyvin yleistä "relativisointia" edusti taas Ernesti Hentunen, joka 1949 kirjoitti mm. näin:

”Venäjä huusi aikoinaan Hitlerin kidutuslaitoksia. Jos kaikki on totta mitä Yhdysvaltain radioasemat ilmoittavat, niin täytyy sanoa että Hitler ei ollut päässyt niin pitkälle.”

Hentunen tietty ei kovin vakavasti otettava aina ollut.

Ovatko nämä nykyajan relativisoijat (esim. ahkerasti verkossa kirjoittava Juhani Putkinen) sitten vakavasti otettavia?

Muistelen, että ainakin ns. kultturuipiireissä tilanne on pikemmin ollut toisinpäin. Siis että ainakin kulttuuripiireissä Stalinin rikoksia on ymmärrettty ja vähätelty, mistä Sofi Oksanen syystä heitä Parnaassossa ripitti.

Siksi minulle tuli yllätyksenä Holmilan väite: "In Finland, however, the Holocaust does not stand as a yardstick for warstime suffering and gross neglience of human rights; that role is reversed for the vast number of Stalin's victims."

Tämän jälkeen Holmila kyllä selittää, miksi holokausti on suomalaisen historiaymmärryksen marginaalissa. Ensiksi, turvutumatta perinteisen eliitin puolustukseenm vain kourallinen juutalaisia vietiin Suomesta ja toimenpide - toisin kuin monissa muissa maissa - herätti protesteja. Lukuisissa eurooppalaisissa maissa juutalaisten uhrien lukumääärä oli oli huomattavasti korkeampi - tai samalla tasolla - kuin muiden uhrien lukumäärä, mutta Suomessa asia oli päinvastoin: Suomi menetti yli 90 000 kansalaistaan sodassa ja aiehutti vielä useampien kuoleman - enimmäkseen neuvostosotilaiden ja -siviilien - mutta "hardly any Jews". Nämä tekijät ovat aiheuttaneet, että on ollut melkein mahdotonta löytää konteksti, jossa holokausti ja kahdeksan juutalaisen pakolaisen kohtalo olisi voitu istuttaa. Sen lisäksi ei ole ollut sellaisia kysymyksiä kuin juutalaisten omaisuuden ryöstö, jotka olisivat lisänneet tarvetta holokaustin käsittelyyn.

[skrjabin]

Muistelen, että ainakin ns. kultturuipiireissä tilanne on pikemmin ollut toisinpäin. Siis että ainakin kulttuuripiireissä Stalinin rikoksia on ymmärrettty ja vähätelty, mistä Sofi Oksanen syystä heitä Parnaassossa ripitti.

Siksi minulle tuli yllätyksenä Holmilan väite: "In Finland, however, the Holocaust does not stand as a yardstick for warstime suffering and gross neglience of human rights; that role is reversed for the vast number of Stalin's victims."

Mistä aikakaudesta Holmila ja Oksanen nyt tuossa oikein puhuvat? Stalinin uhrit eivät oletettavasti ainakaan 1960-1980-luvuilla olleet mikään mittatikku kärsimyksille. Sitä ennen enemmänkin, ja jossain määrin taas 1990-luvulta eteenpäin, ehkäpä kuitenkin enemmän näitten Putkisten ja muiden kautta kuin vakavammin otettavassa historiankirjoituksessa. Suhteellisen laimeata keskustelu aiheesta edelleen kuitenkin on ja Stalinin vainojen tutkimus on suomalaisuhrien osalta jäänyt suurelta osin muiden kuin ammattimaisten historioitsijoiden tehtäväksi. Huomio on kiinnittynyt, ainakin tällainen tuntuma minulla on, enemmän suomalaiskommunistien poliittisiin kiistoihin ja ylipäätään johtohahmoihin. Tekisi mieleni sanoa että on muodikkaampaa, intellektuellimpaa puhua suomalaisista tekijöinä kuin uhreina...

1970-luvulta voisi kyllä olettaa löytävänsä niitäkin jotka kiistävät sekä Stalinin vainot että juutalaisten kärsimykset, olihan itä-blokki jokseenkn selkeän yhtenäisesti anti-semiittinen 1970-luvun lopulle asti, ja osin pidempäänkin. Pääasiallinen vastausmuoto noihin tietysti kuitenkin oli vaikeneminen.

[Emma-Liisa]

Mistä aikakaudesta Holmila ja Oksanen nyt tuossa oikein puhuvat? Stalinin uhrit eivät oletettavasti ainakaan 1960-1980-luvuilla olleet mikään mittatikku kärsimyksille. Sitä ennen enemmänkin, ja jossain määrin taas 1990-luvulta eteenpäin, ehkäpä kuitenkin enemmän näitten Putkisten ja muiden kautta kuin vakavammin otettavassa historiankirjoituksessa. Suhteellisen laimeata keskustelu aiheesta edelleen kuitenkin on ja Stalinin vainojen tutkimus on suomalaisuhrien osalta jäänyt suurelta osin muiden kuin ammattimaisten historioitsijoiden tehtäväksi. Huomio on kiinnittynyt, ainakin tällainen tuntuma minulla on, enemmän suomalaiskommunistien poliittisiin kiistoihin ja ylipäätään johtohahmoihin. Tekisi mieleni sanoa että on muodikkaampaa, intellektuellimpaa puhua suomalaisista tekijöinä kuin uhreina...

1970-luvulta voisi kyllä olettaa löytävänsä niitäkin jotka kiistävät sekä Stalinin vainot että juutalaisten kärsimykset, olihan itä-blokki jokseenkn selkeän yhtenäisesti anti-semiittinen 1970-luvun lopulle asti, ja osin pidempäänkin. Pääasiallinen vastausmuoto noihin tietysti kuitenkin oli vaikeneminen.

Oksanen puhui lähinnä suomettumis- tai taistolaiskadesta. Nuoren ikänsä takia hän ei ole tietoinen, että NL:sta julkaistiin 1950-luvun suojasään aikana useitakin kriittisiä teoksia, lähinnä toki Poika Tuomisen ja Leinon uhrien muistelmia mutta sellaisethan kansan keskuuteen hyvin levisivät.

Holmila taas näkyy kirjoittavan yleisesti, mikä kyllä on liioittelua.

Tosin Holmila jatkaa myös, että kylmän sodan aikana oli vaikeaa käsitellä sekä Suomen että NL:n sodankäynnin pimeitä puolia ilman, että keskustelu kääntyi kiivaasti poliittiseksi. Edelleen, koska NL:n suuren isänmaallisen sodan retoriikka marginalisoi holokaustin, tämä sopi sekä suomalaiselle konservatiiviselle eliitille että Moskovasta riippuvaiselle vasemmistolle (olisi ollut syytä kyllä sanoa, ettei koko vasemmisto ollut sellaista). Koska juutalaisten kärsimys ei sopinut neuvostonarraatioon, suomalainen radikaali vasemmistokaan (jälleen yleistys) ei ollut siitä kiinnostunut. Konservatiiviselle eliitille taas oli sopivinta pitää yllä kuvaa, että itärintaman sota oli ollut perinteistä sotaa bolsevikkivaaraa vastaan. Lisäksi, välttämällä käsittelemästä aseveljen hirveimpiä rikoksia, oli vähemmän mahdollista että epämiellyttäviä kysymyksiä Suomen oman sotdamkäynnin pimeistä puolista ei nostettaisiin esiin. Tämä konsensus on nyt murtumasssa. Myöskään Suomen juutalaiset eivät ole ottaneet holokaustia aktiivisesti esiin.

Edellä mainituissa toteamuksissa saattaa hyvinkin olla perää.

Kohta korjattu

[Niitä sun näitä]

Finland in World War II on vielä kesken, ja pikku reunahuomautuksista huolimatta olen pitänyt useimmista artikkeleista.

Livetään taas hieman otsikon aiheesta sivuun, mutta kun sanoit lukevasi tuota kirjaa, niin löytyykö siitä tämä samainen alla mainittu Meinanderin "torjuntavoittoa ei ollut -teoria"? Itse en ole ko. kirjaan perehtynyt, mutta luin siitä tuon arvion.

Tiina Kinnunen, Ville Kivimäki (toim.): Finland in World War II; History, Memory, Interpretations. Brill, 2012. 608 sivua.

http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja- ... hp?id=1875

Kirjan varsinaisen osuuden aloittavat professori Henrik Meinanderin ja Michael Jonasin artikkelit...

Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander sanoo Tasavallan tiellä -kirjassaan: Torjuntavoittoa ei ollut!

B.O. Ahlholm sivaltaa Suomen ruotsalaisen historian omaa profeettaa, Henrik Meinanderia, kirjassaan Toisinajattelija suurlähettiläänä. Meinander nostetaan tikunnokkaan hänen väitettyään Tasavallan tiellä -kirjansa eräässä kuvatekstissä, kuinka kesän 1944 Kannaksen karkuunjuoksu ei todellakaan ollut mikään Torjuntavoitto. Tuon, Meinanderin mielestä jopa aivan perättömän, termin Oesch lanseerasi kirjaansa Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944.

Kirjassa käydään laajasti läpi Suomen historiaa ja sotien osalta tapahtumia käsitellään vain ylimalkaisesti. Kuitenkin "valtava" Tienhaaran torjuntavoitto, jossa JR 61 löi toistuvasti viholliset, nostetaan erikseen esille. Sama juttu toistuu kirjassa, Suomi 1944: Sota, yhteiskunta, tunnemaisema, eli JR 61 nimetään Suomen pelastajaksi!

[skrjabin]

Tosin Holmila jatkaa myös, että kylmän sodan aikana oli vaikeaa käsitellä sekä Suomen että NL:n sodankäynnin pimeitä puolia ilman, että keskustelu kääntyi kiivaasti poliittiseksi. Edelleen, koska NL:n suuren isänmaallisen sodan retoriikka marginalisoi holokaustin, tämä sopi sekä suomalaisille vasemmistolaisille että Moskovasta riippuvaiselle vasemmistolle (olisi ollut syytä kyllä sanoa, ettei koko vasemmisto ollut sellaista). Koska juutalaisten kärsimys ei sopinut neuvostonarraatioon, suomalainen radikaali vasemmistokaan (jälleen yleistys) ei ollut siitä kiinnostunut. Konservatiiviselle eliitille taas oli sopivinta pitää yllä kuvaa, että itärintaman sota oli ollut perinteistä sotaa bolsevikkivaaraa vastaan. Lisäksi, välttämällä käsittelemästä aseveljen hirveimpiä rikoksia, oli vähemmän mahdollista että epämiellyttäviä kysymyksiä Suomen oman sotdamkäynnin pimeistä puolista ei nostettaisiin esiin. Tämä konsensus on nyt murtumasssa. Myöskään Suomen juutalaiset eivät ole ottaneet holokaustia aktiivisesti esiin.

Edellä mainituissa toteamuksissa saattaa hyvinkin olla perää.

Kuulostaa tosiaan ihan järkeviltä arvioilta. Ei ollut, noin yleistäen, missään poliittisessa leirissä tilausta käsitellä noita asioita, ja sitähän se vaatisi jotta asia nousisi kummemmin esille. Sikäli kun minä olen ymmärtänyt niin holokaustin muistoa piti yllä lähinnä erilaiset kristilliset järjestöt, joilla ei varsinaista poliittista siipeä ollut ainakaan ennen kristillisen liiton perustamista. Juutalaiset oletettavasti toimivat samoin, mutta heillä ei ollut sen ajan Suomessa näkyvyyttä ja valtamedia, ollessaan poliittisesti leirittynyt, ei kovin suurta kiinnostusta sille osoittanut eikä holokaustiin liittyvät teemat siten ylittäneet julkaisukynnystä.

Kun nyt tässä noita varhaisempia kannanottoja holokaustiin olen joitain laitellut, niin laitetaan nyt tämäkin katkelma. Kyseessä siis ote Kekkosen kirjoituksesta vuodelta 1949, jossa nykyisistäkin keskusteluista tutulla tavalla yhdistyy Palestiinan poliittinen tilanne holokaustiin.

Kekkonen, ”Veljenpoika”, Suomen kuvalehti. - Helsinki : Yhtyneet kuvalehdet. - 1949 : 21, s. 10-11

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10 ... sequence=1

”Kuten tunnettua, arviolta 800 000 Palestiinassa asunutta arabialaista on taistelujen johdosta ollut pakotettu jättämään asuinpaikkansa ja siirtymään arabialaisvaltioiden alueelle. Tämän paenneen siirtoväen asuinkorttelit, niin Vatikaanin taholta väitetään, on juutalaisten toimesta systemaattisesti tuhottu, jotta arabialaisten paluu tehtäisiin mahdottomaksi. Niiden arabialaisten joukossa, jotka jäivät juutalaisten hallussa oleville alueille, on suoritettu säälimättömiä verilöylyjä. Kristittyjen kirkot on häväisty tai hävitetty jne. Jos nämä tiedot pitävät paikkansa, ja olettaisi, että Paavi ei pääsiäisensyklikassaan lähde esittämään vääriä tietoja, harjoittavat juutalaiset omassa maassaan samanlaista uskonvainoa, jonka kohteeksi he itse niin hirvittävällä tavalla joutuivat natsilaisen terrorin vallitessa eräissä Euroopan maissa.”

Artikkelissa pohditaan jäljempänä myös melko kiinnostavalla tavalla ihmisluontoa.

[Emma-Liisa]

Kekkonen, ”Veljenpoika”, Suomen kuvalehti. - Helsinki : Yhtyneet kuvalehdet. - 1949 : 21, s. 10-11

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10 ... sequence=1

”Kuten tunnettua, arviolta 800 000 Palestiinassa asunutta arabialaista on taistelujen johdosta ollut pakotettu jättämään asuinpaikkansa ja siirtymään arabialaisvaltioiden alueelle. Tämän paenneen siirtoväen asuinkorttelit, niin Vatikaanin taholta väitetään, on juutalaisten toimesta systemaattisesti tuhottu, jotta arabialaisten paluu tehtäisiin mahdottomaksi. Niiden arabialaisten joukossa, jotka jäivät juutalaisten hallussa oleville alueille, on suoritettu säälimättömiä verilöylyjä. Kristittyjen kirkot on häväisty tai hävitetty jne. Jos nämä tiedot pitävät paikkansa, ja olettaisi, että Paavi ei pääsiäisensyklikassaan lähde esittämään vääriä tietoja, harjoittavat juutalaiset omassa maassaan samanlaista uskonvainoa, jonka kohteeksi he itse niin hirvittävällä tavalla joutuivat natsilaisen terrorin vallitessa eräissä Euroopan maissa.”

Tämä on hyvä esimerkki toisaalta siitä, että palestiinalaisten kohtaloon kiinnitettiin jo varhain huomiota, toisaalta kuitenkin siitä ettei holokaustin totaalia luonnetta ei ollut lainkaan tajuttu (kyseessä ei ollut "uskonvaino" eivätkä jotkut "verilöylyt").

[Emma-Liisa]

[quote="Niitä sun näitä] Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander sanoo Tasavallan tiellä -kirjassaan: Torjuntavoittoa ei ollut!

B.O. Ahlholm sivaltaa Suomen ruotsalaisen historian omaa profeettaa, Henrik Meinanderia, kirjassaan Toisinajattelija suurlähettiläänä. Meinander nostetaan tikunnokkaan hänen väitettyään Tasavallan tiellä -kirjansa eräässä kuvatekstissä, kuinka kesän 1944 Kannaksen karkuunjuoksu ei todellakaan ollut mikään Torjuntavoitto. Tuon, Meinanderin mielestä jopa aivan perättömän, termin Oesch lanseerasi kirjaansa Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944.

Kirjassa käydään laajasti läpi Suomen historiaa ja sotien osalta tapahtumia käsitellään vain ylimalkaisesti. Kuitenkin "valtava" Tienhaaran torjuntavoitto, jossa JR 61 löi toistuvasti viholliset, nostetaan erikseen esille. Sama juttu toistuu kirjassa, Suomi 1944: Sota, yhteiskunta, tunnemaisema, eli JR 61 nimetään Suomen pelastajaksi![/quote]

Lyhyen silmäyksen perusteella Meinander ei käytä koko termiä. Sehän onkin vahvasti poliittinen, varsinkin silloin kun kiistetään Suomen hävinneen sodan ja esitetään lopputuloksen riippuneen vain ja ainoastaan armeijasta tyyliin elokuvuva Tali-Ihantala 1944.

Kun kerran olet lukenut Tasavallan tiellä, tajuat kai että Ahlholm tekee tikusta asiaa. Meinander pitää Osechin termiä absurdina, mutta ei kiistä armeijan suorituksen merkitystä, tosin vain yhtenä tekijänä.

[skrjabin]

Tämä on hyvä esimerkki toisaalta siitä, että palestiinalaisten kohtaloon kiinnitettiin jo varhain huomiota, toisaalta kuitenkin siitä ettei holokaustin totaalia luonnetta ei ollut lainkaan tajuttu (kyseessä ei ollut "uskonvaino" eivätkä jotkut "verilöylyt").

Ehkäpä rinnastus ei tosiaan ollut ihan oikeaan osunut, mutta toki Kekkonen esittää myös holokaustin ainutlaatuisena ilmiönä (holokaustin "uniikkius" tietysti on kiistanalaista sekin, kuten Holmilakin on esittänyt; ja pääasiassa se on vasta 1960-luvulla syntynyt ajatus, joten sikäli Kekkonen on etuajassa). Näin esim. em. Kekkosen kirjoituksessa:

"Säälimättömyydellä, joka on länsimaissa ollut tuntematonta, tuhosi kansallissosialismi kaikkialla, minne se ulotti valtansa, juutalaiset ikään ja sukupuoleen katsomatta. Miljoonissa on näin surmattujen juutalaisten lukumäärä laskettava. Juutalaisten osakseen saama kohtelu oli suvaitsemattomuuden ja julmuuden kammottava huipentuma. Koko sivistyneen maailman myötätunto oli juutalaisten ja nimenomaan natsilaisuuden kuolemanleireistä pelastuneiden juutalaisten puolella."

Siihen nähden miten erityiseksi tuossa juutalaisten kohtalo kuvataan on tietysti tavallaan entistä kummallisempaa miten vähän myöhemmin aiheesta puhuttiin. En muista ottiko Kekkonen myöhemmin juurikaan edes kantaan koko teemaan. Tosin en kyllä ole häneltä lausuntoja asiasta etsinytkään.