Tjaa, Matti Kuusi kertoo Ohituksissa, että AKS halusi vaihtaa ylipäälliköksi Airon, koska tämän uskottiin taistelevan viimeiseen asti, toisin kuin Mannerheim. Mutta AKS:hän ei asiaa päättänyt.Ilmo Kekkonen kirjoitti:Jos tuo on Klingen näkemys, niin ihmettelen, mistä moiselle löytyy perustelut.Emma-Liisa kirjoitti:Tämä oli mahdotonta niin kauan kuin armeija oli voittamaton. Seurauksena olisi ollut sotilaskapina (Suur-Suomi-henkinen nuorempi upseeristo) ja siihen liittyen Saksan interventio pohjoisesta ja Baltian taholta. "Ainoa mahdollisuus oli kärsiä sellainen tappio, joka tekisi rauhansopimuksen mahdolliseksi."
Varmaan upseeristossa oli Suur-Suomi-henkeä, mutta kapinaan on siitä sodan aikana valtava matka. Upseeriston enemmistö oli varmaan viimeistään keväällä -44 tajunnut Saksan hävinneen sodan, joten siihen nojautuvia oli käsittääkseni upseeristossa hyvin rajallinen määrä. Nuoret saattavat tietysti lähteä kapinaan, mutta johtajiksi tarvitaan arvovaltaiset kenraalit. Kuka kenraali olisi tuossa tilanteessa ryhtynyt kapinan johtajaksi?
Ehkä tämä asia kuuluu niihin, joita aikoinaan pelättiin, koska muissa rauhan tehneissä maissa oli tapahtunut vastaavaa, mutta johon ei jälkikäteen ollut realistisia mahdollisuuksia.
Mielestäni Klingen perusteesi (että Mannerheim olisi oikein tarkoituksella suunnitellut kesön 1944 katastrofin) ei ole uskottava. Tuloksesta ei voi päätellä aikeita. Sen sijaan se Paavo Haavikon väite saattaa hyvinkin pitää paikkansa, että joukkoja ei olisi kannattanut keskittää etulinjaan, sillä siellä ne olisivat tuhoutuneet, koska puna-armeijan voima oli jo sellainen, että suurhyökkäys meni aluksi aina läpi, ja jos ne olisivat lähempänä, niitä olisi käytetty aiemmin väärässä paikassa. Mannerheimin erhedyksen ansiosta lisävoimia saatiin Itä-Karjalasta juuri silloin kun tarvittiin - mutta tämä ei ollut viisautta vaan onnea, kun NL:n ilmavoimaat ei onnistuneet katkomaan kuljetuksia.
Klingen kannattaisi kerrata Linnan Pohjantähteä, jossa ihmisten aikeet menevät pieleen mutta lopputulos on hyvä - tosin vasta 50-luvulla! Tätä taisi Hegel sanoa "järjen viekkaudeksi" (tarkoittaen jumalallista järkeä).
Sen sijaan Klinge on mielestäni oikeassa korostaessaan toisaalta yleistilannetta (Viron rintamaa) ja toisaalta omam kansan mielialatekijöitä päätettäessä rauhan ajankohdasta. Samat asiathan olivat ratkaisevia jo talvisodan rauhan kohdalla.
Myös Klingen arvostelu Suomen empatian puutteesta ja siitä, ettei asioita katsota lainkaan Mannerheimin kannalta, on pätevää. Kaiken kaikkiaan arvostelu on asiallista ja syvälle historian metodologiaan menevää, ei vain jurnustusta "miksi hän ei ajattele kuin minä"-tyyliin, mitä Klingellä liiankin usein ilmenee.
Samoin Klingen arvostelu Tellervo Krgeruksen Matti Kuusi -elämämäkerrasta Sanottu. Tehty osuu olennaiseen vaikka päinvastaisiin asioihin kuin Suomen kohdalla: Krogerus on liikaa samastunut kuvattavaansa, ei tee vertailuja aikalaisiin, ei selosta Kuusen teosten kritiikkiä, ei ole syventynyt psykologiaan (maalle muutto sodan jälkeen pakoa? sanaleikit ujouden peittona? miksi viivytteli armeijaan menoa?).
Tämä on suorastaan esimerkki siitä, että hyvä argumentointi tehoaa (kuten tiedätte, pidin Krogeruksen kirjasta).