F. Lager kirjoitti: Aluksi K. toteaa, että Moskovassa 1918 perustettu SKP "oli julistanut tavoitteekseen yhteiskunnallisen vallankumouksen ja proletariaatin diktatuurin Suomessa", mitä valkoisella Suomella ja sen teollisuudella ei ollut syytä epäillä.
Viittaukset ”proletariaatin diktatuuriin” ja ”yhteiskunnalliseen vallankumoukseen” ovat monitulkintaisia ja usein myös poliittisilla tarkoituksenmukaisuuksilla ladattuja käsitteitä. Kuisman kohdalla en epäile jälkimmäistä, paitsi ehkä hyvin väljässä ja inhimillisessä merkityksessä. On luontevaa ajatella, että ihmisten yhteiskunnallisten suhteiden ja vapauksien järjestely uudelleen, ihan demokraattisesti ja laillisestikin, koskettaa eri tavoin eri asemassa olevia ihmisiä. Mikäli nykylukija kuulee, että SKP:n tavoitteena oli ”proletaarin diktatuuri”, reaktio on epäilemättä kauhistunut.
Yhteiskunnallisen vallankumouksen voi ymmärtää – mikäli annan Uljaksen mahtavan teoksen vaikuttaa ajatteluuni – joukoksi tietyn suuntaisia reformeja, jotka merkitsevät tulon-, maan- ja omaisuuden uudelleenjakoa, julkista verovaroin rahoitettua turvaa sosiaalisilta riskeiltä ja esimerkiksi alempien yhteiskuntaluokkien koulutusmahdollisuuksia. Ei Suomessa vuoden 1922 Lex Kalliokaan ollut mikään läpihuutojuttu: Kansallinen Kokoomus vastusti sitä, koska reformi muutti yhteiskunnan aineellista perustaa. Ei yhteiskunnallisen vallankumouksen tarvitse juuri kauheammista asioista muodostua.
”Proletaarin diktatuuri” on vaikeampi käsite, ja vielä vaikeampaa on hahmottaa sen merkitystä 1920-luvun suomalaisille kommunisteille. Riistetyille ja alistetuille ihmisille termi ”proletaari” saattoi aikoinaan merkitä kunniallista sisältöä ja toivoa. Termin mielleyhtymä ei vielä ollut Vienanmeren kanavatyömaalla nälkäisenä laahustava vanki, "poletaari". Nähdäkseni suomalainen työväenliike ennen kevättä 1918 jakoi tuon ajan vasemmistopuolueille tyypillisen ajatuksen, että vallankumous toteutuu historiallisella vääjäämättömyydellä, kunhan tuotannolliset edellytykset ja yhteiskunnan aineellinen perusta poistavat sosiaaliset ristiriidat ja valtasuhteet vastaavat tuotantosuhteita. Teoreettista, kyllä.
Tietysti Suomen omistavaluokka ja valkoiset suhtautuivat Venäjän tapahtumiin kauhulla. Epäilemättä punaisten tavoitteisiin myös kytkettiin ulkopoliittinen ulottuvuus, koska sitähän ensimmäisen maailmansodan olosuhteet ja Suomen valtiollinen itsenäistyminen hyvin konkreettisesti olivat. Vallankumouksia ja kapinoita oli ollut Euroopassa aikaisemminkin, eikä vielä tiedetty lokakuun vallankumouksen tulevaisuutta. Neuvosto-Venäjällä oli käynnissä sisällissota ja neljätoista ulkovaltaa tekivät intervention maahan. SKP:n linjaukset, puhumattakaan niiden vaikutus Suomeen, elivät kaoottisessa todellisuudessa. Syy siihen, miksi SKP:n julkilausumiin rinnastettiin tuhon ja epäjärjestyksen kylväminen, liittyi yhteiskuntajärjestyksen, siis sosiaalisten suhteiden ja omistuksen perustan muuttamiseen. Tilanne ei ollut uusi. Omistamisen ja työn uusjako kuului vallankumouksen tavoitteisiin, eivät anarkia ja vasta saadun itsenäisyyden hävittäminen.
”Proletariaatin diktatuuri” ei kansainvälisessä mielessä tarkoittanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden alistamista Neuvosto-Venäjälle. Lokakuun vallankumouksen tarkoituksena oli aiheuttaa sysäys, jonka seurauksena Saksa, Ranska, Iso-Britannia ja Italia, siis tuotannollisesti kehittyneimmät valtiot, alkaisivat rakentaa omien sisäisten vallankumoustensa pohjalta sosialististen neuvostotasavaltojen liittoa. Maailmanvallankumouksessa ei ollut kyse vain Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteista.
Nimimerkki skrjabin nosti esiin tärkeän huomion lähdemateriaalin tuottamasta harhasta. Tauno Saarela on puolestaan todennut tutkimustraditiossa elävästä poliittisesta tendenssistä: ”Suomessa on sisällissodan peruna elänyt vahvana ajattelutapa, jolla on ollut taipumusta samastaa suomalainen kommunismi Neuvostoliittoon ja sitä kohtaan tunnettuun pelkoon. Tämän ”viholliskuvan” pauloihin joutuneille on ollut tärkeää todistella Suomessa toimineen liikkeen yhteyksiä rajan takana päämajaansa pitäneeseen SKP:hen, Kommunistiseen internationaaliin tai Moskovaan.” (Tauno Saarela, Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930. SKS, Helsinki 2008, 18)
Kun jokin lakko, kapina tai mielenosoitus on kytketty NKP:n toimeksiantoon, on voitu vähätellä yhteiskunnan sisäisiä tekijöitä. Yhteiskunnalliset suhteet ovat monimutkaisia vuorovaikutuskenttiä, jotka eivät kommunismin kohdalla toimineet vain SKP–NKP-akselilla. Myös vastustaja, porvarillinen Suomi, muokkasi SKP:n ja SSTP:n suhdetta poliittiseen järjestelmään, ja Saarela kirjoittaakin, että SSTP painotti poliittisen taistelun menetelmien riippuvan vastustajan metodeista (Saarela 2008, 20).
Historian kirjoitus saa poliittisen luonteen silloin, kun tutkija kytkee ihmisten aikomukset ja tekojen seuraukset suoraviivaisesti toisiinsa. Ikään kuin kommunismi itsessään saisi aikaan valtiojärjestyksestä ja laillisesta yhteiskunnasta eristäytymistä. Sillä, että SSTP:n alueelliset ja valtakunnalliset johtohenkilöt ja kansanedustajat vangittiin elokuussa 1923, oli epäilemättä vaikutus liikkeen myöhempiin toimintamuotoihin ja SKP:n näkemyksiin porvariston suhteesta perustuslakeihin ja demokratiaan.
Saarela toteaa vielä sivulla 23 lähdemateriaalista, että ”Kun julkisista yhdistyksistä ja niiden keskusteluista ei ole yhtä paljon lähdeaineistoa kuin SKP:n organisaatiosta, kuva saattaa vääristyä siten, että SKP johtaisi kaikkea toimintaa.” Saarela myös korostaa, että poliittinen poliisi liioitteli toimien merkitystä.
Esimerkiksi Uljaan teoksesta jäi mielikuva, että SKP:n poliittinen toimikunta ennen vuoden 1958 vaaleja joutui pitkälti reagoimaan kansalaisliikehdintään, eikä missään nimessä ohjannut sitä.
