Miksi Otava salaa Eric Heinrichsin omat muistelmat?

[Martti Tapio Pelho]

Minne Otava kadotti jalkaväenkenraali Eric Heinrichsin (1890-1965) sotavuosien 1939-44 muistelmien kustannussopimuksen mukaisen käsikirjoituksen?

Marsalkka Mannerheimin lähin mies, jalkaväenkenraali Eric Heinrichs (1890-1965) allekirjoitti 3.11.1947 kustannussopimuksen Otavan kanssa, jonka mukaisesti “Kenraali Heinrichs, joka paraikaa kirjoittaa muistelmiaan sotavuosiltaan 1939-44, sitoutuu tarjoamaan Otavalle yksinoikeuden näiden muistelmien julkaisemiseen kolmen vuoden kuluessa suomenkielellä.”

Heinrichs sai muistelmiensa käsikirjoituksen valmiiksi kustannussopimuksen mukaisesti syksyllä 1950.

Otava päätti kuitenkin vastoin kustannussopimusta ettei Heinrichsin muistelmia julkaista. Heinrichsin syksyllä 1950 valmisteneita muistelmia sotavuosilta 1939-44 ei ole toistaiseksi julkaistu.

Mitä Heinrichsin alkuperäisille muistelmakäsikirjoituksille Otavassa tapahtui, on tuntematonta.

35 vuotta myöhemmin, vuonna 1985, Otava yritti korjata sensurointiaan ja pyysi armeijan omaa tutkijaa, valtiotieteen tohtori Martti Turtolaa, kirjoittamaan jalkaväenkenraali Erik Henrichsin omia muistelmia korvaavan “elämänkerran”. Otava julkaisi Turtolan kirjan vuonna 1988.

Armeijan kontrolloimassa sota-arkistossakin Heinrichsin muistelmista on pk-sarjassa nro1172 tallella vain tyhjät kannet “Muistelmat”.

Toinen kustantaja WSOY sensuroi marraskuussa 1954 Väinö Linnan “Sotaromaanin” ja julkaisi siitä tynkäversion joulukuussa -54 nimellä “Tuntematon sotilas”.

Kun Yleisradion Mot-ohjelma toi vasta talvella 2000 julkisesti esille Linnan alkuperäisen sotaromaanin käsikirjoituksen sensuroinnin, WSOY julkaisikin – painostettuna - vuonna 2001 alkuperäisen kustannussopimuksen mukaisen version Linnan työstä sen alkuperäisellä nimellä “Sotaromaani”.

Linnan sotaromaanista kustantaja poisti mm. kaikki tekstikohdat, joissa käsiteltiin ja kritisoitiin rintamalla ja selustassa upseerien toimeenpanemia omien sotilaiden hengenriistoja.

Kannaksella taistelleelta patterinpäällikkö Lauri Jäntiltä kesti käsikirjoituksen valmistumisesta peräti yhdeksän vuotta ennen kuin hänen kustantajansa julkaisi vuonna 1955 muistelmakäsikirjoituksen nimellä “Viipurin viimeiset päivät”.

Jäntti lähetti jo vuonna 1947 käsikirjoituksensa Viipurin kesäkuun 1944 tapahtumia Mannerheimin käskystä tutkineen kenraalimajuri V.H. Palojärven tarkastettavaksi.

Luettuaan käsikirjoituksen Palojärvi vastasi kustantajan mukaan Jäntille: “Annettu kuva on oikea mutta mitä tulee jälkinäytökseen, jättäisin pois tappioluettelot ja sekä kenttäoikeus-jutun”.

Kirjailija Veijo Meri kuvaa sotaromaanissaan “Jääkiekkoilijan kesä” (Otava 1980) kesäkuun 1944 Kannaksen rintamalohkojen murtumisia, karkureiden kiinniottamisia ja teloituksia Lappeenrannassa sekä karkureiden toimituksia takaisin Portinhoikan taisteluihin.

Kustantaja Otavan vaatimuksesta Meri joutui lisäämään käsikirjoitukseensa kirjan esittelysivuna julkaistun vakuutuksen, jonka mukaan “kirjassa kerrottuja asioita ei ole todellisuudessa tapahtunut vaan ne ovat syntyneet ainoastaan kirjoittajan ja lukijan mielikuvituksissa.”
Näin siis kirjailija Veijo Meri, tuhansien rintamasotilaittemme haastattelija ja kuuntelija.

Historiantutkija Heikki Ylikangas sai kesäkuussa 2007 valmiiksi kesän -44 Kannaksen katastrofia ja rintamakarkureiden teloituksia koskevan tutkimuksensa, jolle tutkimuksen kustantanut Otava antoi nimen “Romahtaako rintama?- Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944”.

Ylikangaan kesäkuun 1944 armeijan lainkäyttöä ja toimenpantuja karkureiden teloituksia koskevan jatkotutkimuksen vuodelta 2008, “Yhden miehen jatkosota”, Otava päätti olla julkaisematta. Tutkimuksen julkisti WSOY.

Kesäkuun 1944 Kannaksen rintamien kymmenien tuhansien sotilaittemme joukkopaot sekä laajamittaiset, Mannerheimin ja rintamakomentajien käskyhin perustuvat karkureihin kohdistetut rangaisutoimet ja laajamittaiset laittomat teloitukset selustassa, ovat edelleen historiantutkimuksellisesti ja rikosoikeudellisesti lähes koskematonta ja nykyisen sotahistoriamme sivuilta visusti salattua.

Yksittäistä Kyllikki Saaren laitonta hengenriistoa eli murhaa esitutkintaviranomaisemme ovat tutkineet miljoonin virkatyötunnein ja euroin jo lähes 60 vuotta eikä valmista näytä tulevan koskaan.

[Emma-Liisa]

Minne Otava kadotti jalkaväenkenraali Eric Heinrichsin (1890-1965) sotavuosien 1939-44 muistelmien kustannussopimuksen mukaisen käsikirjoituksen?

Marsalkka Mannerheimin lähin mies, jalkaväenkenraali Eric Heinrichs (1890-1965) allekirjoitti 3.11.1947 kustannussopimuksen Otavan kanssa, jonka mukaisesti “Kenraali Heinrichs, joka paraikaa kirjoittaa muistelmiaan sotavuosiltaan 1939-44, sitoutuu tarjoamaan Otavalle yksinoikeuden näiden muistelmien julkaisemiseen kolmen vuoden kuluessa suomenkielellä.”

Heinrichs sai muistelmiensa käsikirjoituksen valmiiksi kustannussopimuksen mukaisesti syksyllä 1950.

Otava päätti kuitenkin vastoin kustannussopimusta ettei Heinrichsin muistelmia julkaista. Heinrichsin syksyllä 1950 valmisteneita muistelmia sotavuosilta 1939-44 ei ole toistaiseksi julkaistu.

Jospa nyt ensin kertoisit, mistä tietosi siitä, että tällaiset muistelmat ovat ylipäänsä olleet olemassa, ovat peräisin.

Heinruchshän oli juuri samaan aikaan yksi Mannerheimin muistelmien haamukirjoittajista, joten aikamoinen ihmemies hän on ollut, jos on kaksinkertaiseen urakkaan pystynyt.

[Helena Pilke]

Ehkä tähän ketjuun ei pitäisi edes puuttua, mutta Pelholla on kyllä ihmeellinen kyky havaita salailua ja salaliittoja siellä, missä muut ihmiset eivät huomaa mitään

Mihin lähteeseen perustuu väitteesi siitä, että WSOY julkaisi Linnan Sotaromaanin (eli Tuntemattoman sotilaan alkuperäisen käsikirjoituksen "painostettuna"? Kuka painosti ja miten?

[Emma-Liisa]

Linnan sotaromaanista kustantaja poisti mm. kaikki tekstikohdat, joissa käsiteltiin ja kritisoitiin rintamalla ja selustassa upseerien toimeenpanemia omien sotilaiden hengenriistoja.

Missähän kohtaa tekstistä ilmeenee, että nuo hengenriistot olisivat tapahtuneet selustassa?

Sitä paitsi väitteesi on väärä: Koskelan repliikki, poistettiin, mutta jälkelle jäi paljon vaiokuttavammat kohdat: kahden sotilaan laillinen teloitus sodan alkuvaiheessa, jota sitäkin Linna kovin paheksui, ja loppuvaiheesta Karjulan suorittama Viirilän ampuminen, missä kyseessä Karjulan turhautuminen joukkopaosta purkautui yhteen joka sotilaaseemn, joka ei ollut sen syyllisempi kuin muutkaan, ainoastaan pahempi suustaan.

Tuo Koskelan repliikki muuten pohjautui kuulopuheeseen, joten sillä ei ollut mitään todistusarvoa (sikäli kuin sellaista romaanilla ylipäänsä on). Sen sijaan se kertoi Koskelan taustasta ja arvomaailmasta ja myös selitti hänen masennustaan, joka sitten johti siihen, että hän "tapatti itsensä".

Kirjailija Veijo Meri kuvaa sotaromaanissaan “Jääkiekkoilijan kesä” (Otava 1980) kesäkuun 1944 Kannaksen rintamalohkojen murtumisia, karkureiden kiinniottamisia ja teloituksia Lappeenrannassa sekä karkureiden toimituksia takaisin Portinhoikan taisteluihin.

Kustantaja Otavan vaatimuksesta Meri joutui lisäämään käsikirjoitukseensa kirjan esittelysivuna julkaistun vakuutuksen, jonka mukaan “kirjassa kerrottuja asioita ei ole todellisuudessa tapahtunut vaan ne ovat syntyneet ainoastaan kirjoittajan ja lukijan mielikuvituksissa.”
Näin siis kirjailija Veijo Meri, tuhansien rintamasotilaittemme haastattelija ja kuuntelija.

Veijo Meri ei ollut realistinen kirjailija, joten sikäli moinen ilmoitus oli turha.

Vai otatko todesta esimerkiksi novellin Tappaja, jossa venäläinen tarkka-ampuja ampuu kohdettaan "liian tarkasti", joten tämä jää eloon?

Se kirjailija, joka haatatteluin pyrki dokumentaarisuuteen, oli Paavo Rintala teoksissa Sotilaiden äänet ja Sodan ja rauhan äänet, joista ensin tehtiin radiodokumentut. Kiinnostavaa kyllä, teloituksista ei puhuta mitään. Jos olisi, Rintala ei olisi asiaa sivuuttanut.

[Niitä sun näitä]

Kannaksella taistelleelta patterinpäällikkö Lauri Jäntiltä kesti käsikirjoituksen valmistumisesta peräti yhdeksän vuotta ennen kuin hänen kustantajansa julkaisi vuonna 1955 muistelmakäsikirjoituksen nimellä “Viipurin viimeiset päivät”.

Jäntti lähetti jo vuonna 1947 käsikirjoituksensa Viipurin kesäkuun 1944 tapahtumia Mannerheimin käskystä tutkineen kenraalimajuri V.H. Palojärven tarkastettavaksi.

Luettuaan käsikirjoituksen Palojärvi vastasi kustantajan mukaan Jäntille: “Annettu kuva on oikea mutta mitä tulee jälkinäytökseen, jättäisin pois tappioluettelot ja sekä kenttäoikeus-jutun”.

Hieman tarkkuutta juttuihisi, kiitos.

Kyllä Jäntti julkaisi 1. sotakirjansa 1955, mutta se oli tämä Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944.

Sitä en tiedä, koska hän sen käsikirjoituksen sai valmiiksi. Viipurin viimeinen päivä 1944 on mielestäni tuosta kirjasta otettu ja täydennettu kuvaus Viipurin tapahtumista ja se ilmestyi vasta 1964.

Piti ihan ottaa kirja hyllystäni ja katsoa sen tittelilehdeltä ja näin siinä kerrotaan: "Luku teoksesta >>Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944>> uudelleen muokattuna ja laajennettuna". 47 kuvaa , 3 karttapiirrosta 2. painos, 1964

V. H. Palojärven kommentin loppuosahan kuuluu oikeasti näin s. 112: "Mitä jälkinäytökseen tulee, jättäisin pois tappioluettelot sekä kenttäoikeus-jutun."

Toki Jäntti on tuota samaa sotateemaansa vatkannut jo monessakin kirjassaan, mutta Viipurin viimeiset päivät -kirja on Talvisodan päivistä kertova kuvaus ja ilmestyi heti 1940 tekijöinä Koponen, Emil & Viitanen, Eero. Tokin sekin kirja on hyllyssäni.

Jäntillä tuskin oli kovin suuria vaikeuksia saada kirjansa julkaistua, olihan hän kustantajasukua... ;=)

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lauri_J%C3%A4ntti


Jäntti Lauri: Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944
WSOY, 1955, 376 s., 1. painos

Koponen, Emil & Viitanen, Eero: Viipurin viimeiset päivät, Asiakirjojen ja omien kokemusten perusteella kuvattuna.
WSOY, 1940, 188 s., 1. painos

Jäntti Lauri: Viipurin viimeinen päivä kesällä 1944
WSOY, 1964, 133 s., 1. painos

---

Editoin tähän loppuun vielä lisäyksenä Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944 -kirjan (4.painos 1966) esipuheen (päivätty Helsingissä 13.9.1955) luettuani, että juuri Jäntti itsehän se halusi kaikkien komentajien lukevan kirjassa mainitut taistelukuvaukset mahdollisten virheiden karsimiseksi. Se varmaankin vei aikaa melkoisesti.
Vain 11. D:n komentaja kieltäytyi "kunniasta" aika kitkerään sävyyn ja näin kuului osa kenraalin kirjeestä : "En ole tarkastanut teostanne, koska eräistä yksityiskohdista totesin Teidän pyrkivän varustamaan sankarin sädekehällä miehiä, jotka eivät milloinkaan ole sankarin titteliä halunneet, vaikka tapahtumat saivat sisältönsä ja muotonsa heidän verestään ja kärsimyksistään."

"Toiseen, kolmanteen ja varsinkin neljänteen painokseen olen tehnyt lisäyksiä ja oikaisuja. 1.12.1966 tekijä"

Taitaapa olla niin, ettei Pelho ole ko. kirjaan tainnut tutustua henkilökohtaisesti.

[Albert Ravila]

Minne Otava kadotti jalkaväenkenraali Eric Heinrichsin (1890-1965) sotavuosien 1939-44 muistelmien kustannussopimuksen mukaisen käsikirjoituksen?

Marsalkka Mannerheimin lähin mies, jalkaväenkenraali Eric Heinrichs (1890-1965) allekirjoitti 3.11.1947 kustannussopimuksen Otavan kanssa, jonka mukaisesti “Kenraali Heinrichs, joka paraikaa kirjoittaa muistelmiaan sotavuosiltaan 1939-44, sitoutuu tarjoamaan Otavalle yksinoikeuden näiden muistelmien julkaisemiseen kolmen vuoden kuluessa suomenkielellä.”

Heinrichs sai muistelmiensa käsikirjoituksen valmiiksi kustannussopimuksen mukaisesti syksyllä 1950.

Otava päätti kuitenkin vastoin kustannussopimusta, ettei Heinrichsin muistelmia julkaista. Heinrichsin syksyllä 1950 valmisteneita muistelmia sotavuosilta 1939-44 ei ole toistaiseksi julkaistu.

Mitä Heinrichsin alkuperäisille muistelmakäsikirjoituksille Otavassa tapahtui, on tuntematonta.

Heinrichsin muistelmat tai niiden käsikirjoitus olisivat varmasti mielenkiintoista luettavaa. Pelho mainitsee, että Kansallisarkistossa olisi pk-sarjassa 1172 Heinrichsin muistelmiin liittyvät ”tyhjät kannet”. Tämä viittoo vahvasti siihen, että Pelho tai joku hänen tuttavansa on käynyt arkistossa tutustumassa Kenraali Heinrichsin kokoelmaan (PK 1172). Kyseisen kokoelman kohdassa PK 1172/23 on tosiaan kansio ”aineistoa omia muistelmia varten 1908-1963”. Pelhon mainitsemat ”tyhjät kannet” liittyvät ilmeisesti Heinrichsin kokoelman tähän osaan. Heinrichsin kokoelmassa on niin ikään signumissa PK 1172/33 kansio ”Kirjeenvaihtoa kustantajien kanssa, kustannussopimuksia, myyntiselvityksiä ym 1941-46, 1964”. Koska tunnemme Pelhon tällä forumilla rehtinä kirjoittajana, joka ei vetele asioita hihasta, täytyy tiedon kustannussopimuksesta perustua edellä mainittuun arkistolähteeseen. Siihen, mitä Heinrichsin alkuperäisille muistelmakäsikirjoituksille on Otavassa tapahtunut, ei Pelho Kansallisarkistosta ilmeisestikään ole löytänyt vastausta. Tämän kysymyksen suhteen Pelhon tai jonkun hänen tuttavansa kannattaisi varmaan kääntyä Otavan puoleen. Mielenkiintoinen kysymys kaiken kaikkiaan.

Toinen kustantaja WSOY sensuroi marraskuussa 1954 Väinö Linnan “Sotaromaanin” ja julkaisi siitä tynkäversion joulukuussa -54 nimellä “Tuntematon sotilas”.

Linnan sotaromaanista kustantaja poisti mm. kaikki tekstikohdat, joissa käsiteltiin ja kritisoitiin rintamalla ja selustassa upseerien toimeenpanemia omien sotilaiden hengenriistoja.

Tässä kohdin Pelho muistaa väärin ”Sotaromaanin” sisällön. Linnan romaanissa ei nimittäin kritisoida selustassa väitetysti tapahtuneita ampumisia. Ajatuksen selustassa tapahtuneista ampumisista on Pelho todennäköisesti omaksunut Heikki Ylikankaan kirjasta ”Romahtaako rintama?”. Ylikankaan kirjassaan esittämät väitteet selustassa tapahtuneista ampumisista on sittemmin todettu perättömiksi tutkimuksessa ”Teloitettu totuus”.

Kannaksella taistelleelta patterinpäällikkö Lauri Jäntiltä kesti käsikirjoituksen valmistumisesta peräti yhdeksän vuotta ennen kuin hänen kustantajansa julkaisi vuonna 1955 muistelmakäsikirjoituksen nimellä “Viipurin viimeiset päivät”.

Jäntti lähetti jo vuonna 1947 käsikirjoituksensa Viipurin kesäkuun 1944 tapahtumia Mannerheimin käskystä tutkineen kenraalimajuri V.H. Palojärven tarkastettavaksi.

Luettuaan käsikirjoituksen Palojärvi vastasi kustantajan mukaan Jäntille: “Annettu kuva on oikea mutta mitä tulee jälkinäytökseen, jättäisin pois tappioluettelot ja sekä kenttäoikeus-jutun”.

Sikäli kun Palojärvellä on ollut jotain sensurointihaluja 20.Pr:n tappioiden ja prikaatin komentajan oikeudenkäynnin suhteen, ei hän ole saanut tahtoaan läpi. En muista miten Jäntti em. asioita käsittelee, mutta sittemmin asiat on tuotu julki mm. Uuno Tarkin teoksissa.

Kirjailija Veijo Meri kuvaa sotaromaanissaan “Jääkiekkoilijan kesä” (Otava 1980) kesäkuun 1944 Kannaksen rintamalohkojen murtumisia, karkureiden kiinniottamisia ja teloituksia Lappeenrannassa sekä karkureiden toimituksia takaisin Portinhoikan taisteluihin.

Kustantaja Otavan vaatimuksesta Meri joutui lisäämään käsikirjoitukseensa kirjan esittelysivuna julkaistun vakuutuksen, jonka mukaan “kirjassa kerrottuja asioita ei ole todellisuudessa tapahtunut vaan ne ovat syntyneet ainoastaan kirjoittajan ja lukijan mielikuvituksissa.”
Näin siis kirjailija Veijo Meri, tuhansien rintamasotilaittemme haastattelija ja kuuntelija.

Tässä kaikki viittoo siihen suuntaan, että Pelho muistaa väärin. ”Tuhansien rintamasotilaidemme haastattelija ja kuuntelija” ei ollut Veijo Meri, vaan Paavo Rintala.

Historiantutkija Heikki Ylikangas sai kesäkuussa 2007 valmiiksi kesän -44 Kannaksen katastrofia ja rintamakarkureiden teloituksia koskevan tutkimuksensa, jolle tutkimuksen kustantanut Otava antoi nimen “Romahtaako rintama?- Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944”.

Ylikankaan kesäkuun 1944 armeijan lainkäyttöä ja toimenpantuja karkureiden teloituksia koskevan jatkotutkimuksen vuodelta 2008, “Yhden miehen jatkosota”, Otava päätti olla julkaisematta. Tutkimuksen julkisti WSOY.

On tietysti mahdollista, että Otava ei enää kustantanut ”Yhden miehen jatkosotaa” siksi, että se katsoi kirjan sisältävän arkaluonteisia paljastuksia kesän 1944 tapahtumista. Mutta sekin vaihtoehto on otettava huomioon, että kustantamisesta luopuminen on tapahtunut muusta syystä. Esimerkiksi siitä, että kustantaja on pitänyt kirjaa huonona. Siinähän on melko vähän uutta pohdintaa, ja se sisältää paljon henkilökohtaisen katkeruuden sävyttämiä piikkejä ”Teloitettu totuus” -teoksen kirjoittajia kohtaan.

Kesäkuun 1944 Kannaksen rintamien kymmenien tuhansien sotilaittemme paot sekä Mannerheimin ja rintamakomentajien käskyihin perustuvat karkureihin kohdistetut rankaisutoimet ja teloitukset ovat historiantutkimuksellisesti ja rikosoikeudellisesti hyvin esillä nykyisen sotahistoriamme sivuilla. Tästä saamme pitkälti kiittää Heikki Ylikangasta, jonka kirjan ”Romahtaako rintama” innoittamana valmistui tutkimus ”Teloitettu totuus”, jonka sivuilla em. asioita käsitellään.

[Emma-Liisa]

Minne Otava kadotti jalkaväenkenraali Eric Heinrichsin (1890-1965) sotavuosien 1939-44 muistelmien kustannussopimuksen mukaisen käsikirjoituksen?

Marsalkka Mannerheimin lähin mies, jalkaväenkenraali Eric Heinrichs (1890-1965) allekirjoitti 3.11.1947 kustannussopimuksen Otavan kanssa, jonka mukaisesti “Kenraali Heinrichs, joka paraikaa kirjoittaa muistelmiaan sotavuosiltaan 1939-44, sitoutuu tarjoamaan Otavalle yksinoikeuden näiden muistelmien julkaisemiseen kolmen vuoden kuluessa suomenkielellä.”

Heinrichs sai muistelmiensa käsikirjoituksen valmiiksi kustannussopimuksen mukaisesti syksyllä 1950.

Otava päätti kuitenkin vastoin kustannussopimusta, ettei Heinrichsin muistelmia julkaista. Heinrichsin syksyllä 1950 valmisteneita muistelmia sotavuosilta 1939-44 ei ole toistaiseksi julkaistu.

Mitä Heinrichsin alkuperäisille muistelmakäsikirjoituksille Otavassa tapahtui, on tuntematonta.

Heinrichsin muistelmat tai niiden käsikirjoitus olisivat varmasti mielenkiintoista luettavaa. Pelho mainitsee, että Kansallisarkistossa olisi pk-sarjassa 1172 Heinrichsin muistelmiin liittyvät ”tyhjät kannet”. Tämä viittoo vahvasti siihen, että Pelho tai joku hänen tuttavansa on käynyt arkistossa tutustumassa Kenraali Heinrichsin kokoelmaan (PK 1172). Kyseisen kokoelman kohdassa PK 1172/23 on tosiaan kansio ”aineistoa omia muistelmia varten 1908-1963”. Pelhon mainitsemat ”tyhjät kannet” liittyvät ilmeisesti Heinrichsin kokoelman tähän osaan. Heinrichsin kokoelmassa on niin ikään signumissa PK 1172/33 kansio ”Kirjeenvaihtoa kustantajien kanssa, kustannussopimuksia, myyntiselvityksiä ym 1941-46, 1964”.

Pelholle ei kai ole tullut mieleen, että "aineisto" on eri asia kuin "käsikirjoitus" eikä käsikirjoituskaan vielä kerro, missä tilassa se on. Monelta jäävät muistelmat alkutekijöihin.

[Emma-Liisa]

Lisäsys: mikäli Heinrichs olisi tosiaan kirjoittanut muistelmansa melkein heti sodan jälkeen, Stalinin vielä ollessa elossa, niin on kai selvää, ettei hän olisi mitään arkaluonteista (Suomen ja/tai porvariston kannalta) maininnut. Itsesensuroihan Heinrichs 50-luvun lopussa Mannerheim-elämäkertansa.