Kuka saa olla historiantutkija?

[Klaus Lindgren]

Vetehinen, mistä nyt oikein on kyse?

Sinun mukaasi kyse ei ole historian tutkimuksesta.
Kyse ei liioin ole siitä, että historioitsijat valehtelisivat.
Ilmeisesti kyse ei ole siitäkään, että historiantutkimusta ei kehitettäisi laadukkaammaksi, koska et ole väittänyt vastaan, kun sitä toimintaa on sinulle esitelty. Näköjään kyse ei ole harrastelijoiden ja verkkokirjoittajien kirjoitusten laadusta, sillä niihin et ole puuttunut.
Myöskään kustantajien toimintaan et ole puuttunut.

Mistä siis on kyse, kun puhut historia-alan laadun parantamisesta?

[Vetehinen]

Vetehinen, mistä nyt oikein on kyse?

Sinun mukaasi kyse ei ole historian tutkimuksesta.
Kyse ei liioin ole siitä, että historioitsijat valehtelisivat.
Ilmeisesti kyse ei ole siitäkään, että historiantutkimusta ei kehitettäisi laadukkaammaksi, koska et ole väittänyt vastaan, kun sitä toimintaa on sinulle esitelty. Näköjään kyse ei ole harrastelijoiden ja verkkokirjoittajien kirjoitusten laadusta, sillä niihin et ole puuttunut.
Myöskään kustantajien toimintaan et ole puuttunut.

Mistä siis on kyse, kun puhut historia-alan laadun parantamisesta?

Puhun historiasta alana enkä vain tutkimisena, jota pidän alan osana, jossa luultavasti menetelmällisesti on samaa käytössä kuin muiden alojen tutkimuksessa.

Historian alalla tarkoitan laajempaa kokonaisuutta kuin tutkiminen. Niin on minusta muillakin aloilla. Lääketiede sisältää enemmän kuin mitä tutkimiseen kuuluu.

On tietenkin täsmennettävä jollain tasolla mitä historian alaan kuuluu, jotta siitä on keskustelukelpoinen yhteinen käsitys.

[Klaus Lindgren]

Historian alalla tarkoitan laajempaa kokonaisuutta kuin tutkiminen. Niin on minusta muillakin aloilla. Lääketiede sisältää enemmän kuin mitä tutkimiseen kuuluu.

Olen tottunut pitämään tutkimustulosten julkaisemista tutkimuksen osana. Tarkoitatko sitten populaarihistoriaa ja yleisesityksiä? Voisitko selventää, kun tuo termi "laajempi kokonaisuus" ei oikein kerro, mitä siihen kuuluu?

[Vetehinen]

Historian alalla tarkoitan laajempaa kokonaisuutta kuin tutkiminen. Niin on minusta muillakin aloilla. Lääketiede sisältää enemmän kuin mitä tutkimiseen kuuluu.

Olen tottunut pitämään tutkimustulosten julkaisemista tutkimuksen osana. Tarkoitatko sitten populaarihistoriaa ja yleisesityksiä? Voisitko selventää, kun tuo termi "laajempi kokonaisuus" ei oikein kerro, mitä siihen kuuluu?

On tietenkin täsmennettävä jollain tasolla mitä historian alaan kuuluu, jotta siitä on keskustelukelpoinen yhteinen käsitys.

Olen laskenut historiaa käsittelevät kirjat, artikkelit ja tv-ohjelmasarjat (!) mukaan alaan ja jotain luultavasti jäi pois.

[Klaus Lindgren]

Kyseessä ovat siis historian populaariesitykset? Niiden kehittäminen on näissä vapauden ja demokratian oloissa kunkin yksittäisen julkaisijan tehtävä, siis ennen kaikkea mediayritysten: kirjankustantamot, TV-asemat, radioasemat ja verkkosivustojen ylläpitäjät vastaavat kukin tahollaan yksin siitä, mitä he julki panevat. Kirjoittajina ja asiantuntijoina he käyttävät varsin usein ammattimaisia historiantutkijoita ja muitakin eri alojen asiantuntijoita, aivan sen mukaan miten itse haluavat. Asiantuntijat puolestaan vastailevat kysymyksiin kukin ihan omasta puolestaan – vaikka toki muu tiedeyhteisö älähtää heti, jos tutkija tulee päästäneeksi sammakon suustaan. Mikään keskuskomitea, Isoveli tai salaliitto ei noista pääse määräilemään.

En siis oikein tiedä, miten historiaa koskevan julkuisuuden laatua oikein kehitettäisiin keskitetysti puuttumatta yhteiskuntajärjestelmämme perusteisiin. Joten varsin hämäräksi jää edelleen, mitä Vetehinen oikein ajaa takaa – tuskinpa tuo Neuvostoliittoakaan tänne kaipailee?

[Vetehinen]

Kyseessä ovat siis historian populaariesitykset? Niiden kehittäminen on näissä vapauden ja demokratian oloissa kunkin yksittäisen julkaisijan tehtävä,

...

En siis oikein tiedä, miten historiaa koskevan julkuisuuden laatua oikein kehitettäisiin keskitetysti puuttumatta yhteiskuntajärjestelmämme perusteisiin. Joten varsin hämäräksi jää edelleen, mitä Vetehinen oikein ajaa takaa – tuskinpa tuo Neuvostoliittoakaan tänne kaipailee?

Minä laskisin mukaan historian alaan myös populääriesitykset, mutta en pelkästään niitä.

Laadun kehittäminen ei muilla aloilla ole ollut yhteiskunnallinen ongelma. Miksi se olisi historian alalla? Ehkä kiellot tulevat historian alalla ensimmäisenä mieleen alan laadun parantamiseksi ja sen vuoksi täällä puhutaan sensuurista ja sananvapauksien menettämisestä.

Laatua voi myönteisellä tavalla osoittaa vaikka sertifikaatilla. Luotettavan tahon myöntämä sertifikaatti kirjalle voisi olla yksi osa laadun kehittämisen ratkaisua.

Pitkin ketjua olen esittänyt muilla aloilla käytettyjä menetelmiä. Jotkut niistä saattavat toimia sovellettuina historian alalle, mutta alan on itse ryhdyttävä laadun nostamiseen, koska esimerkiksi kustannusala tuskin tekee sitä historia-alan puolesta.

[Klaus Lindgren]

Niin, onko siis suomalaisessa historian populaarijulkaisemisessa jotain vikaa?

Jos tuo laatuajattelu vaikka makkarantuotannossa toimiikin, rakennusteolisuudessa näkyy olevan vaikeampaa, ainakin jäljistä päätellen. Ja kun mennään tällaiselle julkaisualalle, kokonaan tekstien, kuvien ja puheen sisältöihin, epäilykset kasvavat kovasti suuriksi: mikä olisi sellainen taho, jolle moinen vastuu uskallettaisiin sälyttää? Mitkä olisivat ne kriteerit? Ja mikä olisi niin arvovaltainen taho, että osaisi tuollaiset kriteerit asettaa?

[Vetehinen]

mikä olisi sellainen taho, jolle moinen vastuu uskallettaisiin sälyttää? Mitkä olisivat ne kriteerit? Ja mikä olisi niin arvovaltainen taho, että osaisi tuollaiset kriteerit asettaa?

Esitän seuraavan vain heittona ilmaan, että se voisi olla perustettava historian alan laadun kehittämisenjärjestö, joka kehittää laatukriteerit, jonka jäsenet sitoutuvat noudattamaan niitä ja joka ehkäpä auditoi ja antaa sertifikaatin laadukkaalle kirjalle ja kouluttaa alalla toimivia hyviin käytäntöihin.

Ehkä se voisi olla jotain tuon tapaista alalla toimivien omaa laadunkehittämistä.

[Klaus Lindgren]

Tuo herättää lukuisia kysymyksiä, joista itse tyydyn esittämään vain yhden: miksi? Jos historiajulkaisut eri medioissa ovat noin kaiken kaikkiaan ottaen nykyisellään hyviä, miksi perustaa uusi organisaatio? Vai onko nykytilanne jotenkin huono? Kuulemma valehtelua ei ole esiintynyt. Mitä vikaa nykyisten julkaisijoiden toiminnassa on?

[Jaakko Hakkinen]

Mielestäni on historian alan oma tehtävä kehittää oman alansa laatua. Niin tehdään muillakin aloilla ja niistä voinee oppia jotakin. Parhaat käytännöt -menetelmässä nimenomaan pyritään oppimaan toisilta.

Kerropa siis, millä alalla pystytään kontrolloimaan sisällön laatua yhtään sen paremmin kuin historian alalla? Mistä voitaisiin ottaa mallia? Jauhamasi kaupallisen alan osaltahan tunnustit, ettei se sielläkään onnistu.

Hauskaa ja odotettavaa, ettet osannut perustella logiikkavirhettäsi paremmaksi.

[Vetehinen]

Tuo herättää lukuisia kysymyksiä, joista itse tyydyn esittämään vain yhden: miksi?

Hyvä kysymys Klaus.

Kun tällaisia tapauksia on viime aikoina ollut useampia, olen alkanut ajatella, että jonkinlainen kuluttajansuoja olisi hyvä saada koskemaan myös sitä, mitä saa nimittää historiantutkimukseksi, mikä on rehevillä jutuilla täytetty tötterö.

http://alusta.uta.fi/artikkelit/2012/09 ... oista.html

Nämä kaikki teokset ovat täysin kaupallisia julkaisuja, ja puhdasta valetta kannesta kanteen. Silti niitä on markkinoitu tietokirjoina. Mitenkäs se kuluttajansuoja siis toteutuu?

[Vetehinen]

Kerropa siis, millä alalla pystytään kontrolloimaan sisällön laatua yhtään sen paremmin kuin historian alalla?

Haluatko kontrolloida sisältöjä?

[Klaus Lindgren]

Kyse oli siis siitä, että myös harrastelijat kirjoittavat historiaa, ja osa harrastelijoista on luvattoman huonoja siinä hommassa. Enpä usko tuollaisen sertifioinnin mitään auttavan, sujuvasti kirjoitettu soopa löytää höynäytettävänsä, joko ilman sertifikaattia tai sitten keksimällä oman papukaijamerkkinsä. Ja kuten Jaakko Häkkinen jo kysyikin: onko millään alalla tuollaista systeemiä olemassa?

[Vetehinen]

Kyse oli siis siitä, että myös harrastelijat kirjoittavat historiaa, ja osa harrastelijoista on luvattoman huonoja siinä hommassa. Enpä usko tuollaisen sertifioinnin mitään auttavan, sujuvasti kirjoitettu soopa löytää höynäytettävänsä, joko ilman sertifikaattia tai sitten keksimällä oman papukaijamerkkinsä. Ja kuten Jaakko Häkkinen jo kysyikin: onko millään alalla tuollaista systeemiä olemassa?

Historian alan laadun kehittäminen ei estä kirjoittamasta täyttä soopaa. Laatu ei tarkoita esteitä, kontrollia ja sensuuria jonkun tahon huonoiksi väittämille tuotoksille vaan korkeampaa laatua niille, jotka ovat mukana laadun parantamisessa.

Samaa on yritysmaailmassa. Yrityksellä on ISO9000, joka kertoo tietystä laadusta, mutta monilla muilla ei ole. Ollaan laadun kehittämisessä mukana tai sitten ei olla.

Historian alalla toimivat menevät mukaan tai jättäytyvät ulos.

Laatukeskus on järjestö, joka toimii laadun kehittämisen parissa. Sillä on laatupalkinto, toimintaa eri alojen jaoksissa, julkaisuja ja koulutuksia.

Sivu on: http://www.laatukeskus.fi/

Muilla aloilla laadusta on saanut töitä ja historian alalla kenties on mahdollista samaan.

Jätän nyt tämän ketjun.

[Jaakko Hakkinen]

Laatua voi myönteisellä tavalla osoittaa vaikka sertifikaatilla. Luotettavan tahon myöntämä sertifikaatti kirjalle voisi olla yksi osa laadun kehittämisen ratkaisua.

"Suomen hammaslääkäriliitto suosittelee"?
Ei itse asiassa yhtään hullumpi ajatus! Olisihan se lukijan kannalta kieltämättä hyödyllistä, että hyllyssä olisi Kari Tarkiaisen Ruotsin Itämaa, jonka kannessa olisi laatutarra, ja sen vieressä Jukka Niemisen hölynpölyteos, josta laatutarra puuttuisi.

Käsite "tietokirja" on nykyisellään liian väljä, se kattaa kaiken ei-kaunokirjallisuuden. Tieteellinen tietokirja olisi ehdottomasti kannatettava uusi luokka, mutta se edellyttäisi juuri tätä laadunvalvontaa.

Kaipaisin tällaista kyllä kielitieteeseenkin, missä kaiken maailman etävertailuja (suomi-dravida, suomi-kiina) julkaistaan muka kielitieteellisinä tutkimuksina. Laatusertifikaatti palvelisi kirjan ostajaa ja lainaajaa välittömästi, ilman että heidän pitäisi ensin googletella lyttääkö joku kenties kirjan, ja jos, niin löytyykö tästä lyttääjästä sitten tietoa, onko hän vakavasti otettava historioitsija vai edustaako jotain harvinaista kuppikuntaa.

Käytäntö vaatisi kyllä vielä hiomista.
1. Mikä olisi oikea instanssi tämän sertifikaatin myöntäjäksi?
2. Kuka maksaisi viulut? Vai olisiko sertifikaatti maksullinen?
3. Mitkä olisivat kriteerit? Ratkaiseeko kirjoittajan koulutus vai kirjan sisältö (enemmän vaivaa laadun selvittämisessä)?
4. Mikä olisi sertifikaatin tarkka sanasisältö?
5. Kuka tarran länttäisi, vai painettaisiinko se jo taittovedoksen mukana itse kanteen?

Voisiko Tieteellisten seurain valtuuskunta tai jokin muu eri tieteenalojen yhteysverkosto liittyä tähän?

Jätän nyt tämän ketjun.

Älä nyt, kun juuri olemme pääsemässä asian ytimeen! Kerrankin kun sinulta tulee oikeasti rakentava ehdotus niin olet heti vetäytymässä.