Jussi Jalonen kirjoitti: ↑30.01.13 18:50
Vetehinen kirjoitti: Ehkä tuo olisi jakanut Suomen oikeiston kahtia. Vain 3 vuotta aikaisemmin osa oikeistosta oli vastustanut itsenäistymistä Venäjästä. Mahdollisesti samat piirit olisivat halunneet Suomen olevan osa valkoista Venäjää.
Eivät olisi. Yksikään suomalainen porvaripuolue ei hyväksynyt valkoisten venäläisten avustamista edes silloin, kun bolševikit olivat yhteisinä vihollisina. Sen jälkeen kun se yhteinen vihollinen olisi mennyt, niin halukkuus yhteistyöhön olisi ollut sitäkin vähäisempää.
Jo sisällissodan aikana Suomen valkoisella hallituksella oli varsin selvät tavoitteet itärajan sijainnin suhteen (Jääskeläinen, Itä-Karjalan kysymys. Kansallisen laajennusohjelman synty ja sen toteuttamisyritykset Suomen ulkopolitiikassa vuosina 1918 - 1920, Helsinki 1961). Svihufvud perusteli muistiossaan huhtikuussa 1918 Itä-Karjalan valtausta sillä perusteella, että sieltä Suomea uhkaisi hyökkäys (C. Enckell, Politiska minnen II, s 119 - 120).
Valkoisen Suomen esikunta valmistelikin sisällissodan loppuvaiheissa hyökkäystä Petroskoin ja Lotinanpellon suuntaan. Myös hyökkäys Pietariin toukokuussa oli agendalla. hankkeen. Kun Mannerheim 29.5. 1918 erosi virastaan, niin hanke hyökätä Pietariin hautautui (Mannerheimin uuteen valtaannousuun saakka).
Saksa koki Brest-Litovskin rauhan rajoittavan toimintaansa ja pyrki hillitsemään Suomen hyökkäyshaluja. Saksa painosti Suomea jopa rauhanneuvotteluun Berliiniin Neuvosto-Venäjän kanssa.
Kesällä 1918 Suomen hallitus osoitti Englannille ja Ranskalle jyrkkäsanaisen nootin, jossa paheksuttiin Englannin sotatoimia suomalaisia vastaan Petsamossa, missä suomalaiset olivat olleet puolustamassa Aleksanteri II:n Suomelle lupaamaa maa-aluetta.
Englanti ja Ranska tulkitsivat asian niin, että Suomi toimi Saksan käskystä. Englanti harkitsi jopa sodanjulistusta. Suomi muotoili nootin sanamuodon pehmeäksi ja kriisi laukesi.
Kesän aikana Saksa kehitteli operaatio Sclusssteinia erikseen sekä Suomen (luvaten Itä-Karjalan liittämistä) että Neuvosto-Venäjän (luvaten ententen ja USA:n ajamista pois Muurmannin – Arkangelin alueelta) kanssa. Elokuussa 1918 Saksa kärsi länsirintamalla ratkaisevia tappioita ja Ludendorffin päätöksellä Saksa se luopui Schlusssteinista syyskuussa. Suomen hallitus sai vasta sen jälkeen tietää, että Saksa olikin toiminut janus-kasvoisesti Suomea kohtaan.
Kun toiveet Itä-Karjalan liittämisestä (ainakin vuoden 1918 osalta) olivat romahtaneet, Suomen hallitus päätti liittää Suomeen edes Repolan. Sen suomalaiset joukot valtasivat 15.10.1918 ja myöhemmin tammikuussa vallattiin vielä Porajärvi. Englanti ja Ranska protestoivat (tässä vaiheessa).
Ollessaan valtionhoitajana 12.12.1918 – 25.7.1919 Mannerheim yritti saada Suomen armeijalle rahoitusta Englannilta ja Ranskalta. Ei siinä onnistunut. Hän neuvotteli myös Venäjän valkoisten kanssa. Matkassa oli kuitenkin mutkia. Denikin ja Sazonov eivät hyväksyneet sitä ajatusta, että suomalaiset olisivat yksin olleet hyökkäämässä Pietariin. Denikin sanoi pelkäävänsä, että suomalaiset tappaisivat erotuksetta porvarillisia ja bolshevistisia pietarilaisia. Hyökkäyksen Pietariin piti tapahtua yhtaikaa ja venäläisten valkoisten kontrollissa.
Kesäkuussa 1919 oli saapunut amiraali Cowanin laivasto-osasto, jolle Suomen hallitus oli luovuttanut Koiviston saaren sotilastukikohdaksi.
Kesäkuun lopussa Suomessa suoritettiin ensimmäisen ja toisen luokan nostoväen liikekannallepano. Pietaria lähinnä olevalle rajaosuudelle saapui heinäkuussa joukkoja, joita järjesteltiin sotatoimiyhtymiksi.
Mannerheim laati 19.6.1919 Judenitshin kanssa sotilaspoliittisen sopimusluonnoksen (informoimatta asiasta hallitusta). Holsti sai tietää asiasta Englannin suurlähettiläs Goughilta 2.7.1919.
Suomen tunnustamisen suhteen Koltshak oli taipumaton. Mutta nyt myös Ranska ja Englannin lehdistö painostivat Suomea. Asia eteni lopulta niin pitkälle, että Suomen hallitus äänesti siitä 25.10.1919. Ajatus hyökkäyksestä Pietariin hävisi äänin 5-4.