Suomen tuki Viron itsenäistymiselle 1988-1991
Lähetetty: 16.05.13 21:34
Viro 95 –seminaarissa, jonka järjestivät Tuglas-seuran ja ja Suomen historiallisen seura Tieteiden talossa la 9.3.13 Heikki Rausmaa piti esitelmän aiheesta Suomen tuki Viron itsenäistymiselle 1988-1991 – ”ei sanoin vaan teoin”.
Heikki Rausmaan lähtökohtana oli Koiviston lausunto TV:ssä viikko Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen, että Suomi oli auttanut Viroa paljon mutta sitä ei koskaan tultaisi tietämään. Rausmaan mukaan näin oli: vaikka viralliset lausunnot olivat kylmiä, virolaisille annettiin runsaasti näiden pyytämää käytännön apua (rahaa, materiaalia, asiantuntijat, koulutusta jne.), kun nämä pyrkivät irrottamaan maansa Neuvostoliitosta ja luomaan demokratian, oikeusvaltion, kansalaisyhteiskunnan ja markkinatalouden. Paitsi että suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa kasvoi halu auttaa, myös ulkopoliittinen johto koki tämän moraaliseksi velvollisuudekseen. Apu kuitenkin annettiin niin, ettei se näyttänyt tulevan suoraan Suomen valtiolta.
Viron asiat annettiin kulttuuriministeri Anna-Liisa Kasuriselle, jota Koivosto evästi: ”Sitä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon.” Niinpä Tuglas-seuran toiminta rahoitettiin valtion varoista, ja seura maksoi Suomeen tulevien virolaisten vaikuttajien matkat ja antoi päivärahat. Vuodesta 1989 opetusministeriö ryhtyi suoraan yhteistoimintaan antamalla virolaisille mahdollisuuden opiskella Suomessa. Muut ministeriöt kanavoivat toiminnan alemmalle tasolle, mutta virolaisena osapuolena oli aina ko. alan ministeriö. Lisäksi apua antoi kunta- ja kaupunkiliitto (Viron hallinnon uudistaminen alkoikin paikallistasolta), puolueet, koulut jne.
Virolaisia suosittiin myös viisumin annossa: 1988 niitä myönnettiin 400, 1989 44 000 ja 1990 94 000.
Alkuun Väljas oli saanut Moskovan vakuuttuneeksi sitä, että Suomen apu edistäisi perestroikaa. Gorbatšovin Suomen-vierailun jälkeen Suomen tuesta tuli näkyvämpää lähialuepolitiikan nimissä. Yhteistyö käsitti jo kaikki toimialat.
Helmikuussa 1990 Suomi palasi matalan profiilin politiikkaan, kun Viro otti päämääräksi itsenäisyyden, joten apua ei enää voitu esittää tueksi perestroikalle. Kuitenkin Viron avustamista jatkettiin ja jopa laajennettiin. Varottiin vain ettei se häirinnyt suhteita Moskovaan (oli siellä vallassa kuka vain) ja tukea Gorbatsovin uudistuspolitiikalle, jotka olivat ensisijaisia tavoitteita.
Virallisesti ei koskaan selitetty yhteistyön syytä, tai sanottiin korkeintaan, että kyse oli epäpoliittisesta lähialue-yhteistyöstä, jota Suomi harjoitti myös muualla.
Tulkinta Suomen viileydestä Viroa kohtaan ei pitänyt paikkansa, mutta sitä ei voinut sanoa ääneen. Kyse ei ollut vain rahasta, vaan siitä että ilman Suomen apua oman valtion rakentaminen olisi ollut vaikeampaa.
Kun Moskovassa tapahtui elokuussa 1991 vallankaappaus, Viron ulkoministeri Meri oli Helsingissä ja perusti toimiston Tuglas-seuran toimistoon Mariankadulle. Eva Lille soitti Kalervo Siikalalle, joka omin päin lupasi: ”antaa mennä vain, säästäkää kuitit, ministeriö maksaa”. Näin kävi.
Tosin kun Meri ilmoitti, että hänellä oli valtuudet perustaa pakolaishallitus, Suojelupoliisi suositteli, että Tukholma olisi parempi paikka. Tuglas-seuran pitäisi ko. tilanteessa toimittaa Meri sinne, valtion toimin se olisi kiusallista. Meri ei ollut halukas lähtemään vaan uskoi että itsenäisyys toteutuisi. Asiaan ei koskaan enää palattu.
Rausmaa tiivisti, että Suomi satsasi kahteen hevoseen. Poliittista tukea annettiin julkisesti Gorbatšovin uudistuspolitiikalle, mutta samaan aikaan virtasi käytännön tukea virolaisille. Jälkimmäinen tuki ei ollut avoimesti poliittista, mutta todellisuudessa se sitä oli. Tällainen politiikka onnistuu harvoin, mutta tässä tapauksessa niin kävi: hyvät suhteet NL:oon/Venäjään säilyivät ja Viro itsenäistyi.
Suomen oma toivomus oli, ettei apua julkistettu. Niinpä Suomi ei politiikallaan voinut saada katsomon suosionosoituksia, mutta päämäärä saavutettiin. Islanti (joka ensimmäisenä tunnusti Viron itsenäisyyden) ”sai huudella sieltä meren takaa mitä huuteli, ne ei kuitenkaan voineet apua antaa.”
Heikki Rausmaan lähtökohtana oli Koiviston lausunto TV:ssä viikko Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen, että Suomi oli auttanut Viroa paljon mutta sitä ei koskaan tultaisi tietämään. Rausmaan mukaan näin oli: vaikka viralliset lausunnot olivat kylmiä, virolaisille annettiin runsaasti näiden pyytämää käytännön apua (rahaa, materiaalia, asiantuntijat, koulutusta jne.), kun nämä pyrkivät irrottamaan maansa Neuvostoliitosta ja luomaan demokratian, oikeusvaltion, kansalaisyhteiskunnan ja markkinatalouden. Paitsi että suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa kasvoi halu auttaa, myös ulkopoliittinen johto koki tämän moraaliseksi velvollisuudekseen. Apu kuitenkin annettiin niin, ettei se näyttänyt tulevan suoraan Suomen valtiolta.
Viron asiat annettiin kulttuuriministeri Anna-Liisa Kasuriselle, jota Koivosto evästi: ”Sitä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon.” Niinpä Tuglas-seuran toiminta rahoitettiin valtion varoista, ja seura maksoi Suomeen tulevien virolaisten vaikuttajien matkat ja antoi päivärahat. Vuodesta 1989 opetusministeriö ryhtyi suoraan yhteistoimintaan antamalla virolaisille mahdollisuuden opiskella Suomessa. Muut ministeriöt kanavoivat toiminnan alemmalle tasolle, mutta virolaisena osapuolena oli aina ko. alan ministeriö. Lisäksi apua antoi kunta- ja kaupunkiliitto (Viron hallinnon uudistaminen alkoikin paikallistasolta), puolueet, koulut jne.
Virolaisia suosittiin myös viisumin annossa: 1988 niitä myönnettiin 400, 1989 44 000 ja 1990 94 000.
Alkuun Väljas oli saanut Moskovan vakuuttuneeksi sitä, että Suomen apu edistäisi perestroikaa. Gorbatšovin Suomen-vierailun jälkeen Suomen tuesta tuli näkyvämpää lähialuepolitiikan nimissä. Yhteistyö käsitti jo kaikki toimialat.
Helmikuussa 1990 Suomi palasi matalan profiilin politiikkaan, kun Viro otti päämääräksi itsenäisyyden, joten apua ei enää voitu esittää tueksi perestroikalle. Kuitenkin Viron avustamista jatkettiin ja jopa laajennettiin. Varottiin vain ettei se häirinnyt suhteita Moskovaan (oli siellä vallassa kuka vain) ja tukea Gorbatsovin uudistuspolitiikalle, jotka olivat ensisijaisia tavoitteita.
Virallisesti ei koskaan selitetty yhteistyön syytä, tai sanottiin korkeintaan, että kyse oli epäpoliittisesta lähialue-yhteistyöstä, jota Suomi harjoitti myös muualla.
Tulkinta Suomen viileydestä Viroa kohtaan ei pitänyt paikkansa, mutta sitä ei voinut sanoa ääneen. Kyse ei ollut vain rahasta, vaan siitä että ilman Suomen apua oman valtion rakentaminen olisi ollut vaikeampaa.
Kun Moskovassa tapahtui elokuussa 1991 vallankaappaus, Viron ulkoministeri Meri oli Helsingissä ja perusti toimiston Tuglas-seuran toimistoon Mariankadulle. Eva Lille soitti Kalervo Siikalalle, joka omin päin lupasi: ”antaa mennä vain, säästäkää kuitit, ministeriö maksaa”. Näin kävi.
Tosin kun Meri ilmoitti, että hänellä oli valtuudet perustaa pakolaishallitus, Suojelupoliisi suositteli, että Tukholma olisi parempi paikka. Tuglas-seuran pitäisi ko. tilanteessa toimittaa Meri sinne, valtion toimin se olisi kiusallista. Meri ei ollut halukas lähtemään vaan uskoi että itsenäisyys toteutuisi. Asiaan ei koskaan enää palattu.
Rausmaa tiivisti, että Suomi satsasi kahteen hevoseen. Poliittista tukea annettiin julkisesti Gorbatšovin uudistuspolitiikalle, mutta samaan aikaan virtasi käytännön tukea virolaisille. Jälkimmäinen tuki ei ollut avoimesti poliittista, mutta todellisuudessa se sitä oli. Tällainen politiikka onnistuu harvoin, mutta tässä tapauksessa niin kävi: hyvät suhteet NL:oon/Venäjään säilyivät ja Viro itsenäistyi.
Suomen oma toivomus oli, ettei apua julkistettu. Niinpä Suomi ei politiikallaan voinut saada katsomon suosionosoituksia, mutta päämäärä saavutettiin. Islanti (joka ensimmäisenä tunnusti Viron itsenäisyyden) ”sai huudella sieltä meren takaa mitä huuteli, ne ei kuitenkaan voineet apua antaa.”