Hänninen, Reetta: Kansanvalistusta ja karamellipapereita. Suomalaisten passiivinen vastarinta kenraalikuvernöörin kanslian erikoisjaoston raporteissa 1900-1902.
Pro gradu -tutkielma.
Helsingin yliopisto. Humanistinen tiedekunta. Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Suomen ja Pohjoismaiden historia.
Tiivistelmä
Suomen suuriruhtinaskuntaa alettiin liittää tiukemmin emämaansa Venäjän yhteyteen 1800-luvun lopussa. Hiljalleen käyntiin lähtenyt yhdenmukaistamispolitiikka, joka joidenkin suomalaisten silmin näyttäytyi sortotoimina, sai etenkin vuodesta 1899 eteenpäin vastustajansa ryhtymään passiiviseen vastarintaan. Tutkimuksen tehtävä on luoda kokonaiskuvaa tästä vastarinnasta sellaisena, kuin se venäläisviranomaisten tuottaman lähdeaineiston kautta näyttäytyy. Tehtävänä on myös etsiä syitä siihen, miksi viranomaisraportteja laadittiin toisinaan mitättömiltäkin tuntuvista rikkomuksista. Lisäksi tutkimus selvittää, johtiko kansan suhtautuminen sivistyneistön ajamaan vastarintaprojektiin ristiriitoihin, jotka heijastuivat paikalliselta tasolta venäläisvallanpitäjille asti.
Separatistisen, yhteiskuntarauhaa järkyttävän toiminnan paljastamiseksi ja estämiseksi myös kontrollikoneistoa yhdenmukaistettiin. Suomeen perustettiin emämaan mallin mukainen jaosto tutkimaan ja tarkkailemaan poliittisesti arveluttavia tekoja. Tämän organisaation, kenraalikuvernöörin kanslian erikoisjaoston, aktiluettelot ja yksittäiset aktit muodostavat tutkimuksen lähdeaineiston. Ajallisesti tutkimus on rajattu vuosiin 1900 1902.
Osa passiivisesta vastarinnasta nojasi perustuslaillisten julkilausumiin periaatteisiin, joiden mukaan laittomiksi katsottuja venäläisviranomaisten määräyksiä ei saanut toteuttaa. Tähän toimintatapaan liittyi kiinteästi Suomessa olevien venäläisten tai heihin myötämielisesti suhtautuvien suomalaisten boikotoiminen. Boikotointi ulottui kaikille elämänalueille ja kosketti ennen kaikkea santarmeja sekä venäläissyntyisiä kulkukauppiaita. Periaatteisiin nojautuvan toiminnan lisäksi perustuslaillisille oli tärkeää kansanvalistustyö, jolla pyrittiin saamaan laajoja kansanjoukkoja mukaan toimintaan, ja siten varmistamaan passiivisen vastarinnan onnistuminen. Valistustyötä toteutettiin puheita pitämällä ja illanviettoja järjestämällä. Iltamissa esitetyistä runoista, esitelmistä ja näytelmistä raportoitiin erikoisjaostoon runsaasti. Osa sisällöstä oli isänmaallista henkeä kohottavaa, osa suoraan hallitusta tai venäläisiä loukkaavaa. Loukkauksia venäläiset saivat osakseen myös satunnaisilta kaduilla huutelijoilta tai vaikkapa pilapiirrosten tekijöiltä.
Valistuksesta huolimatta vastarinta ei saavuttanut toivotun laajuista suosiota. Osa suomalaisista, etenkin maaseudun vähävarainen väestö, näki kuohuvassa tilanteessa tilaisuuden paikallisten vallanpitäjien vastustamiseen ja itselleen tärkeiden asioiden ajamiseen. Kun sivistyneistö kamppaili keisarin valarikon ja kansan petoksen välissä, pyrittiin rahvaaseen vaikuttamaan valistuksen lisäksi erilaisin painostuskeinoin. Ne, keillä oli asemansa tuomaa valtaa kanssaihmisiin, pyrkivät häädön, irtisanomisen tai vaikkapa lasten jälki-istuntoon jättäminen uhalla saamaan lähiympäristönsä vastaanhangoittelijoita mukaan isänmaalliseen toimintaan.
Väkivaltaisia tekoja ei tutkimusvuosina juurikaan esiintynyt. Pikemminkin suomalaisten vastarinta näyttäytyy itsepintaisen kiusallisena asioiden sujumisen hidastamisena tai uhmamieltä osoittavana tottelemattomuutena. Joidenkin pienimpien raportoitujen mielenilmausten aiheuttama uhka järjestysvallalle vaikuttaa mitättömältä, kuten Karl Fazerin karamellipaperikääreisiin painattamat suomalaisten postimerkkien kuvat. Tämänkaltaiset teot ilmaisivat kuitenkin separatistisia ajatuksia ja tapauksista raportoitiin, sillä kenraalikuvernöörin oli lisävaltuuksia saadakseen vakuutettava hallitsija Suomessa kytevästä kapinahengestä. Kontrollikoneiston toimintakulttuurin myös kuului se, että tapahtumia liioiteltiin hierarkiassa ylempänä olevan viranomaisen huomion herättämiseksi.