Emma-Liisa kirjoitti:Majander oli kylläkin samaa mieltä kuin Osmo Jussila, että se mitä NKL ei antanut anteeksi oli se, että talvisodassa työväestö asettui Tannerin eikä Kuusisen taakse
Mahdollisesti näin. Mutta kyllä jotain muutakin täytyi olla. Jussila kirjoittaa mainostamassasi Kanava-artikkelissa:
"
Tannerista oli tullut sotien aikaan Neuvostoliitossa jonkinlainen mörkö tai demoni, neuvostovastaisuuden symboli. Selitystä tälle on vaikea löytää."
Miksi on vaikea? Tanner oli aikalaistodistaja Väinö Voionmaan mukaan kesällä 1941 eduskuntapiireissä "kuohunut vihaa" Neuvostoliittoa kohtaan ja vaatinut toistuvasti Leningradin hävittämistä maan pinnalta. Kai sellainen verrattomasti painoi kuin jokin täysin yhdentekevältä tuntuva "olen mensevikki"-heitto Stalinille Moskovassa talvisodan alla, mistä Jussila alussa siteeratun motiivin ohella etsii lisävalaistusta.
(Pitäisi kai uskoa, kun kerran professori sanoo, mutta kun Jussilan artikkelissa kaikki perusfaktatkaan eivät pidä kutiaan, mm. kun hän panee pääministeri Kekkosen vuonna 1955 isännöimään Hrushtshevin ja Bulganinin vierailua Suomeen. Voisin vaikka vannoa monet kerrat lukeneeni, että valtiovierailut NL:sta alkoivat vasta Kekkosen presidenttikaudella, ensin kesällä 1956 Voroshilov ja vuotta myöhemmin, kesällä 1957, mainittu kaksikko.)
Olisiko siis Tannerin johtama SDP ollut NL:lle "ystävällismielinen" päähallituspuolue, vaikka asiaa kuinka sihdattaisiin suurennuslasilla "ulko- tai sisäpoliittisen ystävällismielisyyden" valossa. Epäilen. Tosin NL suhtautui hyvin pragmaattisesti entisiin Sauluksiin (mm. Kekkonen - Simonen - lopulta jopa Leskinenkin), mutta Tannerista ei tunnetusti tullut Paulusta - ja olisiko sellaiseen lopultakaan ollut mitään edellytyksiäkään molemminpuolisten ylittämättömän korkeiden henkisten reunaesteiden takia.
No, riitelevät tulkinnat tulevat varmaan jatkamaan kiertoaan jonkinlaisena historian avaruusromuna näköpiirissä olevan ajan, ja jokaisella sentään lienee vapaus valita mieleisensä. Itseäni eivät jaksa vakuuttaa erilaiset teoriat loputtomista, hamaan 1991-vuoteen jatkuneista "sovjetisointiyrityksistä" (joiden säännöllisesti sanotaan tyssänneen siihen, että Stalin, Hrushtshev, Brezhnev ja kuka kulloinkin lopulta "säikähti" tms.). Suuresti realistisemmalta ja järkiperäisemmältä
pääpiirteissään vaikuttaa esim. prof. Klingen perusnäkemys, jonka hän on uusimmassa ns. päiväkirjassaan (2013) esittänyt seuraavasti:
"Venäjällä ei ole mitään intressiä uhata Suomea, jollei Suomesta tule muiden suurvaltojen potentiaalista hyökkäysalustaa. Rauhallinen, ystävällismielinen Suomi on Venäjälle arvokas tuotantonsa ansiosta - - miksi sitä uhkaamaan? Venäjän Suomen-politiikka on aina, 1700-luvun alusta alkaen merkinnyt vain yhtä asiaa: Pietarin ja sen meriyhteyksien turvallisuutta. Venäjällä on todellisia ongelmia aivan muualla. NATO-puolueemme isottelu tuo väistämättä venäläisten mieleen vuosien 1919 - 1944 Suur-Suomi-propagandan. Me suhtaudumme siihen kai yleensä hieman huvittuneesti - mutta niin ei tehdä rajan toisella puolella."