ollut vuodesta 2003 Maanpuolustuskorkeakoulussa Suomen sotahistorian dosentti. Samoin vuodesta 2003 hän on ollut Joensuun yliopistossa sotahistorian dosentti ja Helsingin yliopistossa Suomen ja Skandinavian historian dosentti vuodesta 2005.
antanut Suomenmaalle haastattelun. Siitä tehdyn jutunmukaan Laaksonen toteaa, etteivät syksyn aikana julkaistut ja sensaatioina markkinoidut sotahistoriateokset ole
"tarjonneet paljonkaan uutta kansalliselle historiankirjoituksellemme. "
Erityistä kritiikkiä Laaksonen osoittaa Päivi Tapolan ja tohtori Mikko Karjalaisen kirjalle Mannerheimin haastaja - Harald Öhquist, "jossa jo koko otsake on hänen mielestään epätieteellinen". Visuri, Suomi ja Jokisipilä saavat armon, sillä he "ovat kokeneita tutkijoita, ja ainakin he osaavat herättää keskustelua."
Historiografian kannalta on kuitenkin vaarallista, että henkilöistä ja ratkaisuista ryhdytään hakemaan epätieteellisesti munauksia ja vääryyksiä. Samalla keskitytään anakronisesti voittamaan jälkikäteen käytyjä sotia nojatuolista käsin.
Olenkin itsekseni ihmetellyt sitä, että sodistamme jaksetaan julkaista jatkuvasti erilaisia teoksia. Kovin uuttahan niistä vaiheista ei näytä enää voitavan löytää. Tosiaankin kyseessä näkyy olevan "vanhan verhoilu uusiin kääreisiin".
Mutta kirjoilla täytyy olla kaupallista kysyntää, koska niitä tehdään ja kustannetaan.
Sotaveteraanipolvi on jo vähissä, joten ketkä seuraavissa sukupolvissa näitä suosivat? Itsekin luen niitä, mutta vain kirjastoista lainattuina.
Juhani Suomi keskittyy Mannerheimin heikkouksien ja virheiden kuvaamiseen vastakohtana Urho Kekkonen. Suomi on huolellinen tutkija, eikä hänellä juuri ole edes pikkuvirheitä.
Jokisipilä ja Könönen esittävät hyvän yhdistelmän vanhoista tutkimuksista ja täydentävät niitä omillaan. Kirja on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu.
Öhqvistin kohdalla on yhdyttävä Laaksoseen, vaikka en ole kirjaa lukenutkaan.Hän ei todellakaan ollut Mannerheimin haastaja, vaikka esittikin kritiikkiä Talvisotaa koskevissa muistelmissaan.Mannerheim haukkui hänet pystyyn Talvisodan jälkeen ja sijoitti vähemmän tärkeisiin tehtäviin.
Ainoana edes jonkinlaisena Mannerheimin haastajana voitaneen pitää Aarne Sihvoa. Hän yritti mm. puolustusneuvostossa vastustaa Mannerheimille rakennettua johtamisjärjestelmää. Sihvokin oli sivuraiteella sotien ajan.
Hieman hämmästelin MOT-ohjelmassa kenraali Koskelon ja Pekka Visurin puheita. Nämä pätevät asiantuntijat esittelivät ikään kuin uusina tietoina vuosikymmenet jauhettuja Mannerheimin toimia. Niistä on kirpeät arvostelut esittänyt mm. Helge Seppälä useissa teoksissaan mm. " Asemasodasta katkeraan rauhaan" 1991.
Kesän -44 ratkaisuja on ruotinut mm. Martti Turtola Airon ja Heinrichsin elämäkerroissa ja perusteellisimmin melko tuoreessa Paasosen elämäkerrassa.
historioija kirjoitti: Olenkin itsekseni ihmetellyt sitä, että sodistamme jaksetaan julkaista jatkuvasti erilaisia teoksia. Kovin uuttahan niistä vaiheista ei näytä enää voitavan löytää. Tosiaankin kyseessä näkyy olevan "vanhan verhoilu uusiin kääreisiin".
Kyllä uutta voidaan löytää, kun kyse on tutkimuksista, kuten Ville Kivimäen Murtuneet mielet osoitti.
Toinen asia sitten ovat puhtaasti kaupalliset kirjat, joissa pääasiassa kierrätetään entistä.
PS. Sinänsä olisi tarvetta hyville popularisoinneille, koska "suurella yleisöllä" ei voi olla aikaa kymenien kirjojen lukemiseen ja historiallisen keskustelun seuraamiseen.
Mannerheimista ja koko sodanjohdostamme puheenollen haluan taas historianfilosofisessa mielessä muistuttaa, että mikään ei käytännössä ole täydellistä. "Arvosana" riippuu siitä, mikä katsotaan täydelliseksi suoritukseksi eli "kympin" arvoiseksi. Siitä verotettavan määrän arvioiminen taas riippuu siitä, mitä katsotaan heikkouksiksi ja kuinkakin merkittäviksi.
Vaikka suoritus voisikin olla täydellinen, niin sitä voidaan katsoa sellaisesta näkökulmasta, että se vaikuttaa epätäydelliseltä ja tarkoitustaan vastaamattomalta. Tai sitten lähdetäänkin jostakin toisesta tarkoituksesta, mikä voi muuttaa asetelmat täysin.
Helge Seppälän esittämää kritiikkiä en enää muista, sikäli kuin ole sitä huomioinutkaan, mutta siitäkin voi tietysti esittää mainitsemani varaukset. Huomaammehan jatkuvasti, miten kaikkea voidaan arvostella ja moittia, jopa niinkin, ettei tarpeeksi vahvoja vasta-argumentteja voi käytännössä keksiä eikä löytää.
Lasse Laaksonen on Suomenmaassa kommentoinut syksyn uusia sotahistoriateoksia. Laaksonen esittämät näkemykset muodostavat hieman sekavan paketin, koska kannanottoja on kaksi ja niissä mainitaan nimeltä kolme eri kirjaa. 4.10. hän toteaa lehden paperiversiossa mm, että "[s]uurmiehistä ja -naisista etsitään suurennuslasilla jälkikäteen virheitä tavalla, joka ei kuulu akateemisen historiantutkimuksen menetelmiin". Sikäli kun kysymys on Suomen ja Visurin teoksista, vaikuttaa Laaksonen kommentti hieman yllättävältä. Molemmat henkilöt nimittäin tunnetusti ovat kykeneviä akateemisen tutkimuksen kriteerit täyttävän työskentelyyn. Varsinkin Visurin osalta on vaikea uskoa ongelmiin hänen tutkimuksensa lähtökohdissa.
Laaksonen toteaa niinikään 4.10., että "syntyy tutkimuksellista puoskarointia jos ryhdytään hakemaan suurmiehistä ensi sijassa virheitä". Tässä ilmeisesti viitataan lähinnä Suomen teokseen, koska ainakaan Visurin tutkimuksessa ei liene kysymys siitä, että hän hakisi suurmiehistä (Ryti & Mannerheim) ensisijassa virheitä. Visurin teoksessa on käsittääkseni kyse siitä, että hän pyrkii tieteellisen tutkimuksen keinoin tarkastelemaan yhtä Suomen historian dramaattisinta vaiheitta pyrkimättä sen paremmin tuomitsemaan, syyttämään tai pudottamaan ketään jalustaltaan.
Laaksonen nostaa esiin myös kysymyksen jälkiviisaudesta, johon vedotaan varsin usein erityisesti kesästä 1944 ja ylipäälliköstä keskusteltaessa. 4.10. Laaksonen toteaa, että "[j]älkikäteen virheiden etsiminen on kyseenalaista koska vuonna 2013 nojatuoleissaan istuvat arvioijat tietävät vanhoista tapahtumista ja niiden taustoista historiantutkimuksen ansiosta enemmän kuin nyt kritiikin kohteena oleva henkilö tiesi lähes 70 vuotta sitten". 19.10. Laaksonen toteaa puolestaan, että "[s]amalla keskitytään anakronisesti voittamaan jälkikäteen käytyjä sotia nojatuolista käsin". Epäselväksi kuitenkin jää, kuka syksyn "sensaatiokirjailijoista" olisi syyllistynyt usein mainittuun jälkiviisauteen. En ole Visurin kirjaa vielä lukenut, mutta hämmästyisin kyllä melko lailla, jos hänen (mahdollisesti kriittiset) arvionsa ylipäälliköstä perustuisivat jälkiviisauteen.
Laaksonen jatkaa historiantutkimuksen luonteen esittelyä 4.10: "Historian tutkimus ei tuomitse historiallisia henkilöitä. Heidän näkökulmansa ja tilanteensa pitää ottaa tutkimuksessa tiukasti huomioon. Tilanteet pitää tutkimuksellisesti rekonstruoida ja tajuta tutkittavan henkilön perspektiivi. Jos ei näin tehdä, emme ymmärrä historiasta mitään. Nykykuulijoille heistä on kerrottava tieteellisin ja tutkimuksellisen perustein, ei sensaatiohakuisuudella, juoruilla tai epämääräisillä heitoilla." 19.10. Laaksonen toteaa puolestaan, että "[h]istoriografian kannalta on kuitenkin vaarallista, että henkilöistä ja ratkaisuista ryhdytään hakemaan epätieteellisesti munauksia ja vääryyksiä" ja että "[yli]tulkinnat ja paisuttelut vääristävät todellisuutta. Syyllisten hakemisella ei saavuteta tieteellisesti mitään". Jälleen jää epäselväksi, missä ja kenen näkemyksissä on ollut "sensaatiohakuisuutta" tai kuka on perustanut näkemyksensä "juoruihin" tai "epämääräisiin heittoihin"
Kaiken kaikkiaan Suomenmaan jutuille olisi ollut eduksi, jos niissä olisi hieman täsmällisemmin kerrottu missä ja kenen tutkimuksessa Laaksosen mainitsemat ongelmakohdat tarkkaan ottaen sijaitsevat. Jutuissa olisi voitu vaikkapa esittää joitakin konkreettisia esimerkkejä syksyn kohoteosten jälkiviisaudesta. Niissä olisi myös voitu mainita joitakin esimerkkejä siitä, kuinka syksyn sotahistoriateoksissa historiallisista henkilöistä kerrotaan "juoruihin" tai "epämääräisiin heittoihin" perustuen. Suomenmaan juttuja lukiessa ei oikein jää käteen muuta kuin jokin aika sitten esitetty MOT-ohjelma. Siinä syyllistyttiin Laaksonen mukaan jälkiviisauteen, sekä heitettiin "Mannerheimista ilmaan sellaisia syytöksiä ja arveluja, joiden käsitteleminen tieteellisen historiantutkimuksen menetelmin ei ole edes mahdollista".
MOT on hyvinkin voinut olla "sensaatiohakuinen" ja siinä on saatettu uutisen tai jopa sensaation toivossa "vetää mutkat suoriksi". Laaksosen edellä mainitut kommentit Suomenmaassa viittaavat kuitenkin siihen, että hänen mielestään myös syksyn uudet sotahistoriateokset ovat pitkälti rinnastettavissa MOT-ohjelmaan. Erityisesti Visurin suhteen tämä ei mielestäni ole oikeudenmukainen arvio. Varsinkin, kun Laaksonen ei mitä ilmeisimmin ollut kommentointihetkellä Visurin kirjaan edes tutustunut.
Lisäksi tuntuu siltä, että ylipäällikköä koskeviin näkemyksiin ja tutkimuksiin halutaan aina liittää sensaationhakuisuus. Eikä epäilys sensaatiohakuisuudesta tietenkään aina ole hihasta vetäisty. Markkinointia on monenlaista. Sotahistoriassa on aika paljon "vaiettua", "salattua" ja kaikenlaisia myyttejä. Niinikään uusina saatetaan mainostaa tietoja ja näkemyksiä, jotka on jo kertaalleen esitetty. Aina ei kuitenkaan ole tästä kysymys. Mannerheimista ja kesästä 1944 voi nousta esiin oikeasti uusia tietoja ja näkemyksiä, eikä niiden ainainen deletoiminen epämääräisillä sensaatioväitteillä edusta tasokasta historiakeskustelua.
Minulle on muodostunut käsitys, jonka mukaan Laaksonenkaan ei esitä sensaatioväitteitään nyt ensimmäistä kertaa. Pikemminkin tuntuu siltä, että aina kun ylipäälliköstä esitetään jokin kriittinen näkemys, kyse on Laaksosen mukaan sensaatiohakuisuudesta. Mistä tämä johtuu, sitä voi vain arvailla. Oma valistumaton arvaukseni on tämä. Laaksosen on pakko myöntää, että sotahistoriallinen tutkimustilanne Mannerheimin (ja päämajan) suhteen on outo. Mannerheim toimi asevoimien ylipäällikkönä sekä talvi- että jatkosodassa, joita monet pitävät Suomen historian ratkaisevimpina tapahtumina. Tähän nähden on erikoista, että kattava analyysi hänen sotilasjohtajuudestaan, ja päämajasta ylipäätään, on edelleen tekemättä. Laaksonen itse puolestaan on henkilö, joka aikaisemman tutkimushistoriansa ja -suuntautumisensa perusteella olisi yksi varteenotettavimmista Mannerheim-tutkimuksen tekijöistä. Silti hän ei ole tällaiseen tutkimushankkeeseen lähtenyt. Miksi? Ehkäpä aihe ei sittenkään kiinnosta häntä. Ehkäpä hänellä on työn alla muita, mielenkiintoisempia tutkimushankkeita. Ehkä hän ei ole saanut Mannerheim-tutkimukseensa rahoitusta.
Kyse saattaa kuitenkin olla myös siitä, että tutkimusaihe on hänelle kiusallinen. Lasse Laaksonen käyttää vöitä, joissa on vaakunaleijona. Se ei tee hänestä huonoa ihmistä tai tutkijaa, mutta saattaa vaikuttaa siihen, mitä hän haluaa julkisuudessa Mannerheimista lausua. Lasse Laaksosen jos kenen, täytyy olla tietoinen niistä ongelmista, joita Mannerheimin persoonallisuuteen ja hänen muihin ominaisuuksiinsa (esim. terveys, sotilaskoulutus) erityisesti kesän 1944 näkökulmasta todennäköisesti liittyy. Laaksonen kuitenkin mitä todennäköisimmin kuuluu siihen sotahistorioitsijoiden ryhmään, jolle Mannerheim on (edelleen) ns. vaikea asia. Tosin sanoen, he kyllä tietävät Mannerheimiin liittyvät "ongelmat", mutta kokevat jostain syystä velvollisuudekseen suojella ylipäällikköä, "suosituinta suomalaista" kritiikiltä. Tämän vuoksi muiden julkisesti esittämän kriittisen Mannerheim-näkemyksen taustalta löydetään joka kerta tarve saada aikaan sensaatio.
historioija kirjoitti:Olenkin itsekseni ihmetellyt sitä, että sodistamme jaksetaan julkaista jatkuvasti erilaisia teoksia. Kovin uuttahan niistä vaiheista ei näytä enää voitavan löytää. Tosiaankin kyseessä näkyy olevan "vanhan verhoilu uusiin kääreisiin".
Mutta kirjoilla täytyy olla kaupallista kysyntää, koska niitä tehdään ja kustannetaan.
Sotaveteraanipolvi on jo vähissä, joten ketkä seuraavissa sukupolvissa näitä suosivat? Itsekin luen niitä, mutta vain kirjastoista lainattuina.
Vilkaistessa tätäkin keskustelupalstaa niin historia näyttäytyy toisena maailmansotana, jonka eri puolista keskustellaan herkeämättä ja toistuvasti ketjuista toiseen ja muista aiheista ei ole sitten juuri mitään ja jos onkin, ei synny keskustelua.
Käsittääkseni historia-aiheisten kirjojen myynti peilaa tämän palstan suosikkiaiheita. Sotakirjalla on mahdollista saada myyntiä enemmän kuin muutama sata kappaletta.
Käsittääkseni historia-aiheisten kirjojen myynti peilaa tämän palstan suosikkiaiheita. Sotakirjalla on mahdollista saada myyntiä enemmän kuin muutama sata kappaletta.
Tuota samaa minäkin olen ollut huomaavinani. Ja kirjastojen hankinnatkin käsittävät vähintään muutamia satoja kappaleita.
Varsinaisesti kummastelen niitä muhkeita ja komeita joukko-osastohistoriikkeja, sillä ne eivät halvalla syntyne. Kimmo Sorkon johdollahan niitä huomattavimpia on vastakin tehty. http://www.ksml.fi/uutiset/viihde/kirja ... 940/985588
Näissä sotamuisteloissahan sorrutaan usein hymistelyyn ja ylisanoihin. Minua ärsyttää varsinkin sen esittäminen tosiasiana, että jos Suomi olisi joutunut, sen annettu joutua Neuvostoliiton miehittämäksi, niin olisimme nyt kaikki Siperiassa tai ainakin meillä olisi taskuissamme eurojen sijasta ruplia. Viron ja virolaisten ym. selviytyminen ja itsenäistyminen v. 1991 - eurotkin siellä ovat käytössä - tekee näistä vaihtoehdoista hyvin epätodennäköisiä. Tosin olomme olisivat nyt Baltiaan ja Itä-Eurooppaan verrattavia ja olisimme menettäneet puoli vuosisataa itsenäistä kansallista elämää ja kehitystä. Tosin se ei meilläkään ollut täysin itsenäistä.
Edellisen viestini kirja-arvostelulinkissä hymistellään puolestaan eräiden pitäjien uhria talvisodassa. Ne eivät todellisuudessa sijoitu kaatuneiden tilastoissa aivan kärkipäähän, joten niiden nostaminen erityisesti esille ei ole kovin asianmukaista, vaikka Taipale todella olikin ankara paikka, mikä varsinaisesti näkyy eräiden vähän itäisempien paikkakuntien tappioluvuissa.
Mitä olemme sanoneet... On taas saatu aikaan uusi talvisotakirja, vaikka 75-vuotismuistoon on vielä yksi kirjasyksy. Ilkka Enkenberg näkyy tehneen Talvisota : päivä päivältä -nimisen teoksen. Eihän ole kauan Talvisodan pikkujättiläisenkään ilmestymisestä. Ja onhan noita 105 päivää muutenkin kuvattu perusteellisesti ja moneen kertaan, vaikka mullistavaa uutta tietoa ei tule kovin usein käytettäväksi.
Mutta jos tietoja halutaan verestää ja aina vähän uudessa muodossa... Mitäpä minullakaan on siihen sanomista. Kirjastolaitokseltamme kuitenkin toivoisin, ettei hankintamäärärahojen niuketessa koottaisi samoista asioista monia hyllymetrejä, vaan painotuttaisiin enemmän uuteen ja tuoreeseen tietoon.
Vetehinen kirjoitti:
Vilkaistessa tätäkin keskustelupalstaa niin historia näyttäytyy toisena maailmansotana, jonka eri puolista keskustellaan herkeämättä ja toistuvasti ketjuista toiseen ja muista aiheista ei ole sitten juuri mitään ja jos onkin, ei synny keskustelua.
Niin, Suomen kylmän sodan aikaa käsittelevä historiankirjoitus on vielä varsin vähäistä.
Mutta
eikö itsenäisen Suomenkin historia ole "sotien historiaa" ja historiankirjoituksen painotukset ovat vaihdelleet eri tasavaltojen aikakausina?
Vapaussodasta alkaen I tasavallan ja itsenäisyyden alussa, Suomi oli puolueetonkin.
Talvi- ja jatkosodan
jälkeen II tasavallan aikana puolueettomuus sai uudenlaisen merkityksen ja vapaussota sai rinnalleen uudenlaisia nimityksiä. Ensimmäisen tasavallan aikakin muuttui paljolti oikeistolaiseksi ja jopa äärioikeistolaiseksi, sekä Saksaan suuntautuneeksi.
Kylmä sota
päättyi 1991 ja Suomi liittyi 1995 Euroopan Yhteisöön, eikä III tasavalta ole enää puolueeton. Eiköhän Suomea Kylmässä sodassa voisi jo laajemminkin tutkia?
Urho Kekkosestakaan
ei ole tuotu esille kuin valtiomiesmäiset ansiot, kekkosmyytin pimeät puolet lienevät vielä ´salaisia´?
Vetehinen kirjoitti:
Vilkaistessa tätäkin keskustelupalstaa niin historia näyttäytyy toisena maailmansotana, jonka eri puolista keskustellaan herkeämättä ja toistuvasti ketjuista toiseen ja muista aiheista ei ole sitten juuri mitään ja jos onkin, ei synny keskustelua.
Niin, Suomen kylmän sodan aikaa käsittelevä historiankirjoitus on vielä varsin vähäistä.
Mutta
eikö itsenäisen Suomenkin historia ole "sotien historiaa" ja historiankirjoituksen painotukset ovat vaihdelleet eri tasavaltojen aikakausina?
Vapaussodasta alkaen I tasavallan ja itsenäisyyden alussa, Suomi oli puolueetonkin.
Talvi- ja jatkosodan
jälkeen II tasavallan aikana puolueettomuus sai uudenlaisen merkityksen ja vapaussota sai rinnalleen uudenlaisia nimityksiä. Ensimmäisen tasavallan aikakin muuttui paljolti oikeistolaiseksi ja jopa äärioikeistolaiseksi, sekä Saksaan suuntautuneeksi.
Kylmä sota
päättyi 1991 ja Suomi liittyi 1995 Euroopan Yhteisöön, eikä III tasavalta ole enää puolueeton. Eiköhän Suomea Kylmässä sodassa voisi jo laajemminkin tutkia?
Urho Kekkosestakaan
ei ole tuotu esille kuin valtiomiesmäiset ansiot, kekkosmyytin pimeät puolet lienevät vielä ´salaisia´?
Veikko Palvo
Eivätkö esimerkiksi Hannu Rautkallion löydökset, väärinkäsitykset ja/tai väitteet siis ole vielä tarpeeksi "pimeitä"? Olisiko Venäjän vielä suljetuista arkistoista tulossa ratkaisevaa tietoa?
Luen juuri Esa Seppäsen laajahkoa teosta Miekkailija vastaan tulivuori. Urho Kekkonen ja Nikita Hruštšev 1955-64 (2004). Siinä on minulle tuoreinta ja mielenkiintoisinta mainitun neuvostojohtajan vaiheet, varsinkin kukistuminen. Kirjoittaja pyrkii sopivin kohdin oikomaan Kekkosen "kriitikkotutkijoiden" esittämiä tietoja ja näkemyksiä. Eipä siitä kovin hyvää kuvaa historiantutkijoiden tarkkuudesta ja objektiivisuudesta saa. Mutta olisi tietysti Seppäsen itsensäkin tuotteesta sanomista, varmaan on joku aikanaan sanonutkin.
historioija kirjoitti:
Eivätkö esimerkiksi Hannu Rautkallion löydökset, väärinkäsitykset ja/tai väitteet siis ole vielä tarpeeksi "pimeitä"? Olisiko Venäjän vielä suljetuista arkistoista tulossa ratkaisevaa tietoa?
Luen juuri Esa Seppäsen laajahkoa teosta Miekkailija vastaan tulivuori. Urho Kekkonen ja Nikita Hruštšev 1955-64 (2004). Siinä on minulle tuoreinta ja mielenkiintoisinta mainitun neuvostojohtajan vaiheet, varsinkin kukistuminen. Kirjoittaja pyrkii sopivin kohdin oikomaan Kekkosen "kriitikkotutkijoiden" esittämiä tietoja ja näkemyksiä. Eipä siitä kovin hyvää kuvaa historiantutkijoiden tarkkuudesta ja objektiivisuudesta saa. Mutta olisi tietysti Seppäsen itsensäkin tuotteesta sanomista, varmaan on joku aikanaan sanonutkin.
Ehkäpä "kekkostutkimus" on yhtä kahtiajakautunutta kuin suhtautuminen Kekkoseen
toisen tasavallan aikana, puolesta tai vastaan?
Mutta
mitä voisi sanoa mm. UKK:n puheissaan esittämistä historiantulkinnoista.
Uskoikohan UKK niihin todella itsekään vai olisiko kyseessä ollut vain
"menneisyyteen kaadettua politiikkaa"?
YYA:n 25-vuotisjuhlapuheessaan 4.4.1973 pres. Kekkonen sanoi, että Suomi olisi jo 1938 voinut allekirjoittaa ystävyyssopimuksen, mutta jäykkäniskaiset suomalaisjohtajat eivät tuolloin osanneet tarttua Stalinin tarjoukseen.
Venäjän
kulttuuriministeri sanoi 2012, että valtion on kirjoitettava historia, ettei joku muu tee sitä.
U.Kekkonen kehoittikin jo 4.4.1973 yya-puheessaan historiantutkijoita tutkimaan Talvi- ja jatkosotaan johtaneita syitä tuossa hengessä eli Talvi- ja jatkosodaltakin olisi pystytty "oikeanlaisella" politiikalla välttymään. UKK näyttäisi oivaltaneen kuinka venäläisten historian mielipiteitä kunnioittaen tuli Kremlin edustajille puhua näiden mieliksi?
Vuonna 1973 presidentti Kekkonen rakensi ulkoministerion virkamiesjohdon avulla verkkoa, jolla torjuttiin Neuvostoliiton stalinistijohdon ja Suomen taistolaisten stalinistien pyrkimykset muiluttaa Suomi "rauhan leiriin".
Kekkonen: "Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden". Mitä se on? Se on: Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden: te ette voi riistää sitä Suomelta.
Jartsevin vaatimukset vuonna 1938:
1) Sotilaallinen tukikohta Suomen etelärannikolla. Ensin oli puhetta vain Hangosta, mutta ennen neuvottelujen loppumista Neuvostoliiton taholta huomautettiin, että kysymykseen saattoi tulla jokin muukin satama Helsingin länsipuolella. Vaatimus tukikohdasta torjuttiin kategorisesti.
2) Rajan siirto Kannaksella Rajajoelta suunnilleen linjalle Lipola-Koivisto, jolloin Karjalan kannaksen Suomenlahdelle antava avoin rannikko olisi kokonaisuudessaan joutunut Neuvostoliitolle. Hallitus katsoi puolestaan voivansa mennä vähäisempään rajankorjaukseen.
3) Suomenlahden ulkosaaret. Tähän myönnytykseen hallitus oli osittain taipuvainen.
4) Osa Petsamon alueesta. Asiasta katsottiin voitavan keskustella.
5) Uudelle rajalinjalle oli Suomen puolelle luotava demilitarisoitu vyöhyke. Torjuttiin kategorisesti Suomen taholta.
historian harrastaja kirjoitti: Vuonna 1973 presidentti Kekkonen rakensi ulkoministerion virkamiesjohdon avulla verkkoa, jolla torjuttiin Neuvostoliiton stalinistijohdon ja Suomen taistolaisten stalinistien pyrkimykset muiluttaa Suomi "rauhan leiriin".
Kekkonen: "Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden". Mitä se on? Se on: Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden: te ette voi riistää sitä Suomelta.
Tuossa on virheitä ja/tai väärinkäsityksiä joka lauseessa:
- NL:n johtoa ei voi kutsua "stalinistiseksi". Vaikka Brezhnevin kausi merkitsi takapakkia ja stagnaaiota, niin ei B. mikään Stalin ollut. Muutenkin nimittelyt eivät ole asiallisia.
- ei ole mitään todisteita, että neuvostojohto olisi ainakan kokonaisuudessaan ollut Beljakovin, Stepanovin ja Ustinovin toiminnan takana; ilmeisesti siellä(kin) oli erilaisia linjoja (esim. puolue vs. KGB), jotka ilmenevät siinäkin että NL:n Suomen suurlähetystön henkiläkunta oli jakautunut
- taistolaiset olivat Suomessa kolminkertainen vähemmistö eikä heillä ollut juurikaan mahdollisuutta vaikuttaa ulkopolitiikkaan. "Kovaan ytimeenkään" (armeija ja Supo) he eivät päässeet. Sen sijaan eräät SDP:n vasempaan siipeen kuuluvat yrittivät ajaa Kekkosesta vasemmalta ohi uudella YYA-tulkinnallaan, jonka mukaan oli NL:n luottamus, mitä oman armeijan ensisijaisuuden painottaminen häiritsi
- sinänsä "rauhan leiriin siirtyminen" ei tietenkään neuvostonäkökulmasta ollut Suomen itsenäisyyden "riistämistä" vaan päinvastoin sen vahvistamista
