Petter Tikka kirjoitti:Ensinnäkin minä en ole sanonut mitään itse vaan siteerannut Mearsheimerin puhetta.
Peter Tikka esitteli täällä John Mearsheimerin käsityksiä Ukrainan kriisistä. Kiitoksia kiinnostavasta viitteestä.
Mearsheimerin näkemys perustuu ajatukseen geopolitiikasta ja suurvaltojen oikeuteen ylläpitää etupiirejä ja määrätä naapurimaidensa asioista.
Artikkelissaan Tomas Wallenius käsittelee Stephen Waltin ja John Mearsheimerin Ukrainan kriisiä käsitteleviä kommentteja. Tomas Walleniuksen mielestä ”geopolitiikan” ja ”valtatasapainon” sijaan konfliktin syitä pitää etsiä lännen ja Venäjän koko ajan kauemmas toisistaan eriytyvistä poliittisista järjestelmistä sekä kulttuureista.
Näiden kahden tutkijan näkemyksien mukaan ns. länsi oli syypää Ukrainan kriisiin. Wallenius erittelee esitettyjä argumentteja ja päätyy toisenlaiseen tulokseen (kuten monet muutkin tutkijat) Keskustelua tästä käydään luonnollisesti vilkkaasti läntisissä tutkijapiireissä. Venäjällä muiden kuin vallitsevan valtaeliitin näkemyksien esittelyähän ei juuri sallita.
Mearsheimer sen sijaan väitti Tragedy of Great Power Politics (2001) -kirjassaan että yksinkertainen ”offensiivinen realismi” selittää maailmanpolitiikan perusdynamiikat. Toisin sanoen kaikki suurvallat haluavat maksimoida valtaansa koko ajan ja pyrkivät hegemoniksi. Kansainvälisen järjestelmän paineet peittävät alleen sisäpolitiikan ja kulttuurin.
Wallenius tuo esille parikin Mearsheimerin kummallista väitettä ja suoranaisia virhearvioita, esimerkiksi Hitlerin Saksasta ei aggressiivisena valtiona, sekä ennustuksesta, jonka mukaan Saksasta olisi 1990-luvulla kehittynyt pahin Eurooppaa uhkaava nationalistinen ”hypersaksa”.
Mearsheimer taisi kyllä olla myös enemmänkin kuin oikeassa vuonna 1993, jolloin hän vastusti kiivaasti 1993 Clintonin hallinnon pyrkimyksiä riisua Ukraina aseista. Tuolloin hän sanoi näin:
”A war between Russia and Ukraine would be a disaster .… The likely result of the war—Russia’s reconquest of Ukraine—would injure prospects of peace throughout Europe,” … “Ukrainian nuclear weapons are the only reliable deterrent to Russian aggression.” Ukraina kuitenkin suostui luovuttamaan mm ydinaseet Venäjälle (joka siis oli
Yhdysvaltojen vaatimus ja toive) ja tästä vastineeksi solmittiin Budapestin sopimus, jossa Ukrainalle turvattiin sen rajat – sopimuksella, jota Venäjä on nyt karkeasti loukannut.
Ajatus, jota täälläkin foorumilla Venäjän politiikan tukijat toistuvasti esittävät on lyhykäisyydessään seuraava:
”Ongelmien perimmäinen syy on Naton laajentuminen — Samanaikaisesti, EU:n laajentuminen itäänpäin ja lännen tuki demokratialiikkeelle Ukrainassa — alkaen vuoden 2004 oranssista vallankumouksesta — olivat myös kriittisiä elementtejä. — Kun Venäjän johtajat katsovat lännen yhteiskunnallista vaikutustyötä (social engineering) Ukrainassa, he ovat huolissaan siitä, että heidän maansa voisi olla vuorossa seuraavaksi. Ja tällaiset pelot eivät tosiaan ole perusteettomia. On aika laittaa loppu toisen oranssin vallankumouksen länsimaiselle tuelle.
Tässä yhteiskunnallisen vaikutustyön näkemisessä vain vieraan vallan pahnatahtoisena myyräntyönä konkretisoituu hyvin totalitaarisen ja avoimen, demokraattisen yhteiskunnan näkemyserot. Venäjän eliitti, joka pelkää vääryydellä saadun valtansa ja rahojensa menettämistä näkee konspiraatioita ja uhkia tietysti kaikissa ulkomaisten järjestöjen toimissa. Niinpä ulkomaiseksi agentiksi voidaan julistaa vaikkapa esimerkiksi suomalais-ugrilaisten kansojen kielten ja kulttuurin vaaliminen, josta on tullut nykypäivän Venäjällä vaarallista toimintaa. Harva kuitenkaan uskoo, että esimerkiksi Suomella olisi joitakin suurvaltapoliittisia tavoitteita kun se haluaa tukea suomensukuisten kansojen kieltä ja kulttuuria Venäjällä.
Mitä Venäjän sekurokraattinen ja epädemokraattisesti valtaa pitävä eliitti pelkää eniten? Näin Wallenius tiivistää:
Putinin Venäjän suurimmat uhat eivät ole ulkoisia tai sotilaallisia, vaan sisäisiä ja poliittisia. Putinin regiimille Naton panssarivaunuja huomattavasti pelottavampia ovat Kiovan mielenosoittajat, jotka lopulta kuukausien odotusten jälkeen ja turvallisuusjoukkojen tulituksesta piittaamatta, pakottivat Janukovitsin neuvottelupöytään. Kun vanha valta suostui kompromissiin, se kaatui yhdessä yössä regiimin jäsenten alettua vaihtaa voittajan puolelle. Putinin ulkopolitiikka ei ole vain geopoliittista vaan ennen kaikkea vastavallankumouksellista.
Autoritaarisilla johtajilla, joiden valta perustuu vain nyrkkiin on tietysti syytäkin pelätä valtansa menettämistä. Estämällä kansalaisyhteiskunnan toiminta vallanmenetystä voidaan toki viivyttää.
Mistä Venäjällä on kyse? Wallenius summaa monien tutkijoiden näkemykset näin:
Venäjän nykyinen ”realistinen” ja ”geopoliittinen” suurvaltapolitiikka on ideologia, joka vakiintui jo 1990-luvun lopussa Gorbatseviin henkilöityvän liberaalin ”uuden ajattelun” hävitessä venäläisen valtaeliitin sisällä. ”Suurvaltuuden” tuoman arvovallan tarkoituksena on legitimoida regiimin sisäpoliittista valtaa, ja ylläpitää sisäistä järjestystä. Näin ollen Venäjän kova vastustus entisen Neuvostoliiton alueen värivallankumouksille (ja tuki esimerkiksi Janukovitsille) ja arabikeväälle (ja tuki esimerkiksi Assadin hallinnolle) tulisi nähdä osana strategiaa, jolla ”järjestyksen” ja ”suvereniteetin” ylläpitämisellä kansainvälisessä järjestelmässä pyritään ennaltaehkäisemään riskejä ”järjestykselle” valtion sisällä. Toisin sanoen nykyinen ”geopolitiikka” on Putinin Venäjän sisäpoliittisen kulttuurin –eikä kansainvälisen järjestelmän muuttumattomien luonnonlakien– seurausta. Yksi erinomainen teos, jossa korostetaan Venäjän globaalin, regionaalisen, ja sisäisen politiikan välistä vuorovaikutusta, on Roy Allisonin Russia, the West, and Military Intervention (2013).
Olen täällä aikaisemmin nostanut esille pehmeän vallan käsitteen, jota Yhdysvallat osaa käyttää ja jota Venäjä ei kykene käyttämään. Kaikki sen miehityksen alla olleet ja naapurit pyrkivät juoksemaan mahdollisimman kauas heti kun pääsevät – ja syystä. Venäjä ei osaa käyttää muuta politiikan välinettä kuin pelkoa ja voimaa. Tällä voi olla ajoittain lyhytaikaista menestystä, mutta pidemmällä aikavälillä se on tuomittu häviämään, varsinkin jos sen talous edelleenkin perustuu vain öljyyn eikä se pysty modernisoimaan sitä.
Ukrainan kriisin aikana Putin vetosikin suunnilleen ainoaan tekijään joka tekee siitä vielä jossakin määrin vakavasti otettavan suurvallan: “I want to remind you that Russia is one of the most powerful nuclear nations,” “This is a reality, not just words.”
Wallenius muotoilee sen näin:
Mearsheimerin mukaan Naton itälaajentuminen 1990-luvulla on kallis virhe, jolla ei saavutettu mitään ja provosoitiin Venäjää.
Herrat kuitenkin unohtavat, että Yhdysvaltojen globaali valta perustuu paitsi sen sotilaalliseen ja taloudelliseen valtaan, niin ennen kaikkea luottamukseen ja arvovaltaan. Kuten John Ikenberry kirjoittaa osuvasti After Victory -teoksessaan (2000), Yhdysvaltojen vuodesta 1945 lähtien länsi-Eurooppaan ja itä-Aasiaan luoma ”liberaali” järjestys on säilynyt niin hyvin ja turvannut maan globaalin johtoaseman juuri sen takia, että sen liittolaiset eivät pelkää sitä ja luottavat sen tarjoamaan suojelukseen.
Se että Yhdysvallat rajoitti omaa valtaansa olemalla mukana luomassa kansainväliseen oikeuteen perustuvia monenkeskisiä järjestöjä –Euroopan integraatiokehitys, Nato, Bretton Woods -järjestelmä– on luonut sille poliittista pääomaa pienempien maiden keskuudessa, jota itsevaltaisilla suoraan kontrolliin pyrkivillä suurvalloilla (kuten esimerkiksi Neuvostoliitolla) ei ole. Jos Yhdysvallat ei rauhoittelisi ja pitäisi kiinni velvoitteistaan Nato-liittolaisiaan kohtaan itä-Euroopassa, niin sen arvovalta ja turvatakuut kokisi kolauksen myös itä-Aasissa, jossa se pyrkii tasapainottamaan nousevaa Kiinaa. Euroopan unionin ja Naton laajentuminen kylmän sodan jälkeen on parantanut valtavasti Euroopan turvallisuutta laajentamalla demokraattisten valtioiden ”turvallisuusyhteisöä”, jossa realistisen anarkian ennustama sodan mahdollisuus on kadonnut jäsenvaltioiden välillä.
Kiinnostavaa on tietysti sitten se miten lilliputtimaa Suomessa pitäisi tästä ajatella. Pienen maan ainut mahdollisuus selviytyä jotenkin suurvaltahuuruisen naapurin kanssa on pitäytyä kansainvälisessä sopimusjärjestelmässä. Tätä kansainvälistä sopimusjärjestelmää Venäjä on nyt rikkonut törkeästi, ja siksi sen pehmeä valta vähenee entisestään. Venäjästä on tullut hylkiö, jota pelätään ja inhotaan. Mutta mitä muuta voidaan odottaa maan hallitsijoilta, joiden kokemus ja elämysmaailma tulevat kommunistisen diktatuurin ajoilta, jolloin Venäjää vielä pidettiin suurvaltana ja johon menneisyyteen Putin ja hänen valtaklikkinsä haikailevat takaisin.
Kansainvälinen oikeus ja multilateraalit instituutiot rajoittavat Yhdysvaltojen valtaa Natossa, tai Saksan valtaa Euroopan unionissa. Mearsheimerin ajatukset siitä, että Krimin anneksaatio hyväksyttäisiin, Venäjälle annettaisiin veto-oikeus Ukrainan kauppa- tai turvallisuuspolitiikkaan ja länsi lopettaisi ukrainalaisen yhteiskunnan ”lännettymisen” tukemisen tarkoittavat käytännössä sitä, että autoritaarisen suurvallan annettaisiin puuttua pienemmän –melko– demokraattisen valtion ulko- ja sisäpolitiikkaan Euroopassa. Tämän myötä kylmän sodan jälkeinen eurooppalainen kansainväliseen oikeuteen (pitkälti Helsingin vuoden 1975 päätösasiakirjaan) perustuva järjestys olisi vain sanahelinää.
Eurooppa jossa kansainvälisellä oikeudella ja instituutioilla ei ole sijaa on kovin riskialtis paikka pienelle liittoutumattomalle maalle, kuten suomalaiset hyvin tietävät. Waltista ja Mearsheimerista ei ole Suomen ulkopolitiikan oppi-isiksi.
Tomas Wallenius:
Walt, Mearsheimer ja Ukrainan kriisin syyt (The Ulkopolist, 28.8. 2014)