nylander kirjoitti:
arbiters kirjoitti:
Se, että Paavolainen kirjoitti murskakritiikin Haanpaan armeijakuvauksesta on kyllä jo vanhastaan tunnettu, luettavissa esim. Kurjensaaren 1975 ilmestyneestä kirjasta.
Noin nylander kirjoitti 2.10.2014 viitaten teokseeni Sota Kentästä ja kasarmista. Tuota voisi täsmentää: Se, että Paavolainen kirjoitti murskakritiikin Haanpään armeijakuvauksesta on kyllä jo niin vanhastaan tunnettu, että se on luettavissa jo 30.11.1928 ilmestyneestä Tulenkantajien numerosta. Historiaa tuntevalle tämän ei pitäisi olla mikään uutinen.
No juu, tarkoitukseni ei ollut mitenkään väheksyä uutta, ilmeisen ansiokasta kirjaa Sota Kentästäja kasarmista, johon minulla ei toistaiseksi ole ollut edes aikaa syventyä. Pahoittelen, jos sellaisen vaikutelman tahtomattani tulin saaneeksi aikaan.
Noin kirjoittaessani olin ajatuksineni kiinni tämän ketjun "päälinjassa", jos kielikuva sallitaan: koin, että Haanpaa-viittauksella haluttiin silläkin tässä keskustelussa mahdollisesti vahvistaa kuvaa Paavolaisesta "opportunistina". Omasta mielestäni 20-luvun loppuvuosien Paavolainen oli vielä kaukana siitä tarvittaessa joka suuntaan kriittisestä Paavolaisesta, joka astuu esiin viimeistään teoksessa Kolmannen valtakunnan vieraana.
Ok ja kiitos. Tuli vain tarve välihuutoon.
Olen silmäillyt ketjua, joka on täynnä viisaita puheenvuoroja. Nopea tarkistus osoittaa, että kameleontin käsite ei ole esiintynyt ketjussa vielä kertaakaan. Sanakirja:
kameleontti on mielipiteitään tilanteen mukaan muutteleva henkilö. Sanakirjan mukaan
opportunisti on olevia oloja (moraalittomasti) hyödyksi käyttävä henkilö. Eli havaittavissa on huomattava ero: kameleontin ylle ei lankea moraalista tuomiota. Avoimeksi jää, mitä Paavolaiseen tulee, kumpaa kukin kannattaa, opportunistia vai kameleonttia. Itse kallistun jälkimmäisen kannalle.
Kohtuuden nimessä kannattaa kuitenkin muistaa Kai Laitisen arvio
Suomen kirjallisuuden historiassa (1981, 431).
Teos nostatti kiivaan polemiikin, ja sen saama tuomitseva kritiikki lopetti Paavolaisen kirjailijanuran käytännöllisesti katsoen kokonaan. Hänen katsottiin esittäneen itsensä liian edullisessa valossa, soluttaneen alkuperäismerkintöjen lomaan jälkiviisautta ja kumartaneen poliittia konjunktuureja. Monet syytökset olisi ollut helppo tarkistaa vertaamalla teosta Paavolaisen sodanedelliseen tuotantoon, mutta tätä ei kukaan tullut tehneeksi; silloin olisi selvinnyt, että Synkkä yksinpuhelu on keskeisiltä linjoiltaan Paavolaisen aikaisempien kirjojen elimellistä jatkoa. Jo ensimmäisissä teoksissaan hän arvosteli Suomen kulttuurielämän sulkeutuneita, kansallisen omahyväisiä piirteitä, varoitti yksipuolisen saksalaisen kulttuurisuuntauksen vaaroista ja tähdensi, ettei uusia taiteellisia muoteja pidä torjua niihin tutustumatta. Vuosien perspektiivissä Synkkä yksinpuhelu on osoittautunut verrattomaksi dokumentiksi, joka on sekä osuva, älykäs että elinvoimainen.
Emma-Liisan korostuksessa
Synkästä yksinpuhelusta taideteoksena eikä niinkään dokumenttina on puolensa. Taiteilu taideteoksen ja dokumentin välissä on nuorallakävelyä. Elokuvan estetiikassa montaasi on täysin hyväksytty tyylikeino, taidelajin estetiikan perusta. Myös kirjallisuus voi monin tavoin toimia esteettisenä monikärkiohjuksena. Myös päiväkirjamuodosta on moneksi. 70 vuoden perspektiivistä vääntö
Synkän yksinpuhelun autenttisuudesta muistuttaakin varjonyrkkeilyä.
P.S. Valitan, että en hallitse täkäläisiä sitaattisulkeisia.