historioija kirjoitti:Venäläisten patrioottien enemmän tai vähemmän selkeä Suomen venäläistämisohjelma epäilemättä venyi siitä, kun he viimeistään vuonna 1899 havaitsivat suomalaisten vastarinnan kovuuden ja taitavuuden. Ehkä Suomen muodollinen nimitys suuriruhtinaskunta olisi tosiaan säilynyt verhona ulospäin ja maan asukkaita itseään hämäämässä, mutta ajan mittaan Suomesta olisi luonnollisesti tehty normaali osa valtakuntaa. Esikuvana toimi luontevasti Baltia, jossa tosin sielläkään ohjelmaa ei ehditty saada aivan valmiiksi. En ole tähänkään asiaan joutanut syventymään...
Bobrikov laati jo vähän ennen (1898) Suomeen tuloaan 10 kohdan toimintaohjelman, jonka päätavoitteena oli saattaa Venäjän asevelvollisuuslaki voimaan Suomessa ja samalla lähentää Suomea keisarikuntaan. Vaikkei hän kutsunut sitä venäläistämiseksi, sellaisia piirteitä siinä oli kuten mm. se, että venäjä tuli ottaa virkakieleksi senaatissa, sen alaisissa virastoissa ja oppilaitoksissa sekä päästää venäläiset Suomen virkoihin, luotava venäjänkielinen lehdistö ja poistettava Suomen tullilaitos ja Suomen markka. Suomen autonomialle se merkitsi selvää kavennusta ja erillisen lainsäädännön asteittaista poistamista.
Erityisen kiinnostava ohjelmasta oli se osa, jolla pyrittiin lähentämään Suomen torppari- ja työväestöä Venäjään lupailemalla maata maattomille.
Ohjelmaa seurasi helmikuun manifesti, jota vastaan kerättiin noin puoli miljoonaa allekirjoitusta.
Baltiassa ei koskaan ollut yhtä laajaa autonomiaa ja se ei muodostanut yhtä kokonaisuutta vaan koostui kolmesta kuvernementista, Virosta, Liivinmaasta ja Kuurinmaasta, joilla oli tiettyjä etuoikeuksia. Ne oli tunnustanut jo Pietari I (paitsi Kuurinmaa) ja hänen seuraajansa. Ns. Itämerenmaakuntien ainoa yhdistävä tekijä oli vuonna 1870-luvulla lakkautettu niiden yhteisen kenraalikuvernöörin virka. Baltiassa maakysymys oli paljon vaikeampi kuin Suomessa ja siitä tuli ongelma jo aiemmin. Tuolloin maarahvas haluttiin lojaaliksi lupaamalla maata jos nämä kääntyvät tsaarin uskoon.
Suomalaisten vastarinnan tulosta oli, että Venäjän asevelvollisuuslakia ei koskaan toteutettu. Yleisvaltakunnallinen lainsädäntö ja virkakieliasiat toteutuivat vasta vuonna 1914. Jo pari vuotta aiemmin oli palattu takaisin Bobrikovin linjalle. Sodasta johtuen tätä ei kenties ehditty huomata. Maailmansodan jälkeen, mikäli se olisi ollut Venäjälle voittoisa, tuskin olisi palattu aiempaan käytäntöön, vaan olisi edetty samaan suuntaan entistä määrätietoisemmin.
Venäläistämistä voi suhteellistaa myöhemmän ajan diktatuureihin vertaamalla, mutta tämä on anakronistista - omana aikanaan asiaa pidettiin Suomessa ja ulkomailla erittäin vakavana. Totta tietenkin on, ettei asia herättänyt intohimoja laajoissa kansanjoukoissa. Jos ei käynyt koulua, niin venäjää ei tarvinnut pakolla opiskella, eikä Bobrikov ollut toteuttamassa oppivelvollisuutta. Toisaalta nuoria miehiä lähti asevelvollisuuden toteuttamisvuosina sankoin joukoin siirtolaiseksi USA:han. Eli kyllä sillä oli vaikutusta monien elämään.
Suuriruhtinaskunta-nimen säilymisellä ei sinänsä ole merkitystä, sillä vastaavia titteleitä kuului Venäjän hallitsijalle runsain mitoin vaikkei niillä ollut mitään poliittista erityisasemaa. Nikolai II oli mm. Kazanin, Astrahanin, Puolan, Siperian, Hersonin ja Gruusian tsaari ja Suomen ohella Smolenskin, Liettuan, Volynian, Podolian suuriruhtinas, lisäksi Eestinmaan, Liivinmaan, Kuurinmaan, Semigallian, Bialystokin, Karjalan, Tverin, Jugran, Permin, Vjatkan ja Bulgarian ruhtinas. Bulgaria ei edes kuulunut Venäjään, eikä Norjakaan vaikka hän oli myös sen perintöruhtinas.