Kirjoitin aiheesta eilen näin:
Itse kirjaa minulla oli eilen tilaisuus selata lähes kirjaimellisesti punaisen sekunnin verran. Ensivaikutelma oli, että riveiltä hyppivät silmille tutuntuntuiset nimet, ne erilaisten sirpalefraktioiden johtohahmot, joita Henrik Ekberg perusteellisesti esitteli 90-luvun alussa tutkimuksessaan Führerns trogna följeslagare. Nähtäväksi siis jää ovatko Roselius, Tikka & Silvennoinen siis missään olennaisessa kohdin kyenneet muuttamaan Ekbergin luomaa vallitsevaa tutkimuskuvaa, vai kävikö tälläkin kerralla niin, että erilaiset ennakkotieto- ja lehdistöpuffit todella olivat suuresti yliampuvia
Olin väärillä jäljillä. Se puolestaan johtui perehtymättömyydestä, hahmotuksen puutteesta. Nyt, hieman enemmän kirjaa silmäilleenä, kyseessä näyttää olevan oman käsitykseni mukaan hyvin merkittävä teos koko suomalaisen historiankirjoituksen taustaa vasten nähtynä. Tämä merkittävyys tultaneen laajoissakin piireissä kiivaaseen sävyyn kiistämään.
Ei Roseliuksen, Tikan & Silvennoisen tarkoituksena oman tulkintani mukaan ollut minkään "suuren ruumiin" eli sensaatiomaisten faktatietojen vetäminen päivänvaloon. Näin siksi, ettei sellaisia ainakaan tällä tietämällä ole olemassakaan. Esimerkki: kirjoittajat tyytyvät vain toteamaan muutamat harvat tiedossa olevat tosiasiat jatkosodan aikaisesta natsijärjestöstä Suomen Valtakunnan Liitosta, vaikkapa sen että järjestöön kuului muiden muassa huomattavia suomalaisen kulttuurielämän merkkihahmoja kuten kuvanveistäjät Wäinö Aaltonen ja Jussi Mäntynen. Samat tosiasiat totesi jo 90-luvun alussa Henrik Ekberg kirjassaan
Führerns trogna följeslagare. Ei ole Roseliuksen & Co vika, että järjestön perustaja, silmätautiopin professori Mauno Vannas tuhosi liikkeen arkiston, kun jatkosota kääntyi lopulleen.
Kirjan merkitys on toisaalla: uuden kokonaistulkinnan luominen aiheesta "suomalainen fasismi". Aihepiirin tähänastista tutkimuskuvaa he luonnehtivat seuraavasti:
Vähättelyn kulttuurissa fasismin tutkimuksen kansainvälinen kehitys erityisesti 1990-luvulta lähtien [vrt. "uuspatrioottinen" käänne Suomessa!] on jäänyt Suomessa huomiotta. Suomalaista tutkimusta on vahvasti muokannut sodan jälkeen luotu keskustelukulttuuri, jossa fasismi on leimattu ulkomaiseksi tuontitavaraksi ja siksi vaikutukseltaan vähäiseksi. Jos Suomessa tämän tulkinnan mukaan edes oli ollut oikeita fasisteja,he olivat muutamaan kansallisosialistijärjestöön kokoontuneita kuumapäitä, joita ei tarvinnut ottaa vakavasti yhteiskunnallisena tekijänä eikä tutkimusaiheena. Sanomattakin piti olla selvää, että fasismista ei suomalaisten isänmaanystävien laajan joukon yhteydessä kannattanut edes keskustella.
Edellä hahmoteltu kuva onkin todella hyvin tuttu suomalaista historiakirjallisutta seuranneille. Miksi asiat on sitten haluttu esittää näin? Roselius, Tikka ja Silvennoinen puhuvat suomalaisen historiankirjoituksen
valikoivasta vaikenemisesta. Lähemmän tarkastelun kohteeksi tulee mm. Rintamamiesliiton (alk. Vapaussodan Rintamamiesten Liiton) rooli:
[Mauno] Jokipiin mukaan Rintamamiesliitto kyllä suhtautui SS-vapaaehtoisliikkeeseen "myönteisesti, mutta tämä yhdistys ei ollut poliittinen".
Vähättely hipoi vilpillisyyttä
--
[Mikko] Uolan tapa olla hiljaa oli päättää Rintamamiesliiton historian esitteleminen liiton lakkauttamiseen lokakuussa 1944.
Kirjoittajien mukaan
Vapaussodan Rintamamiesten Liitto on vasta tässä kirjassa, yli 70 vuotta lakkauttamisensa jälkeen, asetettu ensimmäisen kerran todellisiin historiallisiin yhteyksiinsä.
Ja he päätyvät seuraavankaltaiseen johtopäätökseen:
On vaikea väittää,että syksyllä 1944 tehty päätös lakkauttaa Rintamamiesliitto fasistisena olisi perustunut väärän arvioon liiton luonteesta.
Roseliuksen, Tikan & Silvennoisen kritiikki ei kohdistu pelkästään vanhemman polven historioitsijoihin. Äärioikeistolaisiin tutkimusaiheisiin mieltyneen Jussi Niinistön, nykyisen ministerin, he esittävät tämän kirjoitusten perusteella historiallisen lapualaisterrorin suoranaisena ihailijana, kuten lehdistössä ja moniaalla verkossa on jo mainittu.