Tässähän on kyse kahdesta eri asiasta: 1) oliko 1920 ja 30-luvulla olemassa kommunismin uhkaa ja jos oli niin missä muodossa 2) oliko tuo uhka lapuan liikkeen syy.nylander kirjoitti:Rentola ei kuitenkaan ole ainakaan omien huomioideni mukaan esittänyt, että kommunismin uhka olisi ollut primäärinen selittävä tekijä "isänmaallisen kansan" nousulle 1929 - 1930 terroritekoineen kaikkineen.Tapio Onnela kirjoitti:Kiinnitin samaan kohtaan huomiotajsn kirjoitti:Suomalaisen kommunismin historiaan kenties yhtenä parhaiten perehtyneistä tunnettu arvostelija toteaa tekijöiden "vähättelevän kommunismin uhkaa". Uutta ei hänenkään mukaansa kirjassa löydy paljon, vaikka tuo esiin sen kuinka näitä liikkeitä on joskus sievistelty.Tekijät vähättelevät kommunismin uhkaa tuon ajan Suomessa. Ei kommunistien vainoaminen sentään ollut ihan kärpäsen ampumista tykillä. Kannatus oli suuri, vaiennettunakin, itäraja lähellä ja sen takana lisää.
Asiasta on alan parhaiden tutkijoiden keskuudessa eriäviä käsityksiä.
Juuri äskettäin lainasin kommunistien ja ns. pulaliikkeiden suhdetta tutkinutta sekä EK:n päällikön elämäkerran kirjoittanutta Matti Lackmania:Suomalaisen sotienvälisen ajan kommunismin varsinaisen spesialistin Tauno Saarelan jättiläisniteestä Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923 -1930 (2008) ei liioin löydy tukea sille, että "liikkumaton liikuttaja" olisi puheena olevissa tapahtumissa ollut kommunistikumouksen uhka. "Nouseva tähti" Mirko Harjula tosin on jossakin yhteydessä huomauttanut, että hänen mielestään Saarela vähättelee tulloisen kommunistisen toiminnan maanpetoksellista luonnetta.Pelkoon eivät tehonneet valtiovallan pyrkimykset panna kommunismi lainsäädännöllä ja muilla laillisilla keinoilla kuriin. Äärioikeiston nousun taustalla olikin selvästi muuta kuin kommunismin uhka.
Juha Siltala totesi kuulussa väitöstutkimuksessaan jo yli 30 vuotta sitten, että "[ä]killisesti leimahtanut taistelu kommunismia vastaan ei selity niinkään kommunismin voimistumisella tai ulkoisella vaaralla, vaikka 'valkoinen Suomi' näkikin 'isänmaansa joutuneen idän personoidun saatanan tallattavaksi ja raiskattavaksi'."
No ei kai. Uudessa kirjassa ei pohdiskella maailmansotien välisen ajan koettua tai väitettyä kommunismiuhkaa irrallisena ilmiönä vaan suhteessa siihen, miten sitä käyttivät toimintansa perusteena, syynä tai tekosyynä, ne, joita tekijät kutsuvat "suomalaisiksi fasisteiksi". Heidän vuoden 1918 sodassa alkanut toimintansa murtautui täyteen ilmiasuunsa Lapualla marraskuussa 1929 alkaneessa tapahtumasarjassa (joka sivumennen sanoen oli kirjan tekijöiden mukaan tietoisen suuunnittelun tulos, kaukana spontaanista reaktiosta).Emma-Liisa kirjoitti:Tässähän on kyse kahdesta eri asiasta
Tuo arkistojen tuhoaminen oli selvästi kaukonäköinen ja viisas ratkaisu. (Iso sääli tietysti Suomen historian kannalta) Noista maintuista henkilöistä vaikkpa Vannas on edelleen kotikaupungissaan Uudessakaupungissa suosittu hahmo: on Vannaksen puistoa ja säätiötä. Oliko tuosta arkistojen tuhoamisesta muuten tietoja juuri tuossa Ekbergin kirjassa?nylander kirjoitti: Esimerkki: kirjoittajat tyytyvät vain toteamaan muutamat harvat tiedossa olevat tosiasiat jatkosodan aikaisesta natsijärjestöstä Suomen Valtakunnan Liitosta, vaikkapa sen että järjestöön kuului muiden muassa huomattavia suomalaisen kulttuurielämän merkkihahmoja kuten kuvanveistäjät Wäinö Aaltonen ja Jussi Mäntynen. Samat tosiasiat totesi jo 90-luvun alussa Henrik Ekberg kirjassaan Führerns trogna följeslagare. Ei ole Roseliuksen & Co vika, että järjestön perustaja, silmätautiopin professori Mauno Vannas tuhosi liikkeen arkiston, kun jatkosota kääntyi lopulleen.
Suomen Valtakunnan Liitto WikipediassaPoliittisesti Vannas oli oikean laidan kulkija. Hän toimi vapaussodan aikana valkoisen armeijan lääkärinä ja joutui punaisten vangiksi, mikä ilmeisesti vaikutti hänen ajatusmaailmaansa. Hän julkaisi sittemmin vuoden 1918 kokemuksistaan teoksen Silmä silmästä : lehtiä lääkärin sotapäiväkirjasta 28.1. - 8.9.1918 (1964). Hän toimi osa-aikaisena sotilaslääkärinä vuoteen 1926 ja lääkintähuollon johtotehtävissä jatkosodan aikana. Hänet ylennettiin 1942 lääkintäeverstiksi.
Opintomatkallaan Saksassa 1930-luvun alussa Vannas innostui kansallissosialismista ja toimi äärioikeistolaisen natsi-Saksaa ihailevan Suomen Valtakunnan Liiton puheenjohtajana. Hän tapasi Saksan sodanjohtoa sekä Suomessa että Saksassa ja järjesti kotoaan muutamia neuvottelukokouksia vuodenvaihteessa 1941 - 1942. Hurjimpien väitteiden mukaan järjestö olisi suunnitellut vallankaappausta Saksan voitettua maailmansodan, mutta todisteita tästä ei kuitenkaan ole, sillä Vannas tuhosi Valtakunnanliiton arkistot sodan lopulla.
Suomalaiset fasistit tavoittelivat sotienvälisellä aikakaudella eurooppalaisten aateveljiensä lailla kansallista uudestisyntymistä. Se saavutettaisiin lyömällä lopullisesti sisäinen vihollinen, joka Suomen oloissa merkitsi ennen kaikkea suomalaisia kommunisteja. Kuten muuallakin, suomalaiset fasistit liittivät vihollistensa joukkoon myös kommunismin oletetut taustavoimat, juutalaiset ja vapaamuurarit. Kun sisäinen vihollinen olisi murskattu, tie olisi auki ratkaisevaan yhteenottoon kommunismin emämaan kanssa, Suur-Suomen luomiseen ja suomalaisen kansakunnan tarkoituksen toteuttamiseen.
Mihinkäs demarit on unohdettu? Ja porvarilliset "patkulit"?nylander kirjoitti: Sen sijaan mainittu tutkijatrio käsittelee puheenalaista kommunismi-teemaa vaikkapa tällaisestakin näkövinkkelistä:Suomalaiset fasistit tavoittelivat sotienvälisellä aikakaudella eurooppalaisten aateveljiensä lailla kansallista uudestisyntymistä. Se saavutettaisiin lyömällä lopullisesti sisäinen vihollinen, joka Suomen oloissa merkitsi ennen kaikkea suomalaisia kommunisteja.
Täysin samaa mieltä. Hienoa että saatiin mukaan asiantuntijapuhetta.Jussi Jalonen kirjoitti:ihmettelen, ellei ole Tieto-Finlandia-ehdokkaana - - Ei ole meinaan kovin montaa näin hyvää ja viimeisen päälle tehtyä populaaria historiateosta tehty tai nähty
Valkoiset voittivat sisällissodan, mutta vain puolittain: punaisten radikaali johto siirtyi Neuvosto-Venäjäksi muuttuneeseen naapurimaahan, perusti elokuussa 1918 ja alkoi valmistella kostoa, uutta vallankumousta, joka tällä kertaa ei pehmoilisi vaan johtaisi proletariaatin diktatuuriin. Kotimaan punaiselle radikalismille oli syntynyt mahtava selkänoja aivan rajan takana.
Tätä puoluetta ja sen takana olevaa Neuvosto-Venäjää koko valkoinen Suomi eli kaikki kolme fennomanian poliittista siipeä vihasi ja myöhemmin pelkäsi täysin yksimielisesti. Valkoinen jako radikaaleihin ja eheyttäjiin ei koskenut kommunisteja. Kummankin suuren kommunistioikeudenkäynnin 1920-luvulla toimeenpani maalaisliittolainen sisäministeri, ja lapuanliikkeen ensi vaiheen tavoitteen – kommunistien julkisen toiminnan kieltämisen – takana oli koko valkoinen Suomi.
Yhtään sen lämpimämmin ei punainen puoli suhtautunut valkoisiin radikaaleihin – ”lahtareihin”, joita hävinneellä puolella vihattiin ja pelättiin yksimielisesti. - -
Tärkein valkoista puolta jakava kysymys oli suhtautuminen sosialidemokraatteihin: eheyttäjät halusivat sallia hävinneen punaisen puolen poliittisen toiminnan, jos he luopuvat aseellisen vallankumouksen tavoittelusta ja hyväksyvät demokratian pelisäännöt – radikaalit eivät.
Punaisella puolella ero oli peilikuvamaisesti sama: tärkein jakava kysymys oli suhde demokratiaan. Eheyttäjät alkoivat pitää aseellista vallankumousyritystä poliittisena erehdyksenä ja hyväksyivät toiminnan rajaamisen demokratian pelisäännöin käytävään poliittiseen kilpailuun – radikaalit eivät.
Kummankin puolen eheyttäjille demokratia nousi väkisin keskeiseksi arvoksi, koska demokratian idea on vastavuoroisuus. Samojen pelisääntöjen tuli koskea niin voittajia kuin voitettuja: jos me sitoudumme siihen, että te saatte vapaasti toimia, teidän on sitouduttava siihen, ett myös me saamme tehdä samoin.
Samasta perusideasta johtui, ettei kummankaan puolen eheyttäjien ymmärrys ulottunut vastapuolen radikaaleihin, koska vastavuoroisuuden ideaa eivät sen paremmin valkoiset kuin punaisetkaan radikaalit hyväksyneet. Radikaaleille ainoa ratkaisu oli vastapuolen täydellinen nujertaminen.
Eniten demokratian vakiintumiseen vaikuttikin paradoksaalisesti lapuanliike: se pakotti ensin sosialidemokraatit ja lopulta kokoomuksen nostamaan demokratian tietoisesti itseisarvoksi.
Näin voittajien ja hävinneiden enemmistö löi kättä demokratialle. Ensin vasemman ja sitten oikean laidan rauhoittuminen 1930-luvulla mahdollisti punaisten ja valkoisten eheyttäjien poliittisen yhteistyön, punamullan synnyn 1937.
Jako punaisiin ja valkoisiin noudatti monella tapaa yhteiskunnallisia ja maantieteellisiä eroja, mutta mistä tuli sodanjälkeinen jako radikaaleihin ja eheyttäjiin? Mikään ”taustamuuttuja” ei tunnu tätä valinnan vastakkaisuutta suoraan selittävän: yhdestä ja samasta luokka- ja sukupolvikokemuksesta vain vedettiin erilaiset johtopäätökset kummallakin puolella.
- -
Valkoisen puolen johdossa oli 1860-luvulla syntynyt ha 1880-luvulla mobilisoitunut ja 1918 viisissäkymmenissä ollut fennomaanien sukupolvi ja erityisesti sen nuorsuomalainen fraktio. Se oli kasvanut sääty-yhteiskunnassa ja sen nuoruuden avainkokemus oli fennomania n nousu venäläisten myötävaikutuksella. Ehkä juuri siksi osa siitä reagoi niin jyrkästi, kun 1880-luvun suopeat vallanpitäjät 1890-luvun lopulla ryhtyivät venäläistämään Suomea. Tämä polvi oli laillisuuden kannalla: diktatuuriin sen paremmin kuin aggressiiviseen ryssänvihankaan he eivät olleet valmiita.
Radikalismi kasvoi varsinaisen sotasukupolven, rintamaiässä sisällissodan aikana olleiden, sisällä.
Kummankin puolen jyrkimmät radikaalit kuuluivat 1880-luvulla syntyneeseen ja vuonna 1918 kolmikymppiseen suurlakkopolveen: punaisten poliittinen johto, joka sodan jälkeen siirtyi Neuvosto-Venäjälle ja perusti SKP:n, sekä valkoisen rintamapolven operatiivinen johtokerros, kaikkea punaista sodan jälkeen vihanneet aktivistit. Samanikäisiä olivat myös ne maltilliset punaiset, jotka sodan jälkeen nousivat Väinö Tannerin kanssa SDP:n johtoon. Näin suurlakkopolvi jakautui kolmeen toisistaan jyrkästi erkaantuneeseen fraktioon, joiden tulehtunut suhteet leimasivat seuraavien vuosikymmenten poliittista elämää.
Hiukan nuorempien nuorempi, sisällissodan varsinainen rintamanpolvi jääkäreineen ja punikkeineen oli yhtä taipuvainen radikalismiin kuin suurlakkopolvikin. Tai tarkemmin: 1880- ja 1890-luvulla syntyneen vanhemman rintamapolven vähemmistö, joka jatkoi poliittista aktivismiaan sodan jälkeen, oli taipuvaista radikalismiin. Enemmistö vetäytyi poliittisesta toiminnasta, mutta antoi vaaleissa kannatuksensa eheytyksen puolueille.
Ei ihan sisällissotaan ehtineiden eli vuosisadan taitteessa syntyneiden suhde sisällissotaan oli ambivalentti. Kummankin puolen nuoret – kuten AKSn nuori perustajapolvi – joutui kyllä jollakin lailla osallistumaan sotaan, mutta se ei varsinaisesti ollut heidän sotansa.
Tästä nuoren polven ambivalenssista johtuu, että AKS sisältää tavallaan pähkinänkuoressa valkoisen puolen sopeutumispyrkimykset ja niiden vaihtelut sisällissodan jälkeisessä tilanteessa. Samalla AKS:n kehitys on poliittisen sukupolvimekanismin pähkinänkuori.
Mielenkiintoista onkin, että mihin oikeastaan perustuu melko painava väittämä siitä, että kommunismin uhka oli tietoisesti kuviteltu. Luulisi heidän kaivaneen siitä edes hieman alkuperäislähteitä esim. avainhenkilöiden kirjeenvaihdosta. Se, että tätä uhkaa saatettiin kuvailla irrationaalisesti, ei suinkaan vielä mitätöi sitä. - Totta on, että kommunismin pelko nautti melko laajaa kannatusta ja sen avulla saatiin joukkoja liikkeelle. Olisi silti hieman sama todeta että natsit korostivat antisemitismiä laskelmoiden vain joukkokannatuksen saamiseksi. Sen verran syvällä se oli heidän ideologiassaan.nylander kirjoitti:Suomalaisten ääriainesten 30-luvulla käymistä "keskusteluista" tai niiden puuttumisesta on paha mennä sanomaan yhtään mitään - tuskinpa sellaista pystyvät loihtimaan esiin edes Tikka, Roselius ja Silvennoinen.
Luulin että epätodellista uhkaa kokevat ovat joko manipuloitu uhan kokemukseen (sosiaalinen paine, auktoriteetti tms) tai he ovat henkisesti epävakaita ihmisiä.jsn kirjoitti:Jos kommunismin uhka koettiin todellisena uhkana, silloin se oli reaalisesti olemassa ja historiallisesti vaikuttava tekijä, riippumatta siitä, oliko sitä nykypäivän näkökulmasta arvioiden olemassa vai ei, koska se vaikutti tuon ajan ihmisten toimintaan.
Stalinhan koki tai sanoi kokevansa) koko ajan uhkaa. Oliko hän henkisesti epävakaa ihminen? Heijastiko hän omat aikeensa muihin? Vai manipuloiko hän näin oikeuttamaan tekonsa?Lemmi kirjoitti:Luulin että epätodellista uhkaa kokevat ovat joko manipuloitu uhan kokemukseen (sosiaalinen paine, auktoriteetti tms) tai he ovat henkisesti epävakaita ihmisiä.jsn kirjoitti:Jos kommunismin uhka koettiin todellisena uhkana, silloin se oli reaalisesti olemassa ja historiallisesti vaikuttava tekijä, riippumatta siitä, oliko sitä nykypäivän näkökulmasta arvioiden olemassa vai ei, koska se vaikutti tuon ajan ihmisten toimintaan.
Emma-Liisa kirjoitti:Stalinhan koki tai sanoi kokevansa) koko ajan uhkaa. Oliko hän henkisesti epävakaa ihminen? Heijastiko hän omat aikeensa muihin? Vai manipuloiko hän näin oikeuttamaan tekonsa?
Niinistö onkin jo esittänyt oman näkemyksensä blogissaan.Jussi Jalonen kirjoitti:Myös historiografinen osuus on pirun hyvä; korkea aikakin, että joku ottaa Mikko Uolan ja Niinistönkin puntariin.