rsalosen
Viestit: 12
Liittynyt: 02.09.08 10:20
Paikkakunta: Rovaniemi

Työpäiväkirjastani: lahjoitettujen kirjojen kertomaa

27.02.16 18:27

Motto: Älä tuhoa kenenkään harhakuvaa ellet pysty korvaamaan sitä hänen mielessään toisella harhakuvalla. Nassim Nicholas Taleb (suom. Kimmo Pietiläinen).

Työpaikkani Lapin yliopiston kirjaston varastossa on edelleen kirjoja, jotka on saatu lahjoituksina menneinä vuosikymmeninä. Tilanahtauden takia niitä on päätetty käydä lävitse tarkoituksena karsia turhat ja liittää käyttökelpoiset kirjaston kokoelmiin, jolloin säilytettävistä kirjoista tallennetaan myös viitetiedot kirjaston Juolukka-tietokantaan. Mikäli kirjaa ei meillä tarvita ja sitä ei ole myös Varastokirjastossakaan, lähetämme kirjan Varastokirjastoon valtakunnallista tarvetta silmällä pitäen.

Samalla kun on pohdittu kirjojen käyttöarvoa ja merkitystä kirjaston käyttäjien kannalta, on ollut kiintoisaa tutkia mistä lahjoitetut vanhat kirjat ovat tänne Lapin yliopiston (tai silloisen korkeakoulun) kirjaston varastoon aikoinaan tulleet. Kirjojen exlibriksistä tai sisäkannen nimikirjoituksista on käynyt ilmi, että on ollut monenmoista lahjoittajaa alkaen tasavallan silloisesta presidentistä yksityishenkilöihin.

Erityisesti aloin miettiä miksi muutama kasvatustieteen ja opetushallinnon edustaja oli ilmiselvästi suurlahjoittajien joukossa. Muutama nimi suorastaan hyppäsi esiin sisäkansista, kun kävin kirjoja teos teokselta lävitse. Nämä nimet olivat Matti Koskenniemi, Alfred Salmela, Antero Valtasaari ja Martti Hela. Psykologian alan kirjoja oli lahjoittanut huomattavan paljon Kai von Fieandt.

Tunnetusti ihminen on tarinoita kertova eläin ja suorastaan rakastaa juonellisia kertomuksia. Ihminen haluaa nähdä kausaliteettia sielläkin, missä lopulta on pelkkää satunnaisuutta. On lajityypillistä luoda mielessään syy-seuraussuhteisiin perustuvia kertomuksia. Niinpä minäkin aloin miettiä, että miksi juuri nämä kasvatusalan henkilöt olivat lahjoittaneet omat kirjakokoelmansa Lapin yliopiston kirjastoon ja löytyisikö joku mahdollinen yhteys näiden lahjoittajien välillä.

Matti Koskenniemi oli kasvatustieteilijä, josta tuli aikanaan Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori, Alfred Salmela oli kouluhallituksen johtaja, Antero Valtasaari oli pitkäaikainen seminaarin rehtori ja Martti Hela oli säveltäjä ja opettaja, joka toimi myös pitkähkön ajan seminaarin rehtorina. Kai von Fieandt oli psykologi ja myöhemmin psykologian professori.

Joukossa oli siis merkittäviä koulumiehiä ja opetusalan kehittäjiä sekä yksi psykologi. Löytääksemme yhteyden meidän on palattava Jatkosodan vuosiin ja silloiseen Suur-Suomi -projektiin. Kun Suomi valloitti Itä-Karjalan ja Aunuksen, nämä alueet ajateltiin liitettäväksi pysyvästi Suomeen. Alueiden asukkaista kaikki eivät tunnetusti olleet innostuneita valloittajasta, vaikka suomalaiset ajattelivatkin liittävänsä oman maansa yhteyteen sellaisia alueita, jotka olivat suomensukuisten heimojen perinteisesti asuttamia. Valloitusta puolusteltiin sekä sotilaallisilla syillä että halulla pelastaa karjalaiset joutumasta Venäjän / Neuvostoliiton ”kansojen pataan”, missä odottaisi väistämätön sekoitus muiden kansallisuuksien kanssa.

Vaikka aikuisikään ehtineistä Itä-Karjalan asukkaista osa olikin suomalaisuuden aatteelle nuivasti suhtautuvia, toivottiin voitavan opettaa lapset ja nuoret myötämielisiksi suomalaisuudelle. Tätä varten päätettiin aloittaa itäkarjalaisten opettajien jatko- ja uudelleen koulutus Suomessa eli perustettiin ns. opettajaleiri. Ensimmäisen jatkosodan vuotena itäkarjalaisten opettajien koulutus tapahtui Kainuun Mieslahdessa, toisena vuotena Jämsässä ja kolmantena vuotena Raumalla. Siikasalmen maamieskoulun tiloissa järjestettiin valikoiduille itäkarjalaisnuorille kansanopistokursseja.

Kun käy opettajaleirin ja kansanopistokurssien henkilökunnan ja opettajien nimilistoja lävitse löytyvät sieltä muiden joukosta meille tutut nimet. Kouluneuvos Alfred Salmela toimi kansanopistokurssien johtajana kunnes hän siirtyi opettamaan itäkarjalaisia opettajia. Opettajaleirin ensimmäinen johtaja oli tohtori Martti Hela. Opettajaleirin opettajina toimivat myös tohtori Matti Koskenniemi sekä maisteri Antero Valtasaari. Kansanopistokursseilla ns. opiskelijatarkkailusta vastasi mm. psykologi Kai voin Fieandt.

Huomattavia määriä Lapin yliopiston kirjastolle kirjallisuutta lahjoittaneiden joukosta löytyi Suur-Suomi -aatteen läpitunkemia kasvatustieteilijöitä ja psykologi, joita yhdisti sodanaikainen toiminta itäkarjaisten opettajien ja nuorison opetuksessa. Miksi he halusivat lahjoittaa kirjallisuutta Lapin yliopiston (tai korkeakoulun) tarpeisiin? Onko tähän löydettävissä jokin syy? Lähteiden puuttuessa voimme vain arvailla mahdollisia motiiveja. Kävisikö sellainen selitys, että Lappi ja sinne perustettava / perustettu korkeakoulu edusti jonkinlaista Itä-Karjalan korviketta sen jälkeen kun unelma Suur-Suomesta ja siihen kuuluvasta Itä-Karjalasta oli sortunut totaalisesti? Selitys on sekä hyvä että huono. Yhtäältä Lappi ei missään vaiheessa ollut Suur-Suomi -projektin agendalla. Toisaalta Suur-Suomen äänekkäin puolesta puhuja ja rummunlyöjä, Akateeminen Karjala-Seura, kantoi tunnetusti huolta myös Länsipohjan ja Pohjois-Norjan suomenkielisistä ja -sukuisista vähemmistöistä.

Kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua suomalaiset joutuivat perääntymään Karjalan kannaksella ja vetäytymään myös Aunuksesta ja Itä-Karjalasta. Syksyllä Suomi solmi aselevon Neuvostoliiton kanssa. Suur-Suomi -projekti oli lopullisesti ohitse. Osa opettajaleirin opiskelijoista jäi Suomeen väärän henkilöllisyyden turvin, muutama pakeni Ruotsiin ja valtaosa joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna palasi Neuvostoliittoon. Osa olikin kotiseuduillaan kesälomalla ja päätti jäädä sinne eikä yrittänyt siirtyä vetäytyvän armeijan mukana Suomeen. Opettajaleirin oppilaista ainakin jotkut saivat toimia opettajina Neuvosto-Karjalassa kärsittyään saamansa rangaistukset.

Turhuutta ja tuulen tavoittelua olivat suurisuuntaiset projektit. Hyvät aikomukset eivät aina takaa onnellista lopputulosta.

Valitettavasti lahjoitetuista kirjoistakin suurin osa on mennyt paperinkeräykseen.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”