Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian apulaisprofessori Mikko Karjalainen kritisoi André Swanströmin Hakaristin ritareissa esittämää arvostelua Mauno Jokipiin Panttipataljoonasta jopa "ajojahdiksi". Osa Karjalaisen kritiikissä on aiheellista, mutta hän vaikenee siitä, että Jokipii valitsi SS-miesten puoluekannan esittämisen näiden jälkikäteisten ilmoitusten perusteella SS-Aseveljien kortistossa eikä kevään 1941 palvelusitoumusten perusteella.
(Kuten Hesarin artikkeli osoittaa, Jokipii salasi myös arkaluontoisia päiväkirjamerkintöjä tai muutti niitä lievemmiksi ja epämääräisemmiksi: https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006036663.html)
Samalla tavoin Karjalainen kritikoi aiheesta sitä, että Swanström on liian yksioikoisesti tulkinnut Olavi Karpalon kirjettä, mutta jälleen hän vaikenee siitä, että Swanström käsittelee myös muita kertomuksia ja vieläpä varsin kriittiseen sävyyn: Sakari Lappi-Seppälä kirjoitti heti sodan jälkeen teoksessa Haudat Dneprin varrella Sakari Lappi-Seppälä kieltäytyneensä toverinsa kanssa ampumasta, jolloin heidät määrättiin keräämään arvoesineitä, kansainväliseen ryhmään kuulunut Tor-Björn Weckström kertoi Valpolle 1947 totelleensa käskyä, mutta väittää ampuneensa ohi, jouluna 1943 Kaj Lundell tunnusti korsussa tovereilleen, että oli kuuden suomalaisen kanssa osallistunut 600 juutalaisen teloittamiseen, ja Paavo Merelä kertoi 1947 Valpolle, että suomalainen pioneerikomppania oli uudenvuodenaattona 1942 määrätty ampumaan seitsemän kaukasialaista kyläläistä ja viisi sotavangiksi otettua venäläistä loikkaria.
Toisen kommenttipuheenvuoron on kirjoittanut Lars Westerlundin johtaman selvitystyöryhmän jäsen Antero Holmila, joka on kirjoittanut teoksen Holokausti sekä artikkelin "Soldaten wie andere auch". Finnish Waffen-SS Volunteers and Finland's historical imagination teoksessa Finland's Holocaust ja artikkelin Varieties of Silence. Collective Memory of the Holocaust in Finland in the Postwar Years teoksessa Finland and World War Two.
Holmila selvittää rikostuomioistuimen ja historiantutkimuksen eroja. Suuri yleisö vaatii "savuavaa asetta" ja
Holmila muistuttaa, että "historiantutkija ei ole tuomari eikä hänellä ole velvollisuutta, saati oikeutta ryhtyä kyseiseen toimeen. Juridisen vastuun arviointi kuuluu muille tahoille".haluaa edelleen nähdä historian mustavalkoisena: joko-tai näytelmänä: "joko sotarikoksia tapahtui tai sitten ei". Kaikki konditionaaliset muotoilut tyyliin 'suomalaiset SS-miehet todennäköisesti osallistuivat' kielivät työryhmän epäonnistumisesta, vaikka kyse on historiantutkimuksen rajoista, joita lähteet ja ammattietiikka, lähinnä siis lähdekriittisyys ja oman yhteiskunnallisen aseman tunnistaminen asettaa.
Holmila muistuttaa Jorma Kalelan teoksessa Historiankirjoitus ja historia ohjeesta historiantutkijoille: ""tärkein kuvauksen uskottavuutta koskeva näkökohta on, että punnitsemisen lähtökohtana on tutkimuskohteen kulttuuri" ja jatkaa:Kun savuavaa asetta ei löytynyt, niin SS-apologeetit voivat todeta, että suomalaiset eivät osallistuneet julmuuksiin, koska niistä ei ole vedenpitäviä 'faktoja', vain historioitsijoiden tulkintoja. Tätä argumenttia on vaikea kumota, vaikka tosiasiat ovat paljon mutkikkaammat. Vain uusi 'fakta'. kuten vaikkapa päiväkirjassa esiintyvä suora maininta voisi muuttaa 'historian kulun' ikään kuin menneisyyttä ei olisi faktojen ulkopuolella. Huomattakoon kuitenkin, että selvitys vahvisti kuitenkin sen, että suomalaiset SS-miehet osallistuivat antautuneita sotilaita, siviilejä ja juutalaisia vastaan kohdistuneisiin teloituksiin. Selvitystyön jälkeen on mahdotonta kiistää etteivätkö suomalaiset olisi osallistuneet tuhoamissotaan saati tienneet siitä.
Toisaalta jokainen historiantutkija tietää, että yhtä hedelmällistä kuin se mitä on sanottu, voi olla myös se mitä on jätetty sanomatta. Historianfilosofinen haaste, jota mediakeskustelussa on lähes mahdoton avata, on se, että faktojen avulla tehtävä historiantutkimus varastaa menneisyydeltä sen sattumanvaraisuuden ja supistaa sen monimuotoisuuden, yleensä sen harmaat sävyt. Tässä mielessä historiantutkimys on siis palapeliä - teema, jota ainakin itse työryhmän jäsenenä yritin teroittaa uteleville toimittajille. SS-vapaaehtoisten palapeli on pitkälle työstetty. Tiettyjen yksittäisten palojen puuttuminen ei muuta sitä, että aiheeseen perehtyneillä tutkijoilla on kokonaiskuva aika hyvin hallussa. Mutta aina voi sanoa, että emme tiedä, miltä se puuttuva pala näyttää.
Samaa periaatetta on noudatettava arvioitaessa aiempaa historiantutkimusta, tässä tapauksessa Jokipiin Panttipataljoonaa:Sikäli kuin SS-miesten toimintakulttuuria tarkastellaan historiankirjoituksen lävitse, on ilmeistä, että itärintaman tuhoamissodan malli on vasta hiljattain jalkautunut suomalaistutkimuksen ytimeen, mutta nyt selvitystyö ainakin viimeistään tekee siitä keskeisen kivijalan. Tätä taustaa vasten voimme todeta, että suomalaiset "todennäköisesti" osallistuivat joukkomurhiin ja muihin julmuuksiin.
1960-luvulla holokausti oli vasta nousemassa itsenäiseksi tutkimuskohteeksi ja sen ympärillä velloi sankka sumu, jonka hälveneminen on kestänyt noin 50 vuotta. Jokipiillä oli suora pääsy SS-miesten pariin ja hän nautti heidän luottamustaan. On selvää, että Jokipii jätti paljon sanomatta, mutta kuinka moni meistä olisi vastaavassa tilanteessa ladannut täyslaidallisen omien "tovereiden" niskaan?