Leppäsen arviosta:
Leppänen moittii voimakkaasti teoksen lähteiden käyttöäRusin mielestä poliittinen eliittimme viritti vakoilujutun häntä vastaan – päätös ja käsky Supolle käynnistää esitutkinta tuli presidentti- ja pääministeritasolta. Hän ei sulata sitä, että Supossa olisi vain oltu taitamattomia tai huolimattomia tai molempia, minkä vuoksi Stasi-lähtöistä arkistokorttia tulkittiin vikaan.
Poliittisia alkusyitä jahdatessaan Rusi rakentelee huteria kytköksiä ja ajatussiltoja ties minkä tapausten välillä.
Hän pettyi, kun jäi paitsi Ahtisaarelta odottamaansa presidentin kanslian päällikkyyttä, näkee nyt asiassa selvät merkit kohtalokkaasta epäsuosiostaan ja peräti siitä, että vuoden 2002 tapaus juontuu noista sattumuksista valtapiireissä.
Väite lyhyesti: Rusista piti päästä eroon, ja siksi tehtailtiin vakava rikosepäily.
Leppänen käyttää esimerkkinään Rusin vuonna 2011 julkaistussa kirjassaan esittämää väitettä, että ”Fortuna”-koodinimi kuului Stasin agentti Ulf Sundqvistille. Nyt samaa koodinimeä kuulemma käytettiinkin Ilkka-Cristian Björklundista.Holtiton lähdetyöskentely on entisellään. Kerrassaan kiusallista, että Rusi tutkijaksi kouluttautuneena ei vaivaudu tai kykene vakiintuneeseen lähdekritiikkiin.
Rumimmin hän roiskii jälleen osoitellessaan ihmisiä KGB:n ja Stasin agenteiksi – aivan kuin hänellä kerran väärin kohdeltuna olisi siihen jokin oikeus, näemmä jopa velvollisuus.
Erikseen arviossa tuotiin esille Jarmo Korhosen tekemien haastattelujen todenpeäräisyys:
Veli-Pekka Leppänen: Alpo Rusin uusi kirja syyttää poliittista eliittiä salaliitosta, jossa hänet lavastettiin vakoojaksi. Kirjassa väitetään, että Supo sai tutkintakäskynsä pääministeri- ja presidenttitasolta. (HS, 25.11.2017)Kremlin jalanjäljet -teoksen lähteissä luetellaan nimeltä kaksikymmentä haastateltua – ilman päivämääriä.
Lista on painava, ja siksi soitin koemielessä kahdelle siinä mainitulle ja kysyin, onko heitä haastateltu kirjaan.
Ensimmäinen kertoi, että ” Jarmo Korhonen kyllä soitti kaksi kertaa ja oli lähinnä itse äänessä. Eivät ne puhelut olleet haastatteluja.”
Toinen vastasi: ”Korhonen kysyi sähköpostitse haastattelua kahdesti, ja yhtä monta kertaa vastasin, ettei minulla ole kerrottavaa näistä asioista.”
Muitakin arvioita teoksesta on ilmestynyt mm tämä Jaakko Loikkasen MTV:n sivuilla julkaistu. Myös hän kiinnittää huomiota teoksen epämääräiseen lähteiden ja viittausten käyttöön:
”Kirja on vimmaisesti ja hieman huolimattoman oloisesti kirjoitettu. Kielioppi- ja lyöntivirheitä sekä epäselviä viittaussuhteita on niin paljon, että ne vaikeuttavat paikoin tekstin ymmärtämistä.
Lähdeviitteitä on runsaasti, mutta ne ovat lukijan kannalta osin yhdentekeviä. Jos tiedon lähteeksi on merkitty epämääräisesti “haastattelut” tai “luotettu lähde”, ei lukijalla ole mitään mahdollisuutta arvioida tiedon luotettavuutta.
Myös kirjan argumentoinnissa on puutteita. Kirjoittajat rakentavat niin sanottujen vastustajiensa vanhoista lausunnoista olkiukkomaisia tulkintoja, joita vastaan sitten hyökkäävät. Lukijan osaksi jää paikoin ihmetellä poukkoilevia päättelyketjuja.”
Olen kuitenkin samaa mieltä Loikkasen kanssa siitä, että aihetta ilman muuta pitäisi tutkia.”Rusin ja Korhosen piirtämä kuvio on vaikeaselkoinen, osin epälooginen ja täynnä kysymysmerkkejä. Kirjoittajat eivät tunnu osaavan itsekään päättää, mikä tapahtumien motiivi lopulta oli: presidentin kaataminen, Rusin nöyryyttäminen vai muiden mahdollisten vakoiluepäilyjen peittäminen Rusi-kohun alle – vai ehkä kaikki nämä yhtäaikaa.”
Jaakko Loikkanen: Arvio: Rusin ja Korhosen kirja on vimmainen yritys puhkaista lähihistoriamme mätäpaise – suomalaisten KGB- ja Stasi-yhteydet yhä avaamatta (MTV, 24.11.2017)”Kylmän sodan aikaisten KGB- ja Stasi-yhteyksien avaaminen sekä Suojelupoliisin toiminnan selvittäminen saattaisi olla juuri nyt tarpeellisempaa kuin koskaan aiemmin.”