Tarkoitat kai sivua
Kaarle Kustaasta Victoriaan. Siinä ei sanota, että ”suomentaminen” olisi alkanut 1800-luvulla, vaan näin: ”Kuninkaiden ja muiden historiallisten henkilöiden nimien kirjoittaminen suomen kielessä oli ajankohtainen keskustelunaihe 1800-luvulla.” Tokihan nimiä oli käytetty suomeen mukautuneissa tai mukautetuissa muodoissa jo aiemmin. Kirjoitetusta kielestä tämä ei aina ilmene, koska oikeinkirjoitus oli aluksi varsin vakiintumatonta ja saatettiin esimerkiksi kirjoittaa ”b”, vaikka äännettiin ”p”, nimissä ja muutoin.
On suorastaan ilmeistä, että vieraat nimet esiintyivät suomeen mukautetuissa asuissa ainakin kansan kielessä, joka oli käytännössä vain puhuttua kieltä ja josta puuttui monia vieraiden kielten äänteitä. Kyse ei niinkään ollut siitä, että esimerkiksi ”Gustav” olisi erityisesti mukautettu suomeen, vaan nimi kuultiin suunnilleen ”Kustaa” ja tätä muotoa myös käytettiin. Vaihtelua toki oli, kuten rinnakkaismuoto ”Kustavi”, jolloin on kuultu loppu-v ja lisätty perään i (tai sidevokaali i on yleistetty taivutusmuodoista perusmuotoon). Kirjoitetussa kielessä saattoi silti esiintyä ”Gustav” tai ”Gustaf”, koska kirjoittaja mitä todennäköisimmin osasi myös ruotsia ja tunsi nimen kirjoitusasun ruotsissa. Hän saattoi silti lausua ”Kustaa”, ainakin suomea puhuessaan, joskin tätä meidän lienee mahdotonta tietää. Mutta esimerkiksi 1700-luvulla laaditussa vuoden 1734 lain suomennoksessa erisnimet esiintyvät osittain suomeen mukautuneina.
Kulttuurihistoriallisesti kiinnostavaa on, että asia siis nousi keskustelun ja kiistojenkin kohteeksi 1800-luvulla. On ymmärrettävää, että haluttiin vakiinnuttaa tilanne, koska suomen oikeinkirjoitus muutoin oli melko pitkälle vakiintunut (joskin sivistyssanojen asusta riideltiin vielä 1900-luvun alussa ja siitä saatiin aikaan järjetön kompromissi). Oliko noudatettava puhutun kielen käytäntöä kirjoituksessakin vai päinvastoin ”korjattava” sekä puhutut että kirjoitetut asut vieraalle kannalle, siis vieraan kielen mukaisiksi? Tässä saatiin aikaan jonkinlainen toimiva ratkaisu, jota sitten ruvettiin romuttamaan 1900-loppupuolella. Ratkaisu merkitsi sitä, että joukolle monarkkien nimiä yms. vakiinnutettiin suomalaistetut asut, mutta suurin osa vieraista nimistä säilytettiin vieraassa asussa ainakin kirjoituksessa – ääntämyksessä toki esiintyi suomeen mukauttamista.
Nyt ollaan tilanteessa, jossa Espanjan kuninkaiden sarjan Filip I, Filip II, Filip III, Filip IV ja Filip V seuraava jäsen onkin Felipe VI. Ymmärrettävästi jotkut haluaisivat ”korjata” vanhojakin nimiä, jotta päästäisiin jonkinlaiseen yhdenmukaisuuteen. Ja niinpä nyt jo jotkut historioitsijat kirjoittavat Gustav Erikssonista, eikä yhteinen kansa tajua, että tarkoitetaan Kustaa Vaasaa.