Versailles'n rauhanehtojen epätavallinen ankaruus Saksaa kohtaan on myytti – todellisuudessa Saksaa kohdeltiin lempeämmin kuin muita valtiota.
Sotienvälisen Euroopan ongelmat eivät johtuneet rauhansopimuksesta.
Lähes kaikki saksalaiset yhtä mieltä epäoikeudenmukaisuudesta, mutta eri mieltä mitä tehdä: oliko rauhansopimus pyrittävä kumoaminen vastarinnalla, jopa asein, vai kärsivällisellä diplomatialla.
Tähän liittyi kaksi muuta myyttiä: 1) vuoden 1914 myytti 2) ”tikarinpistomyytti”
Vuoden 1914 myytin mukaan sota yhdisti Saksan kansan äkillisesti ja ekstaattisesti. Vanhat ja katkerat jaot yhteiskuntaluokkien, puolueiden, uskontojen ja alueiden välillä katosivat palavan isänmaallisuuden nousuhumalassa.
Tosiasiassa innostusta kokivat ennen kaikkea ylemmän keskiluokan nuoret miehet. Kadulle lähti saman verran vastustamaan sotaa kuin kannattamaan sitä, ja hyvin harvat lehdet osoittivat todellista innostusta.
Tikarinpistomyytistä olivat vastuussa Hindenburg, Ludendorff ja muut upseerit. Tosiasiasiassa sotilasjohto tunnusti elokuussa 1918, että Saksa hävinnyt sodan ja rauha ainoa rationaalinen vaihtoehto. He eivät kuitenkaan halunneet ottaa asiaa vastuulleen, vaan aseleponeuvottelijan tehtävään värvättiin
keskustapuolueen Matthias Erzberger vetoamalla tämän isänmaalliseen velvollisuudentuntoon - palkaksi hänet mustamaalattiin.
Marraskuussa 1919 Hindenburg ja Ludendorff "todistivat" - vastoin tuntemiaan tosiasioita - kansalliskokouksen komitealle, että ”Saksan armeijaa pistettiin tikarilla selkään”.
Yhteistä molemmille myyteille oli usko, että sodassa ratkaisee tahdonvoima, eivät miehet ja kalusto.
Myytit tukivat konservatiivista, antidemokraattista poliittista strategiaa:
Oikeiston ajattelussa elokuun 1914 yhtenäisyys oli vastaus marraskuun 1918 kaltaiseen hajaannukseen. Ajatus kiteytyi lopulta natsien käsitteeseen Volksgemeinschaft (’kansankokonaisuus’). Natsit väittivät avoimesti, että heidän kansankokonaisuutensa loisi uudestaan vuoden 1914 hengen.
Käsitykset, että sota oli hävitty demokraattien vuoksi ja Versailles’n rauhansopimus oli seurausta armeijaa vastaan suunnatusta salaliitosta, perustuivat valheeseen jota sotilasjohto käytti verukkeena selittääkseen toimensa sodan aikana. Nationalistit käyttivät myyttejä demokraatteja vastaan.
Miljoonat saksalaiset uskoivat myytteihin eivätkä välittäneet, olivatko ne rationaalisia, sillä ne sopivat yhteen syvimmän maailmankatsomuksen kanssa ja ehkä vastasi syvimpiä tarpeita.
Vuoden [1919] ensimmäisellä puoliskolla saksalaiset elivät teologi Ernst Troeltschin mukaan ’aselevon unimaailmassa’. He elättelivät optimistia harhoja sodanjälkeisestä maailmanjärjestyksestä. Juuri tässä vaiheessa järjestetyissä perustuslakia säätävän kokouksen vaaleissa kolme neljäsosaa äänestäjistä kannatti demokraattisia puolueita. Mutta vuoden 1919 mittaan saksalaisten tietoon tulleet Versailles’n rauhansopimuksen ehdot, jotka ympärysvallat eivät suostuneet neuvot-telemaan. Myöhemmin Hindenburg ja Ludendorff alkoivat muotoilla ’tikarinpistomyyttiä’. Freikorps-joukkojen avustuksella keskushallinto tukahdutti väkivaltaisesti Berliiniä ja Müncheniä ravistelleet äärivasemmistolaiset kansannousut. Maailma oli äkkiä muuttunut synkemmäksi, mutta se johtui enemmän sodan jälkipyykistä kuin itse sodasta.
Nämä kokemukset eivät suinkaan saaneet kaikkia saksalaisia siirtymään poliittisesti oikealle, eikä se tarkoittanut sitäkään, että Saksan demokratia oli tuomittu epäonnistumaan. Pettymys demokratiaan ja sodanjälkeiseen maailmanjärjestykseen alkoi silti levitä. Tästä kertoo vuoden 1920 valtiopäivävaalien tulos: sosiaalidemokraattien ääniosuus putosi melkein puoleen, lähes 39 prosentista 21 prosenttiin. Kaikonneet tukijat siirtyivät enimmäkseen riippumattomien sosiaalidemokraattien ja kommunistien taakse. Liberaalin Saksan demokraattisen puolueen kannatus taas vuoti oikeisto-laisempaan Saksan kansanpuolueeseen ja paljon oikeistolaisempaan saksalaiskansalliseen puolueeseen.
Näyttää siltä, että saksalaisille sota oli samanlaista kuin oleskelu Wienissä Hitlerille: sarja kokemuksia, joiden merkitys vaihteli, kunnes sen naulasi paikalleen jokin myöhemmin tapahtunut. Vuonna 1919 vallankumous ja rauhansopimuksen ehdot muuttivat kuvaa sodasta synkemmäksi ja alkoivat jakaa kansaa.
Saksan demokratian syvin ongelma oli, ettei ollut yhteisymmärrystä, miksi sota hävitty ja miten rauhansopimukseen pitäisi suhtautua.
Sodan lopputuloksen hyväksyjät myönsivät, että Saksan oli kukistanut liittoutuma, jolla enemmän resursseja, miehiä ja merivaltaa. Sodanjälkeistä maailmaa muokkaisivat brittiläinen ja amerikkalainen kapitalismi ja imperialismi – angloamerikkalainen valta loi globalisaation.
Saksalaisilla oli kaksi vaihtoehtoa. He voivat joko hyväksyä angloamerikkalaisen globalisaation, yrittää sopeutua siihen ja ennen pitkää saada siitä hyötyä myös itse. Tai he voivat kapinoida sitä vastaan kaiken todennäköisyyden ja kaiken järjen vastaisesti. Jako vastaa jakoa demokraatteihin ja kansallismielisiin.¨