“A la Comtesse Arco-Valley avec mes hommages.
Karolinski.”
Tämän omistuskirjoituksen marsalkka Mannerheim on kirjoittanut kolupoikamaisen säntillisellä kaunokirjoituksellaan v. 1940 julkaistun englanninkielisen ”Across Asia from West to East”-matkakuvauksensa ensilehdelle v. 1946.
”Karolinski” ja ”Calle” he olivat toisilleen. Viimeisillään ponnisteleva vanha marsalkka ja viisikymmentäyksivuotias ruotsalaissyntyinen, Wallenbergien pankkiirisukuun kuuluva dominoiva sosialiitti/seurapiirinainen. Mannerheim etsi nuoruutensa ”joutsenia” ja Calle sitä näkyvyyttä, jonka sotasankarin käsipuolessa liikkuminen eurooppalaisissa seurapiireissä hänelle soi. Milanon La Scalan valikoiva yleisö soi heille aplodit, seisten, parin saapuessa aitioonsa. Sellaista Calle ei ollut aiemmin kokenut, ei sukulaistensa, eikä edes Arco-Valley kreivien matkassa. Hänen silmissään Mannerheim oli lajinsa viimeinen karoliini!
He täydensivät ja imartelivat toisiaan; pukeutumisen eleganssissa ja moitteettomuudessa kilpaillen. Mannerheimin väitetään värjänneen hiuksiaan ja brittiministeri Brendan Bracken ”vannoi” Mannerheimin ehostaneen huuliaankin. Jälkimmäinen väite saattaa tosin olla kateudesta kummunnutta panettelua. Niin, tai näin, hänen joutsenlaulunsa muistuttaa Thomas Mannin ”Kuolema Venetsiassa”-romaanin päähenkilöä Gustav von Aschenbachia ja toisaalta Pietarin juhlituinta antisankaria Felix Jusupoffia, joka legendaarisesti vastusti ikääntymistä kosmetiikalla. Kaikki kolme kieltäytyivät hyväksymästä armottoman iän tuomia rajoituksia ja raihnaisuutta. Vielä vajaa kolme viikkoa ennen kuolemaansa, marsalkka kirjoitti sisarelleen asusteittensa puutteellisuudesta ( frakkipuvun takkeja oli kaksi ja yksi smokkipuvun-, mutta ei ainuttakaan paria mustia housuja).
Karolinskin ”viimeinen rakkaus” kohdistui nuoruusmuistojen henkiin herättämiseen ja Callen mm. huomioon ja rahaan. Sanotaan, että marsalkan kuoleman jälkeen Suomen valtio sai Mannerheimin viimeiseltä naisystävältä asiaan liittyvää postia. Palkittiinko kreivitär?