Suomettumisessa ei muuten ollut kyse yksin taistolaisista, vaan paljon laajemmasta ilmiöstä. Muistan itse hyvin, miten Neuvostoliittoon oli ihan kiivainta oikeistoa lukuun ottamatta tapana suhtautua eräänlaisella ymmärtämyksellä. Kaikkihan näkivät, että köyhää siellä oli, demokratiasta ei olut tietoakaan (muuten kuin sanoja hurjasti vääntelemällä) ja loikkareita pomppi rajan yli tuon tuostakin kertomaan ihmisoikeustilanteesta. Silti haluttiin katsoa myös asian hyviä puolia, ja löytyihän niitä – sitten 1990-luvulla nolotti kovasti, kun kävi ilmi, mitä kaikkea soopaa sitä olikin uskottu. Mutta on hyvä muistaa, että vielä 1960-luvulla se "sosialismi" näytti ihan viisaiden ja asiantuntevien ihmisten silmissä nahdolliselta vaihtoehdolta markkinataloudelle. Seuraavalla vuosikymmenellä käytiin edelleen keskusteluita kahden talousjärjestelmän paremmuudesta, ja vielä Gorbatshovin aikaan moni näki vielä neuvostojärjestelmän saattavan olla korjattavissa. No, sitten kun se romahti, jostain ilmestyi toki legioonittain viisaita, jotke kertoivat aina ymmärtäneensä systeemin mahdottomuuden (niinpä niin).
Tuo ymmärtäväisyys on siis yksi osa 1970-luvun ilmapiiriä, ja toinen oli se ulkopolitiikan ensisijaisuus, jota rummutti muuten kaikkein tehokkaimmin kepu, eivät suinkaan taistolaiset. Neuvostoliitosta kuului ärähtelyitä miloin mistäkin asiasta ja Kekkonen kavereineen sai siinä hiihtää selittelemässä tovereille, että ei meistä mitän vaaraa ole ja sitten taas hyssyttelemässä suomalaisia että pitäkäähän nyt turpaanne soukemmalla, isoveli on vihainen. Ja kun ulkopolitiikkaa saattoi käyttää sisäpolitiikan ja erilaisten valtakamppailujen välineenä, tulokset eivät aina olleet kivoja.