Suoimen hallintojärjestelmä – ei siis hallitusmuoto – nojaa kuten tunnettua lakiin, tässä tapauksessa hallintolakiin (6.6.2003/434), jota, sen soveltamisalapykälän mukaan noudatetaan valtion- ja kunnallishallinnossa ja seuraavasti (2 §): ”Tätä lakia sovelletaan valtion viranomaisissa, kunnallisissa viranomaisissa ja itsenäisissä julkisoikeudellisissa laitoksissa sekä eduskunnan virastoissa ja tasavallan presidentin kansliassa (viranomainen)”.
Hallitusmuoto – nykyään perustuslaki – taas määrää Suomen valtion organisaatiosta, lähinnä siitä, että Suomi on järjestetty tasavallaksi (eikä esim. kuningaskunnaksi kuten Ruotsi tai Iso-Britannia). Perustuslaki siis määrää miten valtio (ja kunnat) on organisoitu. Hallintolaki puolestaan määrää miten tämän perstuslain mukaan järjestetyn organisaation toimintaa on hoidettava.
Hallintolain määräykset merkitsevät kokonaisuutena kuvaten, sitä yksinkertaista perusasiaa, että hallinnossa on noudatettava hyvää hallintotapaa (ks. 6 §): ”Viranomaisen on kohdeltava hallinnossa asioivia tasapuolisesti sekä käytettävä toimivaltaansa yksinomaan lain mukaan hyväksyttäviin tarkoituksiin. Viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Niiden on suojattava oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia.”
Erityisesti ei siis saa kielellisellä tai muulla etnisellä perusteella tehdä eroja kansalaisten välillä vaan heitä on kohdeltava kaikessa hallintotoiminnassa tasapuolisesti ja lain mukaan. Siten on ainakin tlain kannalta tarpeetonta arvioida tähän lakiin perustuvaa hallintokäytäntöä jonkin kielen tai muun sellaisen etnisen perusteen mukaan.
Voidaan tietenkin katsoa, että jokin osa tai jotkut osat hallinnosta ovat syntyneet jonkun kielellisen tai muun etnisen ryhmän vallan aikakauden aikana, minkä vuoksi tätä hallinnon osa-aluetta voitaisiin jotenkin pitää tämän ryhmän ansiona tai syynä, esim. venäläisenä, ruotsalaisena tai suomalaisena ilmiönä. Mitään käytännön eroa siitä ei luonnollisesti synny – on tosin totta, että yleinen ja yhtäläinen äänioikeus eduskuntavaaleissa toteutettiin Venäjän vallan aikana, muttei yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ole sen vuoksi syytä sanoa sen enempää ”venäläiseksi” kuin ”tsaristiseksi” ilmiöksi tai näiden tuomaksi lisäksi Suomen hallintojärjestelmään. Yleensäkään ei pitäisi sekoittaa valtion organisaatiota ja määräyksiä siitä, kuten äänioikeutta, siihen toimintaan jota tämä organisaatio harjoittaa eli hallintoon, joskus myös hallintokulttuuriin.
Missään tapauksessa ei nähdäkseni ole syytä erotella jossain kunnassa – kuten Helsingissä – tapahtuvaa hallintoimintaa kielellisellä perusteella. Helsingissä hallintotoiminta ei ole sen enempää ruotsalaista, venäläistä kuin suomalaistakaan – se on hallintotoimintaa, jossa ei tehdä – eikä saa tehdä – kielellisellä perusteella eroja hallintoalamaisiiin nähden. Klaus on tietenkin oikeassa siinä, että Suomen viranomaisissa vallitseva (ja siis myös Helsingin) hallintokulttuuri on syvästi sidoksissa historialliseen perintöönsä. En siitä huolimatta erottelisi pääkapungin halliintokulttuuria millään kielellisillä perusteella. Mikään, ainakaan minun kokemuspiirissäni, ei osoita eikä edes viittaa siihen, että hallinnossa ainakaan yleisemmin tehtäisiin joitain erontekoja hallintoalamaisten välillä kielen perusteella paitsi ehkä yksittäistapauksissa virkamiesten väärinkäytösten seurauksena, mutta sellaiset väärinkäytökset ovat nähdääkseni väistämättömiä jokaisessa kulttuurissa.
Koko se keskustelu, joka aiemmin on käyty täällä aiheesta vaikuttaa siis melko lailla turhalta. Se, markkinoidaanko Helsinkiä turisteille venäläisyyden – var ruotsalaisuuden - varjolla ei minusta ole asia, joka kaipaa enempiä kommentteja, erityisesti ei jostan nationalistisesta perspektiivistä. Sen asian – pääkaupungin markkinoinnin - hoitavat varmaan kaupungin virkamiehet omien toivottavasti hyvien kykyjensä mukaan, ja ellei siinä ilmene virheitä, olen ainakin minä valmis hyväksymään sen että he saavat tehdä työnsä rauhassa (ja varmaan osaavat työnsä paremmin kuin minä). Pidän siis täällä käytyä keskustelua lähinnä jonkinlaisena teennäisenä myrskynä vesilasissa jolla ei ole ankkurointia käytäntöön. Meinanderin näkemykset kuvastavat niitä seikkoja, joita hän on – syystä taikka toisesta, jotka hän itse parhaiten tietää - halunnut tai muutoin pitänyt tarpeellisena tuoda esiin. Suon sen hänelle. Hänen käsityksensä eivät ainakaan minulle anna aihetta enempään.