Sota jatkuu
Suomenlinnan pommitus 9-11.8.1855. Ranskalainen värilitografia M.Beegerin piirroksen mukaan. Kuva: Museovirasto.
S.G. Elmgrenin päiväkirjamerkinnät Viaporin pommituksesta 11.8.1855. Suomen Historiallisen Seuran arkisto. Kansalliarkisto.
"Julistus. Niiden toimien puolesta, kuin tämän kaupungin suojelukseksi on tehty wihollisen päällekarkaamisen tähden, on asianomainen sotawäen päämieskunta hawainnut tarpeelliseksi ilmoittaa niille seurattawaksi, jotka kaupunkiin mertamyöden tuleewat, taikka sieltä lähteewät, seuraawaisen säännön..."
Nämä julistukset annettiin länsirannikon asukkaille Turun Maan -kansliasta eli lääninhallituksesta huhti- ja toukokuussa. Ne tuli lukea kirkossa "kolmena sunnuntaina perästyksin ja edespäin, koko purjehtimisen ajalla, yhtenä sunnuntaina kuukaudessa". Kun jäät lähtivät, odotettiin vihollisen jälleen hyökkäävän maan rannikoille.
Sota alkoikin kesällä uudelleen. Venäläiset olivat passiivisia, mutta englantilaiset eivät. He tuhosivat Fort Slavan linnoituksen Kotkan edustalla kesäkuun 21. päivänä ja Svartholman linnoituksen heinäkuun viidentenä. Tällöin myös Loviisan kaupunki paloi suureksi osaksi. Englantilaiset tulittivat kesän ja syksyn aikana Raumaa, Uuttakaupunkia, Haminaa, Kotkaa ja Viaporia. Maihinnousuyrityksiä ja muita kahakoita oli Vaasassa, Kokkolassa, Pietarsaaressa, Viipurissa ja Hankoniemellä.
Venäjän vastustajat menestyivät paremmin Krimillä. Venäläiset vetäytyivät Sevastopolin pahoin hävitetystä linnoituksesta syyskyyn 9. päivänä. Rauha alkoi häämöttää.
Liittoutuneiden laivaston näyttävin, mutta sotilaallisesti turha operaatio, oli Viaporin 46 tuntia kestänyt pommitus 9.-11. elokuuta. Helsinkiläiset seurasivat tapahtumaa Kaivopuiston kallioilta. Kaikkien aikojen ilotulitus!
Epäilyjä
Pommituksista päiväkirjaansa kirjoittanut yliopiston kirjastonhoitaja Elmgren mainitsi, että venäläisten passiivisuus "oli hyvin nöyryyttävää ja vähensi selvästi yleisön kunnioitusta venäläisten kykyyn sotia", kun taas "liittoutuneet ovat saaneet osakseen ihailua".
Vaikka suomalaiset taistelivat omien rantojensa ja Venäjän puolesta, myös soraääniä kuului. Ruotsissa jatkuivat spekulaatiot Suomen tulevasta kohtalosta. Suomalaissyntyinen kenraali Johan Peter Lefren laati suunnitelman ruotsalaisten joukkojen siirtämisestä Suomeen. Suomen palauttaminen oli esillä myös valtioiden neuvotteluissa. S.G. Elmgrenin päiväkirja kertoo tunnelmista Viaporin pommituksen aikaan.
Pohjolan liitto?
Emil von Qvanten julkaisi Ruotsissa salanimellä Peder Särkilax kirjasen Fennomani och skandinavism, jossa ehdotti, että Ruotsi osallistuisi Suomen vapauttamiseen "Venäjän orjuudesta" ja että Suomi saisi skandinaavisessa unionissa itsenäisen aseman. Suomen viranomaiset määräsivät kirjasen takavarikkoon.1
Töölön päivälliset
Töölön ravintolaan kokoontui marraskuun 30. päivänä nuoria maistereita ja ylioppilaita. Hilpeän mielialan vallitessa he nostivat maljoja mm. "sardiinien kuninkaalle" ja "Kannu-Roopertille", jolla tarkoitettiin ranskalaista kenraali Canrobertia. Illasta saatiin kuulla korkeammissa piireissä ja kenraalikuvernööri Berg puuttui asiaan. Ylioppilas Wetterhoff erotettiin yliopistosta ainiaaksi ja joukko muita sai lievemmän tuomion. Erotettu lisensiaatti N.A. Nordenskiöld lähti opiskelemaan Berliiniin.
Berg antoi jo kesällä määräyksen, että ylioppilaat eivät saa matkustaa ulkomaille ilman hänen lupaansa.Snellman totesi Töölön illasta, että "siellä he nyt ovat skoolailleet minulta viran". Töölön tapaus synnytti myös suunnitelman siirtää yliopisto Tampereelle, missä oli poliittisesti rauhallisempaa ja myös halvempaa.
Uusi kansleri
Aleksanteri II nimitti yliopiston kansleriksi poikansa, perintöruhtinas Nikolain. Sijaiskansleriksi, joka käytännössä hoiti kanslerin virkaa, tuli kenraali ja vapaaherra Johan Reinhold Munck. Tämä oli luonut uransa Venäjän armeijassa ja ollut mm. Haminan kadettikoulun johtajana. Silti hänet tunnettiin vapaamielisenä ja ystävällisenä miehenä, edeltäjänsä kenraali Nordenstamin vastakohtana.