Kaupunkien hallinto
Pitkään valmisteltu asetus kunnallisesta itsehallinnosta kaupungeissa annettiin 8. joulukuuta. Se tulisi voimaan kuitenkin vasta vuoden 1875 alusta. Tästäkin aikarajasta kuvernööri voi myöntää kolme vuotta lykkäystä, jos "kaupunki luulee tarvitsevansa pidempää aikaa säädettyjen muutosten toimeenpanemiseksi".
"Jokainen kaupunki aluspiirinensä on erinäinen kunta, jonka jäsenet saavat tämän lain mukaan hoitaa yhteisiä järjestysja talousasioitansa, sitä myöten kuin nämät, voimassa olevien asetusten nojalla, eivät ole julkisen virkakunnan käsiteltäviä. Kirkollisten asian käyttelemisestä on erikseen sädetty."
Tampereen vapaapalokunta 1873. Kuva: Museovirasto.
Kirkolliset asiat erotettiin kokonaan kunnan asioista. Koulu ja köyhäinhoito tulivat yksiselitteisesti kaupunkikunnan vastuulle. Maalaiskuntien osalta uusi laki hallinnosta annettiin jo vuonna 1865. Siirtymäaika jäi kuitenkin hyvin pitkäksi.
Valta kunnassa
Päätösvalta kunnan asioissa oli raastuvankokouksella. Se oli julkinen kokous, joka pidettiin maistraatin edessä pormestarin johdolla. Osanotto-oikeus oli kunnan jäsenellä. Näitä olivat lain –§3 mukaan:
"jokainen, jolla kaupungissa on porvarioikeus; joka harjoittaa kauppaa, meriliikettä, hantvärkkiä taikka muuta veroitettua elinkeinoa kaupungissa tai sen aluspiirissä; joka siellä on talon, tontin tai maan omistaja; taikka jolla laillisesti on asuntonsa ja kotonsa kaupungissa".
Vaikka asukkaat jaoteltiin vanhaan tapaan, laki totesi, että kaikki kunnassa laillisesti asuvat olivat yhtä lailla kunnan jäseniä, eivät vain porvarit. Jos kaupungissa oli yli 2000 asukasta, kunnan päätösvalta oli siirrettävä raastuvankokoukselta valtuusmiehille, eli kaupungin valtuustolle. Valtuuston jäsenet valittiin raastuvankokouksessa. Käytännössä oli järjestettävä erillinen vaali.
Kun vaali siirtyi kaikille kuntalaisille, äänioikeus laajeni oleellisesti. Eniten tästä kärsivät porvarit, joilla valta oli ennen yksin. Tämä merkitsi vallan siirtymistä käsityöläisiltä kauppiaille ja sivistyneistölle. Äänivalta vaaleissa rajattiin kuitenkin veroamaksaviin kuntalaisiin. Äänimäärä oli lisäksi riippuvainen maksettujen määrästä eli tuloista. Tämä antoi päätäntävallan varakkaille asukkaille.
Äänioikeus
Oikeus ottaa osaa kunnan päätöksiin, eli myös äänioikeus valtuusmiesten vaalissa oli:
"Jokaisella hyvämaineisella kaupunkikunnan jäsenellä, miehellä sekä naisella, joka nautitsee Suomen kansalaisen oikeuksia ja itse saa hallita itseänsä ja omaisuuttansa, sekä... on velvollinen kunnalle veroa tekemään, ei ole velassa... ei ole toisen isäntävallan alainen... Samanalainen oikeus on myöskin yhtiöllä, jonka hallitus on kunnan sisällä."
Alaikäisen puolesta äänesti holhooja.
Naisten äänioikeus
Itsenäisillä veroa maksavilla naisilla oli äänioikeus ja heidät voitiin valita lautakuntiin, mutta ei valtuuston jäseneksi. Naisten äänioikeutta rajoitti kuitenkin se, että he eivät lain mukaan hallinneet itseään ja omaisuuttansa, vaan olivat miehensä, isänsä tai isäntänsä vallan alaisia. Sama koski renkimiehiä ja lain tulkinnan mukaan myös tehtaiden työmiehiä. Sen sijaan äänioikeus oli leskillä, joiden nimissä oli entisen miehen omaisuus. Yhteisen omaisuuden puolesta äänioikeutta sai käyttää aina yksi henkilö. Naisten mahdollisuudet osallistua itsenäisesti kunnan asioiden hoitoon jäi täten lähes olemattomaksi.
Äänirajoitus
Äänimäärä vaalissa määräytyi maksettujen kunnallisverojen eli äyrimäärän mukaan: "yksi veräyri tekee yhden äänen, kaksi äyriä kaksi ääntä, jne." aina 25 äyriin asti, mikä oli yläraja yhdelle äänestäjälle. Yhdellä äänestäjällä sai olla kuitenkin korkeintaan viideskymmenesosa kunnan koko äänimäärästä.
Äänioikeuden sai siirtää valtakirjalla toiselle, mutta sama henkilö sai äänestää vain yhdellä valtakirjalla. Ääniä ei täten voinut kerätä. Verojen laskemisen helpottamiseksi erillisten maksujen sijasta käyttöön otettiin yksi kunnallisvero.
Porvarit
Kaupunkien porvaristo menetti uudessa kunnallisasetuksessa erioikeutensa kaupungin hallintoon. Vuoden 1789 "Kuninkaallista vakuutusta porvaristolle ja kaupungeille" muutettiin porvariston oikeutta:
"oikeus saada ehdottaa pormestaria ja valita raatimiehiä, itsellensä ottaa alhaisempia virkamiehiä, olla omain jäsentensa verotettavina ja hoitaa kaupunkien yksityisiä rahastoja... on tästälähin järkähtämättä kuuluva kaupunkikuntain kaikille raastuvankokouksessa ääntövaltaisille jäsenille."
Toisin sanoen porvarien oikeudet laajennettiin koskemaan kaikkia.
Valtuusto
Kaupunginvaltuuston jäsenluku oli kunnan koon mukainen eli 12-60. Jäsenet tuli valita "kunnan äänivaltaisten miesten joukosta". Tämän tuli olla vähintäin 25-vuotias, velkojista vapaa ja nuhteeton. Virkamiestä ei voitu valita valtuustoon. Jäsenet valittiin kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Joka vuosi kolmannes valittiin uudelleen eli kunnallisvaaleja jouduttiin tästä syystä pitämään joka vuosi. Ensimmäisessä valtuustossa erovuorot arvottiin. Valtuuston jäsenet valitsivat joukostaan yhden esimieheksi eli valtuuston puheenjohtajaksi.
Hallinto
Valtuusto valitsi jäsenet lautakuntiin ja valiokuntiin, jotka käytännössä hoitivat suuren osan kunnan hallinnosta. Palkallisia virkamiehiä oli kaikissa kaupungeissa varsin vähän. Jokaisessa kaupungissa tuli olla raha-asioiden hoitoa varten rahatoimikamari. Sen jäsenet valitsi valtuusto vaalikelpoisten miesten joukosta. Se valmisteli valtuustolle raha-asiat ja oli siten tärkein valmisteleva ja asioita esittelevä toimielin. Se myös valvoi muiden lautakuntien rahankäyttöä. Hallinnollisesti rahatoimikamari oli maistraatin alainen.
Verotus
Toinen tärkeä raha-asioiden hoitaja oli takseerauslautakunta, joka pani toimeen verotuksen. Sen velvollisuus oli "tunnollisesti arvata ne tulot, joita kullakin kunnan jäsenellä voidaan katsoa vuoden kuluessa olevan..."
Kunnallisveroa ei määrätty veroilmoituksen mukaan, vaan takseerauslautakunta määräsi kullekin äyrimäärän. Arvio perustui yleiseen tietoon asukkaan veronmaksukyvystä. Veronmaksaja sai valittaa hänelle määrätystä verosta. Asukkaiden tulot olivat lautakunnan tiedossa, koska palkat tiedettiin ja yrittäjien oli ilmoitettava myyntinsä.
Maistraatti
Kaupunginhallituksena, joka siis johti kaupungin hallintoa, oli maistraatti. Se ei kuitenkaan ollut valtuuston alainen, vaan koostui virkamiehistä. Sitä johti pormestari, jonka nimitti senaatti kenraalikuvernöörin kanssa niistä kolmesta miehestä, jotka olivat saaneet eniten ääniä kuntalaisten järjestämässä vaalissa. Maistraatti oli toisaalta kunnan toimeenpaneva hallintoelin ja toisaalta valtiovallan edustaja, joka valvoi kunnan asioita. Sen ei tarvinnut panna toimeen valtuuston tekemää päätöstä, jota se piti laittomana. Maistraatti toimi myös paikallisena alioikeutena.
Vapaat miehet
Kaupunkien hallinnon uudistaminen kuvaa muutosta, jonka kaupunkien kasvu ja julkisen elämän lisääntyminen saivat aikaan. Oli suorastaan epätarkoituksenmukaista, että paikallinen valta oli rajattu porvaraille ja joillekin valtion virkamiehille.
Vanhan järjestelmän haastoi myös vapaa kansalaistoiminta. Sen alullepainijoita olivat vapaapalokunnat. Ne olivat kansalaisjärjestöjä, joihin kaikki pystyivät liittymään. Palokunta-aate kiinnosti eniten alemman keskiluokan miehiä. Näyttävien ja sotilastoimintaa muistuttavien harjoitusten lisäksi ne järjestivät myös juhlia, näytöksiä, arpajaisia ja sivistystoimintaa.
Tampereen Vapaapalokunnan harjoitukset pidettiin sunnuntaisin. Tämä närkästytti seurakunnan johtoa, joka katsoi, että pyhäpäivä tuli omistaa kokonaan Jumalalle.