Suomeksi

Suomen kielestä tuli viime vuonna yhdenvertainen virastokieli ruotsin kanssa. Asiaan liittyi edelleen monia käytännöllisiä hankaluuksia, kuten se, että virkamiesten suomen taito oli osin heikko ja monet suomenkieliset olivat huonosti tottuneet hoitamaan virkaasioita. Keisarillinen kirje Turun Hovioikeudelle 4. huhtikuuta antoi tarkempia määräyksiä koskien eri kielten käyttämistä virka-asioissa.

Paikallisten viranomaisten tuli käyttää asiakirjoissa paikallista kieltä eli sitä kieltä, jolla pöytäkirja kunnallisissa keskusteluissa tehtiin. Ylemmissä virkakunnissa asianomainen virkamies tai päällikkö päätti, kumpi kieli on työkieli. Virkadiaarioissa hakemuskirjan kieli määräsi muistiinpanokielen.

Mainitut määräykset koskivat myös tuomioistuimia. Jos kielestä aiheutui haittaa asioiden hoitamiselle, senaatin ja kenraalikuvernöörin oli ryhdyttävä aina niihin toimiin, joita kielten yhdenvertaisuus vaati. Venäjän kielen käyttöä koskevat säännöt pysyivät ennallaan.

Vaikka kielikysymys tuli virallisen kielen osalta ratkaistuksi ja maalla oli kaksi samanarvoista virallista kieltä, kielitaistelu jatkui. Jaosta oli tullut poliittinen. Valtiopäivillä ja senaatissa raja meni kielen mukaan –­ vaikka monet johtavat fennomaanit puhuivatkin ruotsia. Suomi oli talonpoikien, kansan ja alamaisuuden kieli, ruotsi aateliston, porvariston ja liberaalin sivistyneistön kieli. Kieli oli valtataistelun väline.