Eriuskoisuuslaki
Hallitsija vahvisti eriuskolaislain 11. marraskuuta. Pitkään odotetun lain piti taata uskonnonvapaus. Näin tapahtui vain osittain. Kuten vuoden 1869 laki jo sääti, maassa oli uskonnonvapaus, mutta muita kuin kristittyjä uskontokuntia ei saanut perustaa. Jokainen syntyi kirkon piiriin, eikä siitä voinut erota muutoin kuin muuttamalla kreikkalaiskatoliseen seurakuntaan.
Uusi laki ei antanut uskonnonvapautta ei-kristityille. Se rajoittui koskemaan protestanttisia kirkkokuntia. Tämä tarkoitti kristillistä eriuskoisuutta kuten baptisteja, metodisteja ja vapaakirkollisia. He toimivat tähän asti muodollisesti valtiokirkon suojissa, vaikka olivatkin järjestyneet erilaisten yhdistysten avulla.
Asetus määräsi, että protestanttiset uskontokunnat, "jotka seisovat raamatun ja apostolien uskontunnustuksen pohjalla, mutta eivät kuulu evankelisluterilaiseen kirkkoon" saavat perustaa omia uskontokuntia ja harjoittaa uskoaan julkisesti. Lupa tähän oli kuitenkin saatava keisarilta. Kirkkokunnan oikeudet olivat rajallisemmat kuin virallisen kirkon, esimerkiksi sapattia oli vietettävä siten kuin laki sanoi.
Samalla kumottiin laki,jonka mukaan vain evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet saivat olla valtion virassa. Rajoitus koski edelleen mm. uskonnon opettajia virkoja. Historianopettajaksi eriuskoinen kristitty pääsi keisarin luvalla.
Vääräuskoiset
Muut kuin kristinuskoa tunnustavat saattoivat saada luvan oleskella maassa kuvernöörin luvulla. Kansalaisoikeuksia he eivät saaneet. Juutalaisia eli mooseksenuskoisia oli Suomessa muutama sata, useimmat alkuaan Venäjältä. He olivat saaneet asettua maahan entisinä Venäjän armeijan upseereina. Juutalaiset eivät saaneet harjoittaa uskoaan julkisesti. Myös elinkeinotoiminta oli rajallista. Tänä vuonna senaatti määräsi, että kaupunkien juutalaisten tuli hankkia kuuden kuukauden ololippu. Se antoi luvan harjoittaa väliaikaisesti pientä kauppaa. Todellisuudessa monella oli isompaakin liiketoimintaa.
Mielialat
Eriuskoisuuslaki herättä kirkon piirissä paljon keskustelua sekä etukäteen että lain tultua voimaan. Jotkut ajoivat uskonnonvapautta, koska oli väärin kahlita omantunnonasiaa maalliseen erikoisasemaan, joka kirkolla oli. Kirkon johdon kanta oli päinvastainen. Ei ollut mitään syytä murentaa kirkon asemaa ja vaikutusvaltaa. Välittävää kantaa edusti mm. Valvoja-lehti ja sen toimittaja Elis Bergroth. Hän kirjoitti, että kirkon ei tarvitse luopua oikeista periaatteeistaan, vaikka se tunnustaisi uudistusten tarpeen ja osaisi katsoa myös omia puutteitaan. Kirkon olisikin ensin siivottava oma pesänsä. Vasta sen jälkeen se olisi luja vastustamaan jumalattomien ajatuksia.