Vapaa-aika
Kuopiossa vietettiin laulujuhlia.
Helmistö-laulukirjan toimittaneilla Heikki Klemetillä ja Väinö Kalliolla oli työssään monenlaisia pulmia, sillä "tunnettu asia kuitenkin on, että maallisissa kansanlauluissa yleensä on vähän semmoisia sanoja, jotka arvelutta voi jättää lastenkin laulettaviksi."
Wäinö Sola levytti suositun italialaisen " O sole mion" suomeksi nimellä "Aurinkoni".
"Kun saavuin ma Etelä-Espanjaan
ja Kairon kaduille tuonne,
siellä huolta en tuntenut laisinkaan,
oli elämä toista kuin Pohjolan maan,
oli tulinen tyttöjen luonne",
lauloi puolestaan J. Alfred Tanner.1
J. Alfred Tannerin ohjelmassa oli myös kotimaisia aiheita: "Juomaveikkojen laulu" ja "Katulaulajan serenaadi".
Laulussa "Helsinkiläisen elämä" kerrottiin, että:
"Helsinki on nyt jo suuri kaupunki, kohdakkoin jo puoli, puoli Berliini.
Siell' on hieno putka ja senaatti".
"Kaikki uudet muotitanssit,
tangot, jenkat, bostonvalssit,
tanssin kuin mies, otsani hiess'...", totesi Tanner laulussa "Helsingin heppu", jossa sankarilla oli:
"silkkinen nenäliina taskussa, nääs,
ja Ameriikasta hattu pääs'...".
Helsingissä muotia seurattiinkin nykyään tarkasti. Myös Eino Leino kuvaili uusimmassa kirjassaan "Pankkiherroja" muoteja seuraavaa Helsinkiä.
Torsten Helsingius taas kirjoitti esikoiskirjassaan "Dagdrivare" merimiesviisuja laulavista ylioppilaista, joille "vetelehtiminen voi olla erikoinen nautinto, kunhan sitä harjoitetaan oikeassa mielentilassa, ilman ylimielisyyttä".
Ture Jansonin uudessa kirjassa "Knock me down" nuori sankari viihtyi parhaiten "lehtimiesten ja vapaiden bohemien, kapakkasankareiden, vekselihuijareiden ja biljardihaitten Helsingissä".
Muita uutuuskirjoja oli Juhani Ahon "Omatunto", Maria Jotunin "Miehen kylkiluu", Eino Leinon "Painuva päivä", Artturi Järviluoman "Pohjalaisia", Juhani Siljon "Maan puoleen", Maiju Lassilan "Isä ja poika", Jalmari Finnen "Kiljusen herrasväen seikkailut" ja Jarl Hemmerin esikoinen "Rösterna".
Hollanniksi julkaistiin Juhani Ahon "Juha" ja Johannes Linnakosken "Laulu tulipunaisesta kukasta". Eino Leinon "Helkavirsiä" ilmestyi unkariksi ja Johannes Linnankosken "Taistelu Heikkilän talosta" viroksi.
Elävät kuvat
Helsingissä oli vakinaisesti toimivia teattereita kymmenkunta. Kotimaisten filmien tarjonta oli runsasta, mutta lehdissä niistä todettiin lähinnä vain, että ne olivat "huvittavia pilakuvia".
Tekijöiden kehujen mukaan Salaisessa perintömääräyksessä "hurjat takaa-ajot tärisyttävät, pommiräjähdykset uudistuvat, kuristukset ja vangitsemiskamppailut pitävät katsojan koko ajan suuressa jännityksessä".
Ulkomaisissa filmeissä seikkailivat mm. Buffalo Bill ja Nti Flo valtiollisena poliisina. Helsingin Sanomien mukaan Valkoisen paholaisen ilmahirviö oli seikkailuna niin "epäluonnollinen, että harvoin sattuu yhden ihmisen kohdalle saada kokea jotain sellaista".2
Urheiluneuvoja Tahko Pihkala kirjoitti olympialaisista kisoista:
"Erityinen kansallinen merkityksensä on olympialaisilla kisoilla meille suomalaisille sen johdosta, että ne ovat niitä harvoja aloja, joilla Suomi tähän saakka on esiintynyt suurten sivistyskansojen veroisena.
Liioittelematta urheilusaavutusten kulttuuriarvoa lienee tunnustettava, että osanottomme kisoihin 1912 hankki Suomelle enemmän ulkomaitten muutoin saavuttamattomissa olevan suuren yleisön ainakin hetkellistä huomiota, myötätuntoa ja arvonantoa kuin ehkä mitkään tekomme ja esiintymisemme sitä ennen."
Kauniit ilmat houkuttelivat hämeenlinnalaisiakin kesähuvilalle. Saksassa opiskeleva sukulaispoika puuttui tänä kesänä joukosta.
Nuorisonkirjallisuus
Kirjailija Helmi Krohn kirjoitti nuorisonkirjallisuudesta, että se on "se kirjallisuuden laji, joka on erikoisesti tarkoitettu kasvavan nuorison opetukseksi ja lomahetkien ajanvietoksi.
Nuorisonkirjallisuus liittyy läheisesti kansankirjallisuuteen, sillä nuorisonja lastenkirjallisuuden pohjana on varsin paljon käytetty kansansatuja ja -tarinoita. Tunnetuimpia nuorisonkirjailijoita tällä alalla ovat veljekset Grimm Saksassa, joiden sadut ovat levinneet yli koko maailman.
Varsinaisen perustuksen uudenaikaiselle nuorisonkirjallisuudelle ovat laskeneet Fénelon'in "Télémaque" (1690) ja Daniel Defoe'n "Robinson Crusoe" (1719). Nykyään on nuorisonkirjallisuus kaikissa maissa varsin laaja.
Suomessa Zachris Topeliuksen työ nuorisonkirjallisuuden alalla on ollut uranuurtava. Paitsi varsinaisia nuorisonkirjojaan ("Lukemisia lapsille", "Välskärin kertomuksia" y.m.) hän perusti ensimäiset ruotsinkieliset lastenlehdet Suomessa ("Eos" vuonna 1854 ja "Trollsländan").
Ensimäisen suomenkielisen lastenlehden "Pääskysen" (1871-–1880) toimittajana työskenteli Ida Godenhjelm."