Elinkeinorakenne
Suomen ammatissa toimivasta väestöstä elantonsa sai:
- – 720.000 maa- ja metsätaloudesta
- – 460.000 teollisuudesta
- – 300.000 palveluksista
- – 230.000 kaupasta
- – 170.000 rakennustoiminnasta
- – 130.000 liikenteestä.
Näistä oli:
- – 390.000 yrittäjiä (280.000 maa- ja metsätaloudessa)
- – 450.000 johtajia ja toimihenkilöitä
- – 880.000 työntekijöitä
- – 300.000 avustavia perheenjäseniä (lähinnä maa- ja metsätaloudessa).
Viljelmien määrä peltoalan mukaan oli:
- – 100.000 alle kahden hehtaarin tilaa
- – 100.000 tilaa, joilla 2–4,99 hehtaaria
- – 100.000 tilaa, joilla 5–9,99 hehtaaria
- – 60.000 tilaa, joilla 10–19,9 hehtaaria
- – 12.000 tilaa, joilla 20–20,9 hehtaaria
- – 5.000 tilaa, joilla 30–49,9 hehtaaria
- – 1.300 tilaa, joilla 50– 99,9 hehtaaria
- – 237 tilaa, joilla oli yli sata hehtaaria.1
Nykyaikaisessa teollistuneessa yhteiskunnassa maatalous ei ole laajeneva elinkeino, koska maataloustuotteiden kysyntä kasvaa vain lähinnä väestön kasvua vastaavasti. Sen sijaan teollisuustuotteiden kysyntä kasvaa jatkuvasti ja käsittää kulutustottumusten mukaan yhä uusia tuotteita. Tämä tekee teollisuudelle samoin kuin palveluselinkeinoille mahdolliseksi jatkuvan kasvun ja laajenemisen paitsi väestön lisäyksen myös elintason kohoamisen johdosta.
Kun toisaalta maataloustuotanto kaikesta huolimatta tieteen ja tekniikan edistyessä pyrkii kasvamaan, on seurauksena ylitarjonta. Tämä puolestaan aiheuttaa, että maataloustuotteiden hinnat pyrkivät laskemaan ja riittävän tulotason ylläpitäminen viljelijäväestön keskuudessa vaikeutuu.
Näitä vaikeuksia lisää varsinkin murroskausina vielä se, että muut elinkeinot voimakkaasti rationalisoituessaan eivät useinkaan pysty välittömästi imemään koko sitä työvoiman ylijäämää, joka maataloudesta voisi vapautua. Näin ovat toisaalta ylituotanto, toisaalta huono kannattavuus muodostuneet vaikeasti ratkaistaviksi ongelmiksi teollistuvissa yhteiskunnissa, joille on ominaista voimakas taloudellinen kasvu.2