Luvattomat kirjat

Suomenmaan ylin lainvalvoja, prokuraattori C.J. Walleen, joutui tänä vuonna erikoiseen tilanteeseen. Ylellistä elämää viettävä Walleen yritti lievittää rahapulaansa myymällä kirjastonsa Helsingissä. Aina valpas postitirehtööri Ladau huomasi, että myyntiin laitettujen kirjojen joukossa oli paljon sellaisia, jotka hänen mielestään olivat kiellettyjä Suomessa.

Ladau ilmoitti asiasta kenraalikuvernöörille. Samalla hän selvitti, että vaikka kirjasensuuri ei hänelle kuulunutkaan, hän piti velvollisuutenaan ilmoittaa asiasta. Kirjasensuuri kuului prokuraattorin itsensä toimialaan. Hän kertoi myös, että prokuraattori oli ilmeisesti hankkinut kiellettyjä kirjoja myös Helsingin yleiseen kirjastoon. Zakrevksi kiinnostui asiasta, varsinkin kun prokuraattori Walleen oli viime vuonna esiintynyt häntä vastaan senaatin ja kenraalikuvernöörin kiistassa esittelyoikeudesta. Walleenin kirjaluettelo tarkastettiin kenraalikuvernöörin kansliassa ja kiellettyjä löytyi ensin kymmenen. Vt. prokuraattori määrättiin toimimaan ja Walleenin kirjoista takavarikoitiin kuusi. Walleen oli poistanut joukosta muitakin, ja kirjat huutokaupattiin kesäkuun 17. päivä.

Asia näytti olevan nyt hoidettu asianmukaisesti. Kenraalikuvernööri oli kuitenkin sitä mieltä, että Walleen oli syyllistynyt mitä vakavimpaan rikkeeseen ja halusi viedä asian hallitsijalle.

Kenraalikuvernööri teki hallitsijalle 19. elokuuta raportin asiasta, jossa selitti, että prokuraattori oli pitänyt itsellään, ostanut ja saattanut julkisesti esille kirjoja, jotka hän tiesi kielletyiksi ja joiden takavarikoiminen kuului hänen virkaansa.

Nikolai määräsi Walleenin kirjaluettelon sisäministerin tarkastettavaksi ja Walleenin oli annettava hallitsijalle selvitys toiminnastaan. Hän selitti, että hän ei voi olla syypää laittomien kirjojen levittämiseen "olematta mielisairas", sillä olisihan hän silloin toiminut salassa. Walleenin mukaan kyseiset kirjat eivät olleet Suomessa kiellettyjä, tai ainakaan hän ei ymmärtänyt niiden olevan sellaisia.

Esimerkkinä kieltojen epäselvyydestä Walleen mainitsi, että nyt oli kiellettynä pidetty mm. sellaista kirjaa, joka oli hallituksen julkaisema, omistettu majesteetille ja sensruurin hyväksymä. Walleen korosti, että Venäjällä kielletyt kirjat eivät olleet sitä ilman muuta Suomessa. Venäjän painolaki ei ollut voimassa Suomessa ja suomalainen laki sanoi, että kirjoja sai painaa ja tuoda maahan elleivät ne loukkanneet uskontoa, hallitusta tai hyviä tapoja. Hänen mielestään Suomessa, missä kansa oli vakaata, ei tarvittu ankarinta sensuuria. Lopuksi hän myönsi olleensa varomaton, mutta ei rikollinen.

Venäjän sisäministeri löysi Walleenin luettelosta 43 kiellettyä kirjaa. Zakrevski esitteli tutkinnon tulokset hallitsijalle ja korosti, että Walleen oli toiminut virassaan omien päätelmiensä eikä lakien mukaan. Suomen kansan varjeleminen vaarallisilta ajatuksilta oli kenraalikuvernöörin mukaan epävarmoissa käsissä. Sensuuri oli annettava hänen johtoonsa ja ristiriitaiset ruotsalaiset lait kumottava.

Nikolai vastasi, että prokuraattori oli menetellyt huolimattomasti ja että hänen olisi pitänyt ymmärtää, että venäläinen luettelo kielletyistä kirjoista oli tarkoitettu ehdottomaksi ohjeeksi myös Suomessa. Koska rike oli tapahtunut ennen hänen nousuaan valtaistuimelle, asia sai jäädä silleen.

Tapauksen johdosta kenraalikuvernööri toimitti valtiosihteerille tarkat ohjeet, miten kirjallisuutta piti valvoa. Samoin oli selvitettävä, missä kohdin suomalaiset ja venäläiset lait erosivat ja miten tämä mahdollisesti haittasi valvontaa.

Zakrevskin esitykset sensuurin tiukentamisesta eivät kuitenkaan saaneet hallitsijan hyväksymistä. Vuonna 1823 annetun asetuksen mukaan kiellettyjä kirjoja ei saanut tuoda maahan, eikä niitä saanut levittää, mutta niiden omistaminen ei ollut Suomessa rikos. Venäjälle ei saanut viedä Suomesta kirjoja, jotka oli kielletty Venäjällä.¹