Pettu
Suomen talousseura julkaisi pohjoisen köyhän kansan neuvoksi kirjasen Neuwoja Kuinga Leipää Jäkälistä walmistetaan, annetut Kejsariliseldä Suomen Huoneen Hallitus Seuralta.Asia ei ollut lainkaan uusi ainakaan Kainuun asukkaille, vaan pettuleipä tai pettujauhojen sekoittaminen oikeaan viljaan oli paikoin jopa tavallista. Talousseuran sihteerin Carl Böckerin kokoamien tietojen mukaan osa väestöstä söi normaalivuosinakin hätäleipää Lapissa, Kainuussa, Suomenselän alueella, Pohjois-Savossa ja PohjoisKarjalassa. Pohjanmaalla ja EteläSuomessa viljaa saatiin riittävästi. Itäja Pohjois-Suomessa oltiin joka vuosi osin ostoviljan varassa.1
Tämä Robert Ekmanin maalaama poika tuskin tiesi mitä pettuleipä oli. Säätyläisperheissä kiinnitettiin huomiota lasten terveelliseen ruokaan. Nämä saivat paitsi lihaa, leipää ja juustoa myös mehuja, hedelmiä ja vihanneksia, joita rahvas ei juurikaan syönyt. Ekman itse eli köyhyydessä.
Hätäleipä ei ollut lainkaan helposti hankittavaa, eikä sen ravintoarvo vastannut "selvää leipää". Sen ainoa etu oli, että raaka-aineita oli saatavissa ilmoista huolimatta. Pettuleivän yleisin raakaaine oli petäjänkuoresta tehty jauho.