Agricolaverkon vintti
-1-N:o 11. 1847. Verenkosto. ( Ensilaatija Balzac. ) Ruotsista suomennettu. ( Jatko ja loppu 10:teen Lisä-N:ron. ) - " Ukolle' ei näy' mieltä olevan talleella'! " sanoi toinen käräkäs. " Et saane mitään toimeen. Olisinko siassasi, niin lyhykäisesti lukisin vaan tuomion ylittensä, ja anoisin selvittämänsää. " Notaria otti povilakkaristaan präntätyn paperin, antoi sen ukolle ja kysyi, mitä vastaisisi ? - Löytyykö siis Ranskan maalla lakeja isän pyhälle tahdolle'! " pikasteli ukko. - " Herrani! " alkoi käräkäs tärisevällä äänellä. - - - - " Jotka vievät isältä vanhuuden turvansa? " - " Herrani, tyttärenne on isän vallassa, niin kauvan - - - " - " Ottavat häneltä elämänsä ilon? " - " Herrani! - - - - " - " Poistavat hengen häneltä ja auttavat häntä hautaan! " - "Suottekos! - - - " Käräkkään kylmyys ja nöyryys. Korsikkalaisen aivan hulluksi. Hän riensi kamiinalle', sieppasi naulalla riippuvan pitkän veitten, ja jalopeuran tapaa, kimmosi hän tyttösen päälle. Käräkkäät ja äiti yrittivät väittää häntä; Perttuli työntäsi heidät lattialle'. Ginevra seisoi jäähtynynnä säikäyksistä, hän näytti rammatulta. - " Ei! ei! " mörähti Perttuli, sivaltaen veittensä kauvas pois, niin että tartui seinään. - " Pitää elämäsi. Kuolema on sulle' kovin hyvä. - Viholliseltani leikkaan kaulan poikki, mutta jos oma vereni kohottaakse minua vastaan, niin vannon sen kuolleeksi. - Min' olen Korsikkalainen, min' olen Perttuli di Piombo, ja saatatan sinua niin kauvan kuin voin hengittää; ja jokainen manaus tekköön sinua särjettävämmäksi kauhistuksilta ja tuskilta; jokainen manaus uudistakoon säikäyksesi julmimmilla otuksilla, jotka sinua kiertävät. - O! manalan henget, hiiden väjet, pyhittäkää tämä hetki ikuisimmalle vihalle ! Ottakaa tuo ! Se on teidän, ja sitokaa se tämän isäsurmaajan pedon sieluhun, jotta hän kiusattaisiin siltä päivää ja yötä, nukkuvana ja heräännä. Antakaa verensä jäähtyä ja hiuksensa kohottaakse pilville saakka. Antakaa hänen tästä hetkestä masentua' kehnommaksi olennoksi, jotta hän hullulla naurulla repinee hiuksiansa, ja särkenee pääkallonsa ensi kivelle ku kohtaa! sitten kieltäkää häneltä aina aseet, päästääksensä itseänsä hirmuisesta ja kirotusta elämästänsä ! - Pois silmistäni kyykäärme! sinä sammakko! raato! rutto ! - O! pois silmistäni! - - - " Ukko ei vielä olisi' lopettanut manaustansa, ell' ei nuorempi käräkäs, pakastunut tästä peurallisesta tuskasta, olisi temmannut Ginevraa kädestä ja vienyt hänen huoneesta ulos. Tämä seurasi häntä, vastuksetta, ja vasta ulos tultuansa koitti neiti kyynelillä lannistaa' säikäystänsä. Ginevra päästyänsä Luigin pieneen huoneeseen, huusi, huovaten ja kyynelissä: " Voi! Luigini! isäni on julma ihminen. Voi polosta äitiäni ! Kuinka mie saatin elää tuommosten ihmisten kanssa ? - O! ruvennenko epäilemään kaikkinaista Jumalan oloa. Pahat henget iloittelevat, kun kouhuus ja tuska meitä halaa. Luigi! jos olisit isäni vertainen ! Jos pettäisit minun kuin hän petti äitini ! Luigi! jos me vanhuudessamme joutuisimme niittenlaisiksi ! O Jumala! se olisi hirviää. " Kauvan viipyi ennenkun Luigi Ginevran hajonneesta puheesta voi keksiä syyn sen kauhistukseen. Kun tämä viimein hänelle kertoili mitä oli tapahtunut, mitä hän näinä viimeis päivinä oli kärsinyt, koki tämä häntä lohduttamalla toinnuttaa'. -2-Saisit pieksää' minua, minä kärsisin sen kärsimättä ja lemmellä, jos olisit pilattu lapsi, jolle' tällä tavalla tehdään mieliksi - mutta se et sie ole ! Sie olet Ginevra, se enkelikirkas neiti, jota jo ensi nähteellä täytyy kunnioittaa. Nämä kyyneleet, tämä vaikutus, tämä tuntojen kuohuminen tulee siitä hirviästä ja kamalasta, jolla sinua pidetään. Sydämmesi, ei mitään pahaa aavistava, ei koskaan olisi' tuommosta oottanut isältä, jota niin lempeästi rakastit ! Mutta mitä mä näen ? Sie jo olet tointunut, mielesi jo ensimäisillä sydämmen sanoilla on taas vakuuntunut. O! kah, Ginevra! minä tunnen sinun, minä rakastan sinua kuna olet; ja usko vaan, min' olen sinun enkä vanhempasi laatunen ! Ginevra oliki jo tointunut, hellästi painoi Luigin kättä ja lausui: - " Sinun olen myötysi; sinun vuoksi jätin isäni ja äitini, ja kadunkin sitä niin vähä, että vielä kerran, jos niin kävisi, olisin sen tekiänä. " Rakastavat keskustelivat sitten heidän tulevasta asunnostaan. Vielä samana päivänä hyyräsi Ginevra ittellensä huoneen heräässä otellissa, siinä asuakseen kuuliaisiin asti'. Huomen aamulla lähetti äiti hänen omansa, panematta yhtään lahjaa myötä tyttärensä vaatettimaksi. Myötä-tullut kirje' ilmoitti hänelle', tämän olevan viimisen [ker]ran, kun hän voi ja tahtoi hänelle' tehdä', eikä Ginevralla enään olevan vanhemmilta turvaa. Kolme vuotta jo oli kulunut tästä aijasta, Perttuli ja puolisonsa istuivat suurilla länstuoleilla, toinen toisessa nurkassa, kamiinan edessä, jonka tuli ei tarpeeksi lämmittänyt suurta huonetta. Joku ystävä oli äsken hältä mennyt. Istuimensa ei vielä ollut poispantu. Se oli Ginevran tavallisella sialla. Vanhat mököttivät siellä, kuin olisivat nuoret uudestaan olleet, ja katsoivat mielettöminä ympärillensä, ikäänkuin eivät olisi mitään maailmasta ja aikansa kulusta tienneet. Vihdoin lopetti ukko yksinläisen äänettömyyden. " Maria, " sanoi hän helällä äänellä, " ota' pois tuoli. " - " Istun täällä niin lämpimässä ja hyvässä! " - " Rukoilen sinua, siirrä pois tuoli. " - " Eihän se tielläsi ole ? Se on seisonut siellä niin monta kertaa? " - hän ei enään voinut pidättääkse kyynelistä. - " Miksi sie itket? " kysyi ukko vaimoltansa. - " Ajattelen isänmaatani, kuolen kait kohta, ja lisin vielä kerran hennonnut nähdä' rakastetun kotini. - " Se ei ole tosi, " sanoi Perttuli, " virkia' miksi itket? " - " Ajattelin rakastettua Gregoriotani, hän olisi nyt 27 vuotta, ja meillä olisi hänestä, ken kanssa puhua, sen siaan että nyt kuolemme ikävään. - " Ei sekään ole' tosi, " hyrähti Perttuli kiivasti. " Tahdon tietä', miksi itket? " - " No mitäs tuossa on salaamista! " kärisi akka äkkinäisesti', muistuttelen rakastettua Ginevratani. Se on häpiä, että vanhemmat saattavat olla' niin sopimattomat kuin me. Mutta minun syyni se ei ole. Sin' et koko kolmessa vuosikaudessa ole' suvainnut minua nimeänsäkään nimittää'. Olen totellut; mutta öillä, kun nukuit, olen liiottanut päänalasen kyynelilläni ja suudelmilla, sitä Ginevraksi katsoen. " - " En nukkunut, " vastasi Korsikkalainen, " kuulin sinun hyykkivän ja huokaavan, ja olin nukkuvanani, ainoaa turvaasi en viedäkseni. - " Jos niin teit, miksi sitten tahdoit näkyä laupeudettomammalta, kun olitkaan? joon neljästoista päivää kun Luigi Porta seisoo vahdilla talomme ulkopuolella. Poika parka ei enään ole nävöstäänkään kuin ennen. Naapurit kummeksivat ja lohduttavat sitä kalmalaista, jok' ei myrskyllä eikä pyryllä pakene' täältä, vaan vain heittää mieluisia silmiä tänne' ikkunoihimme. Mutta sin' et tällä pitkällä ajalla ole' käynyt ulkona, pelvosta häntä kohtaavasi. Ah Jumalani! Jumalani! jos käypi onnettomasti' Ginevra raukalleni. - - - Hänellä ei taida olla lämmintä huonetta! " - " Siitä pitää Portan huolia. " - " Taitaa kärsiä nälkää ja janoa! " - " Se on kunnoton ihminen, joka antaa vaimonsa nälkää nähdä, eikä ennen työskentele vaikka kuoliaaksi. " - " Mutta jos se olisi kipiä? - kuolemallansa ja tahtoisi vielä nähdä vanhempiansa, - ennenkun kuolee. " Nyt viimen liikuttiin isänsydän, jonka ylpeys niin kauvan oli vastuuttanut luonnollisia halujansa. Harmajapää Korsikkalainen rupesi katkerasti' itkemään ja hyräili: " joo! sull'on oikeus! hyvä, rakastettu Maria, me olemme taas lapsemme näkevät. Minunki pitää takasin ottaa manukseni, minun tulee häntä rakastaa' ja anteeksi anoa! ah! min' olisin jo aikaa niin tehnyt, olisitko puhunut kanssani, kuin tänäpä " - " Entäs Luigi Porta, jos hän palaa, tahdotko häntäki nähdä ? - Se on ja paljon muuttunut. Portasten muotovedot, jotka sinulta olivat niin vihatut ovat kadonneet kasvoiltansa. " - " Tahdon, rakastettu puoliso! " Heti jätti akka lämpimän siansa kiirehtien jäättyneeseen ikkunaan. - Ei voinut sintää sen läpitte'. - " Elä vaivaitse, " sanoi ukko, - " se ei seiso siellä enään tänäpä. Minä olen muuttanut mietteeni - ja lähetän noutamaan! vakuutakse! " - Hän soitti ja Jussi lähetettiin tuomaan Luigi Portaa puolisonensa. - " Se on käynyt täällä taas varhain aamulla, " sanoi uskollinen palvelia, " mutt' en uskaltanut päästää sisään, koska armollinen herra sen on kovaan kieltänyt. -3-Jussi tuli taas sisään ja murheellisin kasvoin ilmisti että Luigi oli seurannut, mutt' ei Ginevra. Samassa tuli Luigi, kalvaana, silmät punaisena itkusta, ja koverrettuin poskin, ikäskuin manalainen. - " Tuossa Porta saat Piombon käden, " sanoi ukko Luigille. " Tehkös nyt sovinto " - " Mitäpähän se hyödyttäisi? " kysyi Luigi. " Ei enää löydy kostoa välillämme. Ginevra on kuollut ! Minä seuraan häntä kohta; ettekä tekään ole kaukana haudan reunalta. Emme paljon voittaisi', jos toisiltamme ottaisimmeki hengen. " - " Kuollut! - - Ginevrako? - - " kysäisivät vanhemmat yhdellä kerralla. - " Niin - - kuollut! " vastasi kalmistunut hirmuitettu nuorukainen, " kuollut kiiruusti kuin onni ja eletty aika ! Menneenä yönä antoi Ginevra kutsua' minua onnettomalle' kipuvuoteellensa. Minä tulin, hoitajan piti mennä ulos. " Rakastettu Luigi, " sanoi hän, " näen täytyäni kuolla, ja jos en tietäisi sitä, niin kuitenki, sinun silmäsi, sinun suruilta ja huolelta niin muuttuneet, rakastetut kasvosi, ilmottaisivat minulle kuoleman. - Täytä, rakas puoliso, viimenen rukoilemani. Anna mie, vielä kerran ennekun kuolen, tähyän taivasta ja hengittelen kirkasta ja terveyttävää yöilmaa! " - Rakas Ginevra, sanoin minä, nyt on kova ja kylmä yö. - " Kuolema on kylmempi, ja tunnenki jo kuinka se lähestyy. Elä kiellä' kuolevalle' omamielistä huolta, viimestä anomaansa täällä maailmassa. Taivaan näkö ja sinun läsnäolosi on minua vahvistava. Teitiä molempia en ole' vihastuttanut, ja minulla on nyt vierelläni kaikki omani ja kaikki jota saan rakastaa'. " Sydämmeni keveni kyynelistä. Minä lykkäsin raskaan sängyn ikkunalle'. Hän näki että koin tehdä' mielliksensä ja naurahti kiitollisesti', ah! se oli viimenen, mitä hänelle' tein, minun piti aukasta ikkuna, ja kun olin käärinyt hänen ympärillensä villavaatteen, autoin häntä nousemaan vuoteelta, niin että hän saatti nojata karmille'. " Rakas Luigi, " virkki hän, " noin korkealle' ei isän sadatus ulotu' ! Oi! mikä tähtevä ja kirkas yö ! Taivas ei näin pyhä-laupiasti' katsoisi alas Ginevralle', jos se olisi niin kiivastanut, kuin isäni on. Jos kuolemalla on tämä kaunis muoto, niin, todella, se on ihanata ja miellyttävää. Niin ei meitin pitäisi kuolemaa pöljätä'; sillä korkeampaa ja toivottavampaa näköä ei ole. Rakastettu Luigi, kuuntele', mull' on vielä paljon puhumista! " - Vieläkö sie rakastat minua? kysyin minä surulla itteltäni. Eikö isäsi sadatus ole' kadottanut minua sydämmestäsi ? - " Sen tiennee Jumala, jonka eissä vielä tänä yönä olen sesova, näillä viime hetkilläni rakastan sinua yhtäpaljon kun ensi kerran sinut nähtyäni; vieläpä enemmänki ja sydämmellisemmästi'. Mie tiedän panneesi sen kysymyksen siksi, ett' en päästänyt sinua sairasvuoteelleni. Näin kyllä, kuinka sie, minua hoitaaksesi, jätit työsi ja otit yöt avuksi, niitä tehdäksesi. Rakas Puoliso ! Sin' olet tehnyt enemmän minulle', kun olisi pitänyt suvaihtemani, jos en tietäisi, kuinka suloinen kaikki vaiva on, joka kärsitään rakastetun hyväksi. - Et paljaana upseeri-naitona, joka mie nyt olen, vaan paruunattarena di Piombo, olet minun suonut elää' maailmassa. Olisinko sinun antanut, huolesta' minun vuokseni, kuluttaa' yökaudet raskaassa työssä, niin olisi kuolemasi käynyt omatunnolleni. Luigini! isän manaus ei ole' ulottunut tähän sydämmeen, sin' et hetkiäkään ollut huolettani. Muistatko vielä sen pyhällisen päivän, kun kävimme vihkimelle' ? Me seisoimme yksin, muut morsiankunnat olevat seuratut joukoilta sukulaisia ja ystäviä. Me olimme arkivaatteissa; he korjasti pujetetut: me olimme hiljaiset ja totiset; he tekivät kevyt mielisen pidon pyhästä ulkoilemasta. - Ja kun viholliset nimet Luigi Porta ja Ginevra di Piombo kuuluivat kirkossa, kuin hiljaa-sipiseminen kävi kirjavassa joukossa? ( puhuttiin toisillensa, ett' ei isän siunaus levännyt tämän liiton ylitte' ), silloin lupasimme, toisillemme ikuisen uskomuksen, sillon tunsimme sanamme sydämmestä tulevan, ja tämän lupauksen olemmeki pitäneet niin pyhänä kun joskus ihminen voipi. Jokainen suloinen tunto jätti meidät toisinaan, mutt' en hetkeä' tiedä, joss' en rakastanut Luigiani. Ei ensimäisen rakkauden ponnistamalla ei taidokkaan autualla nielemällä, niinkuin maalaajatar ensi kerran nähtyänsä Luigi Portan raittiin, elävän muodon - mutta oikian emännän uskollisuudella ja huolella, joka tietää velvollisuutensa ja niitten täyttämisessä aina löytää huvituksensa. Ja sin' olet aina ensi hetkestä avioliitossamme tähän hetkeen, kussa nyt täytyy sinusta eritä', käyttänyt itseäsi yhtä hellästi', nöyrästi', uskollisesti ja siviästi'. Me olemme täyttäneet, mitä Jumalan käskystä löytyy, ja saatamme astua' eteensä rakkaudellamme, jotta Hän pelastaisi meidät isän kirouksesta, joka sen päällä painaa. - Kolme' vuosikautta olet, kallis puolisoni, ollut tyytyvä minuun, ah! suo' anteeksi, jos näinä viime viikkoina olen kiusannut sinua; mutta äitille', joka kohdussansa kantoi lapsesi, täytyy sinun kaikki anteeksi antaa'. -4-- Löytyi hetkiä, joissa pöljättävä isäni seisoi eissäni ja manasi, joissa sisällisen erinomaisen hirvistyksen kautta luulin tuntevani manalaisia valtoja, joita hän kutsui vierasmiehiksi vannoessansa ja antaessaan minua heille'. Ei, ei, Luigi! - min' en saa valhetella' kuolemahetkelläni - ei, min' olen tunnustava, ett' en ennenkään voinut voittaa tätä kiusausta, vaikka kyllä tarkkaan mietin kaikki, ja vaikka rakkauteni olisi pitänyt lohduttaa minua. Uskonki, että se ei tullut manauksesta, eikä sanasta. - Voi ei! mutta enhän mie enään saanut nähdä isäni; - vaan, ah! kuinka hyväntekevä eikö poissaolo ole' rakkaudelle' ! Mulle muistui niin selvästi', kuinka hän muinen rakasti minua; kuinka min' olin lapsena; kuinka hän matkallamme tänne', vaikka itte' väsynyt, monta peninkulmaa minua kantoi käsivarsillansa; syötti minua itteltänsä viedyllä ruuvalla; kuinka hän nyt vanhoilla päivillänsä eli ainoastaan minulle', eikä voinut olla' minua vailla - voi! en ole' kokonaan vijaton, min' olen syvin häntä vihastuttanut ja ärsyttänyt tuiman mielensä. Jumala kyllä on laupeampi kuin hän ja antanee anteeksi minulle ! - Toisinaan johtui mieleeni, kuin liittomme jäisi lapsettomaksi, ja kirous olisi vienyt sikiöitys-siunauksen Min' olen heikompi, kuin milloin olisin luullutkaan. Tämä tunto voitti minut, lapsen vuoteella ollessani, tappoi se lapseni, se tappaa nyt kohta minutki. Tämä arkuus vaimon luonnossa on tuottanut kauhiampaa ja mahdottomampaa ! Jumalalle' kiitos! mie saatan sen sanoa' kuollo-hetkelläni. " - Minä en voinut kauemmin vallottaakse, sanoi Luigi. Lankesin polvilleni hänen eteensä ja kastin kylmän kätensä kyynelillä ja suudelmilla. Min' olen koittanut kaikkia, mitä ihmisen valtaan käypi - sanoin minä. Neljätoista päivää olen kerkiämättä kulkenut edes ja takasin portillansa; jokainen on tuntenut minun ja värähtänyt hullusta muodostani. Portit pidettiin alati suljettuna. Väännetyllä kädellä kirjoitin minä isällesi, hakein kaikenlaisia nimiä, jott' ei tuntisi kirjeitäni, vaan lukisi heidät. - O Ginevra! min' olen rohjennut enemmän kuin aavistatkaan, - annoin itseni edes sinun surmaajana, josta sie hirvistyisit; kertoilin sinua anojana, joka kuolevana mielit sopia' vanhempasi kanssa. Ja nämät lauseet surustani lähetin sinun äitillesi. " - Toivoin, että vaimon sydän olisi helpompi sovintohon ! Heidän on pitänyt käsittää' kaiketi muutamia kirjeistäni; muuten ei mahda olla'! " - " En kait mie! " - itki parunatar, se olisi multa hengen vienyt. Tuo on pitänyt kaiket! " Perttuli seisoi hämmentyneenä. Se olkoon nyt sillänsä, enänsi Luigi - Ginevra lisäsi: " Kuinka saattavat vanhemmat olla niin luonnottomasti' kovia: Eläimet ei vihaa' poikiansa; pelikaani heitä ruokkii omalla verellänsä, juuri elättää kukan ja hedelmän kalliimmalla nesteellänsä ja ihmiset sadattavat sikiötänsä, jonka he ovat siittäneet, synnyttäneet, elättäneet ja kasvattaneet! " - Se oli viiminen sielunvaikutuksensa. " Luigi " sanoi hän hiljaa, " kutsu nyt pappia ja jää' sie tykööni, sillä sie rakastat minua, ja sinutta pölkään kuolemaani, jota he haluavat, kut annoit henkeni. Ja kun olen täältä erkaunut ja tullut kylmäksi ja jäykäksi, enkä enään tunne' heltoelmiasi, niin leikkaa' hiukseni ja anna vanhemmilleni. Sano' heille' kuinka Ginevra kuoli, että hän lähettää heille' hiuksensa. Meitin kotimaalla on se rakkauden todistus. Jos he ne ottavat, niin ollaan sovitut. " - Merkiksi että tottelin, annoin hänelle' käteni, sillä en voinut sanaa saada', hän painoi hellästi kättäni ja lausui: - " Sie olet hyvä - hyvin hyvä - toisellakin puolella hautaa olen sinua rakastava. " - Pappi tuli sisään. Koko pyhän toimituksen alla en tuntenut surua. - Hän kuoli, minä tahdon kuolla samalla tavalla. - Tuoss' on hiuksensa, - Huomena hän on haudattava; - Vielä voitte häntä nähdä'! - - Näin sanoen otti hän Ginevran pikimustan ja kiiltävän tukan, sommitellun helmiin ja kulta koristuksiin, pani sen pöydälle ja aikoi mennä. Ovessa seisahti hän kääntyen vielä takasin. " Elä heitä' verenkoston halusi, " huusi hän Perttulille'; " olisin onnellinen jos puukkosi sattuisi minuun. Elä lakkaa' verenkostostasi, sihen mä toivon! - jos lakkaat, niin teet minulle' paljon pahempata kuin puukkosi milloin on saattanut! " - - Painettu A. W. Gröndahlilta. Lupa painamiseen annettu: G. F. Aminoff.
|