Agricolaverkon vintti
Mindele London-Zweig:
Sotavangit Suomessa – luovutettujako?
Elina Sana tutkii lähimenneisyyttä
(Julkaistu HaKehila-lehdessä, 4/2003)
Toisen maailmansodan aikuinen Suomi taisteli omasta itsenäisyydestään monen voiman ja monen ideologian keskellä. Elina (Suominen) Sana tuo kirjassaan "Luovutetut" esiin ihmiskohtaloita, joista monet on yritetty peittää, osa unohtaa ja jotkut jopa mitätöidä. Juutalaista koskettaa luku, joka käsittelee juutalaisten sotavankien kohtaloa Suomessa 1941-1943.
Tutkija, toimittaja Elina Sana sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 1979 kirjastaan "Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn – juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa", joka kuvasi Suomesta luovutettujen, Keski-Euroopasta Suomeen tulleiden juutalaisten kohtaloa vuonna 1942. Nyt julkaistu teos täydentää kuvaa eri juutalaisryhmien kohtalosta sota-aikojen Suomessa.
Kirjan keskeisen osan muodostavat jatkosodan aikana Suomesta natsi-Saksaan luovutettujen kertomukset ja omaisten haastattelut. Ihmismuisti on luonnollisesti valikoiva, usein epätarkka ja joskus jopa harhaanjohtavakin, mutta Elina Sano tukee kertomuksia faktoilla, todisteilla, asiakirjoilla ja tutkijan vakuuttavalla perusteellisuudella.
Kun sotilas on vanki ja tämän lisäksi taustaltaan juutalainen, kun eletään rotuoppien juhla-aikaa mielikuvitus tuskin riittää selvittämään niitä tuntoja, joiden vallassa nämä miehet ovat olleet. Suomi luovutti osan vangitsemistaan neuvostoliittolaisista suoraan Saksaan. Näiden vankien joukossa oli todistettavasti juutalaisia, joista kuitenkin jotkut salasivat syntyperänsä ja uskontonsa. Aina tämä ei onnistunut vaan osa vangeista luetteloitiin suoraan juutalaisiksi. Juutalaisista useimpien kohtalo oli sinetöity sillä hetkellä, jolloin heidän taustansa tuli julki.
Elina Sana kirjoittaa: "Kun Neuvostoliiton poliittisten sotavankien kohtalona hyvin todennäköisesti oli tulla teloitetuiksi Gestapon käsissä, juutalaisten poliittisten sotavankien kohtalo se oli varmasti. Sotavankien kohtalo viittaa siis kahteen vastakkaiseen suuntaan; osan kohtalo liittyi venäläisiin, osa kulki suoraan juutalaisten veljiensä kanssa kaasukammioihin."
Juutalaisten sotavankien kohtaloa ovat tutkineet myös entiset suomalaiset, nykyään Israelissa vakituisesti asuvat, Serah Beiser ja Semy Kahan. Kirjassaan Elina Sana syventyy Serah Beiserin tekstiin, josta hän löytää epätarkkuuksia ja virhearviointeja, joita hän pyrkii korjaamaan ja oikomaan.
Serah Beiserin tutkimusten mukaan Suomessa oli jatkosodan aikana 300-1600 juutalaista sotavankia. Suomi otti jatkosodan aikana 64 000 neuvostoliittolaista sotavankia, joista noin 2,5% oli juutalaisia. Luku perustuu siihen, että Neuvostoliiton väkiluvusta 2,5 % oli juutalaisia ja sotavankien arvioitu määrä on siis suhteutettu tähän lukuun.
Natsi-Saksaan luovutettujen venäläisten vankien luetteloissa on joskus mainittu, että ko henkilö on juutalainen, mutta yleensä juutalainen vanki on myöhemmin historian tutkimuksissa yritetty erottaa muista vain nimen perusteella. Kun virallisissa papereissa vangin luovutuspäivämäärä on sama kuin vangin kuolinpäivä niin tästä on vedetty johtopäätökset. Kaiken kaikkiaan on Serah Beiserin tutkimusten mukaan Gestapolle Suomesta luovutettujen sotavankien nimiluettelosta tunnistettu 74 juutalaisiksi.
Suomen virallinen historia väittää, että suomalaiset kohtelivat juutalaisia sotavankeja jopa paremmin kuin sotavankeja yleensä. Kirjan siteeraamien tutkimusten valossa tämä väite joutuu varsin hämmentävään valoon. Valintoja on tehty, juutalaiset on usein tieten erotettu muista, osin nimen perusteella, osin oman tunnustuksensa perusteella, osin todennäköisesti ihan vain "päättelemällä".
Tämä jaottelu kärjistyi vuoden 1942 lopussa, jolloin juutalaisvankeja alettiin koota omaksi ryhmäkseen. Serah Beiserin tutkimusten mukaan tämä vaihe selittyy Mannerheimin henkilökohtaisesta aloitteesta. Kesäkuussa 1942 Mannerheim nimitti Kotijoukkojen Esikunnan Sotavankitoimiston uudeksi päälliköksi Eljas Erkon tilalle kenraaliluutnantti Woldemar Fabritiuksen, jota Beiser kuvaa "moderaatiksi"! Uudessa tehtävässään Fabritius kuitenkin jo samana kesänä, 27.7. 1942, syvensi rotuajattelua Suomen sotavoimissa.
Fabrituksen toimesta lopetettiin ns suomenheimoisten sotavankien merkitseminen yleisellä sotavankitunnuksella. Heidät piti "riittävän selvästi" erottaa muista sotavangeista. Määräys ei kuitenkaan koskenut esimerkiksi sellaisia suomenheimolaisia, jotka eivät kuuluneet pohjoisiin rotuihin!
Fabritiuksen ja Suomen juutalaisten seurakuntien toiveet juutalaisten sotavankien erottamiseksi omaksi ryhmäkseen olivat yhteneväiset – vaikkakin aivan ilmeisesti eri syistä. Kotijoukkojen Esikunnan Järjestelyosasto antoi salaisen ohjeen juutalaisista sotavangeista lokakuussa 1942. Juutalaiset tuli välittömästi erottaa muista, muutamin poikkeuksin. Poikkeuksia olivat lääkärit, upseerit, politrukit, eräät käsityöläiset jne. jne.
Elina Sana on eri mieltä Serah Beiserin kanssa myös siinä, miksi juutalaiset sotavangit erotettiin omaksi ryhmäkseen. Beiserin mukaan oli kyse siitä, että näitä vankeja haluttiin suojella, mutta Elina Sana tarjoaa tilanteen tulkintaan toisen vaihtoehdon: juutalaiset siirrettiin yhteen ja samaan paikkaan, jotta heidän mahdollinen kuljetuksensa Saksaan olisi helpottunut.
Elinan Sana perustelee omaa tulkintaansa asiasta mm sillä, että juuri samoihin aikoihin Saksan miehittämässä Norjassa Gestapo aloitti iskun maan juutalaisväestöä vastaan. Tämän "puhdistuksen" tuloksena yli 700 Norjan juutalaista menehtyi natsien keskitysleireillä.
Kirjan kuvausten myötä käy selväksi, ettei Suomi suinkaan vastahakoisena tai edes passiivisena odottanut Saksalta pyyntöä sotavankikuljetuksista; Suomi oli aloitteentekijä ja tiedusteli toistuvasti olisiko Saksa kiinnostunut Suomeen tuoduista sotavangeista. Kymmenen luovutuserää ja 525 vankia myöhemmin tämä toiminta äkkiä loppui – syytä ei ilmoitettu.
Juutalaisia sotavankeja koskevaan lukuun sisältyy myös Venäjän juutalaisen vangin muistelmat. Näissäkin muistelmissa ilmenee epäjohdonmukaisuuksia, joihin Elina Sana suhtautuu "ihmettelevästi". Aika tekee tehtävänsä joka alalla.
"Luovutetut"- kirja on tärkeä tutkimus lähimenneisyyteen. Kirjan takakansi kertoo: "Historian kirjoittavat yleensä voittajat, Elina Sanan teoksessa myös hävinneet saavat äänen." Kirja ilmestyy WSOY:n kustantamana marraskuussa 2003.
Artikkeli ilmestyi aiemmin HaKehila-lehdessä, 4/2003. HTML-versio Agricola -Suomen historiaverkkoa varten on tehty kirjoittajan alkuperäisestä tekstistä 13.4. 2004. Julkaistu HaKehilan luvalla.
Kommentoi artikkelia Agricolan keskustelufoorumilla