Agricolaverkon vintti
Hannu Rautkallio: Manipulointia juutalaisten luovutuksilla
Agricola
(Julkaistu Kanava-lehdessä 1/2004)
Elina Sanan teos on tarkoitushakuinen ja asenteellinen mielipidekirja, jota
ei voi arvioida tutkimuksena. Aihepiirin perustutkimuksia kirjoittaja ei tunne
laisinkaan.
Elina Sanan ihmisluovutuksista kirjoittama kirja [Elina Sana: Luovutetut. Suomen
ihmisluovutukset Gestapolle. WSOY 2003, 467s.] ei ole suinkaan ainoa Suomessa
aiheesta kirjoitettu. Sotavankien vaihdosta saksalaisten kanssa on tiedetty
aikaisemmin, ja myös valtiollisen poliisin Valpon luovutuksista on jo kerrottu
se, mikä on ollut mahdollista tietää; Valpon asiakirjoja on näet
suurelta osin tuhottu. Sana on selvittänyt sotavankien ja Valpon luovutuksia
saksalaisille. Poliittisin perustein vangitut ja luovutetut olivat kommunisteja,
joiden kohtalojen kuvaus on Sanan kirjan pääasiallinen kohde. Heistäkin
on jo kirjoitettu paljon. Syiden löytäminen kommunistien vangitsemiseen
ei ole ollut erityinen tutkimusongelma. Poliittisten luovutusten kohteina oli
kommunistien lisäksi etenkin poliittisia sotavankeja, politrukkeja ja komissaareja.
Suomen viranomaiset selvittivät myös heidän etnistä neuvostokansalaisuuttaan.
Kaikkien sotavankien kansallisuus oli merkitty sotavankikortteihin, ei siis
vain juutalaisten tai poliittisten vankien.
Miksi Elina Sanan kirja on sitten aiheuttanut kiinnostusta meillä ja muualla,
vaikka näitä asioita on selvitetty jo aiemmin? Sana väittää,
että Suomen viranomaiset olisivat samaistaneet "poliittiset ja juutalaiset
sotavangit". Kun luovutettujen poliittisten sotavankien joukossa oli juutalaisia,
Sana haluaa luoda sillä tavoin mielikuvia Suomen osallistumisesta holokaustiin,
juutalaisten tuhoamiseen. Jos tämä olisi ollut heidän luovutuksensa
peruste, - silloin tietysti kaikki juutalaiset upseerit olisi pitänyt luovuttaa
Saksalle. Hän käyttää ilmaisuja juutalaiset poliittiset
sotavangit" ja "Juutalaiset sotavangit", ja hän puhuu yleisnimikkeellä
"poliittisista vangeista", johon kategoriaan sisältyi vain murto-osa
juutalaisista sotavangeista. Kansallisuus ei tietenkään ollut poliittisten
vankien luovutusten peruste, kuten Sana tarkoitushakuisesti väittää.
Kun tältä väitteeltä putoaa pohja, Sanan kirja menettää
kaiken uskottavuutensa.
Kirjoittaja on kehitellyt teesinsä juutalaisten sotavankien deportaatiosta
pelkästään suomalaisten arkistolähteiden pohjalta. Hänellä
ei ole minkäänlaisia saksalaisia lähteitä väitteidensä
vahvistamiseksi. Hänen ainoa saksalainen kiinnekohtansa on tutustuminen
Stutthofin keskitysleiriin, jonka hirsipuusta hän on taltioinut kirjaansa
valokuvan. Suomen juutalaiskysymykseen Stuttliofin leirillä taas ei ole
historiallisia kosketuksia, kylläkin kommunisteihin ja neuvostoliittolaisiin
poliittisiin vankeihin. Lähdeviitteiden puuttuessa lukija ei tiedä,
mikä on hänen omaa tekstiään, mikä lainausta muilta.
Hänen kirjansa osoittautuu faktojen ja fiktioiden sekamelskaksi. Hän
ei tunne Juha Kujansuun perusteellista tutkimusta sotavankiasioista, mutta referoi
laajasti Eino Pietolan asenteellista kirjaa, joka sisältää suoranaisia
virheitä. Sanan uskomattomien väitteiden vuoksi osa suomalaisista
historiantutkijoista meni hetkeksi sanattomiksi.
Elina Sanan saama ulkomainen julkisuus selittyy vain ja yksinomaan sillä,
että hän on spekuloinut juutalaisuudella joidenkin sotavankien luovutuksen
perusteena. Muussa tapauksessa Simon Wiesenthal -keskus ei olisi ollut kiinnostunut
hänen kertomuksistaan. Vaatimus oikeudenkäynneistä tuo mieleen
Lontoossa keväällä 2000 käydyn oikeudenkäynnin, jolloin
holokausti oli tuomiolla. Kiistelty Hitler-tutkija David Irving oli haastanut
amerikkalaisen professorin Deborah Lipstadtin oikeuteen kunnianloukkauksesta,
koska tämä oli väittänyt kirjassaan Denying the Holocaust,
että Irving oli kieltänyt holokaustin koskaan tapahtuneen. Cambridgen
yliopiston professori Richard J. Evans suorastaan upotti Irvingin 700-sivuisella
raportillaan ja osoitti yksityiskohtaisesti, kuinka tämä oli vääristellyt
ja manipuloinut arkistolähteitään.
Irving ja Sana jakavat samoja ominaisuuksia. Kumpikin johdattelee lukijan ensin
hyväksymään heidän manipulatiiviset lähtökohtansa.
Irving väittää, ettei Hitler antanut määräyksiä
juutalaisten tappamiseksi. Siksi minkäänlaista systemaattista ja järjestelmällistä
juutalaisten tappamista ei voinut ollakaan. Sanan vihjailevien tulkintojen lähtökohta
on, että juutalaiset sotavangit luovutettiin heidän juutalaisuutensa
vuoksi. Hän väittää, että heitä koottiin sen vuoksi
syksyllä 1942 erityisiin leireihin, mutta hänellä ei ole väitteensä
tueksi minkäänlaista näyttöä. Päinvastoin, juutalaisten
sotavankien olot leireillä osoittautuivat poikkeuksellisen hyviksi.
Irving ja Sana esiintyvät akateemisen maailman ulkopuolella, mutta kumpikin
heistä haluaisi sen arvonantoa. He väittävät etsivänsä
historiallista totuutta, aikaisemmin esitetty on "ns. historiallista totuutta".
Elina Sana halusi jo 1979 ilmestyneellä kirjallaan saada tunnustusta tutkijana.
Kohukirjansa vuoksi ulkomaille antamissaan haastattelulausunnoissa hän
esiintyy nyt toisella kirjallaan historiantutkijana "a Finnish Historian"
(AFP-tietotoimisto 3. marraskuuta 2003) tai "yhteiskuntatieteilijänä"
(Der Spiegel 48/2003). Hän ei ole kumpaakaan. Hänelle on ominaista
historiallisen tiedon manipulointi. Hän sanoo käyttäneensä
24 vuotta kirjansa aineistojen kokoamiseen. Haastatteluja hän on tehnyt
vain 10, niistäkin neljä 1970-luvulla. Irving sai oikeudenkäyntinsä,
jonka hän hävisi. Historiallisilla harhautuksillaan ja vihjailuillaan
Elina Sana on ohjannut sodanajan historiaamme tuntemattomat uskomaan, että
olemme olleet osallisia juutalaisten tuhoamisessa.
Miksi Wiesenthal-keskus reagoi?
Elina Sanan käyttämät suomalaiset arkistolähteet, joita
hän ei yksilöi, ovat olleet helposti saatavilla suomalaisista arkistoista.
Hän ei tunne aihepiirin kannalta tärkeitä lähteitä,
joita voisi paikallistaa eri maiden arkistoissa, nyt myös Venäjällä.
Hän ei tunne entisen Neuvostoliiton arkistoja. Niitä hän kuitenkin
luonnehtii "korvaamattomiksi"! Kaiken kertomansa jälkeen hän
myöntää vasta kirjansa lopussa, ettei tunne laisinkaan aiheensa
kannalta keskeisiä arkistoja. "Jälkikirjoitukseensa" hän
on laatinut kuuden kohdan ohjelman niistä arkistoista, joita hänen
mielestään pitäisi tutkia, mutta joita hän ei kuitenkaan
ole tutkinut. Hän ei tietenkään saa tällä tunnustuksellaan
itselleen alibia teoksensa merkittäviin puutteisiin. Lisäksi paljastuu,
ettei hän tunne kirjansa keskeisten kysymysten osalta edes uusimpia tutkimuksia.
Niitä ovat muun muassa Neuvosto-Karjalan ja loikkarien kysymykset, joita
on käsitelty erityisesti teoksessani Suuri Viha (WSOY 1997) ja Markku Kangaspuron
väitöskirjassa Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta (SKS 2000).
Elina Sanan kirja tuli kuin tilauksesta Simon Wiesenthal -keskukselle. Sen
maailmanlaajuisessa toimintakentässä potentiaalit natsien yhteistoimintakohteet
ovat olleet vähenemässä. Simon Wiesenthal -keskuksen edustajan
Efraim Zuroffin juutalaisten luovuttamista koskenut kirje tasavallan presidentille
ei koskenut Suomen sotavankeja yleensä, vaan väitettyä Suomen
"juutalaiskysymystä". Zuroffin tutkintapyyntö jätettiin
hyvin nopeasti, jo samalla viikolla kun Sanan kirja julkistettiin. Kirjeen on
siten täytynyt lähteä jo ennen teoksen julkaisemista. Kun Sanan
kirjassa ei ole yksilöityjä lähdeviitteitä, Zuroffin tutkintavaatimus
perustui siis kirjan suomenkieliseen yleistekstiin, joten hänellä
on täytynyt olla Sanan käsikirjoitus hallussaan jo ennen sen julkaisemista.
Tutkintapyyntö jätettiin kansainvälistä mediaa varten.
Sotavankien vaihtoa saksalaisten kanssa ei ole tähän asti koettu
tutkimuksessa problemaattisena asiana; Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomissio
ei myöskään osoittanut siihen erityistä kiinnostusta. Vaatimus
oikeudenkäynnistä suomalaisten rikoksista ihmisyyttä vastaan
liittäisi - kuten dosentti Antti Laine jo huomautti - siihen Suomen sodanajan
armeijan komentoketjun kaikki portaat, aina marsalkka Mannerheimia myöten.
Tehostaakseen haluamaansa vaikutelmaa Sana on liittänyt kirjaansa kopion
Mannerheimin kirjeestä 19. huhtikuuta 1942 Lapin maaherra Kaarlo Hillilälle
haluten luoda vaikutelman marsalkan suoranaisesta kytköksestä sotavankien
luovutukseen saksalaisille.
Hillilän Mannerheimille toimittamat lukuisat henkilökohtaiset raportit
Pohjois-Suomesta osoittavat kuitenkin, että Hillillä suoranaisestikin
vakoili mahtavan aseveljen liikkeitä. Tutustuin tähän aineistoon
Urho Kekkosen arkistossa jo kymmenen vuotta sitten. Sana on kyseenalaisin keinoin
leimannut Mannerheimia. Ylipäällikkönä Mannerheim tietysti
vastasi viime kädessä kaikesta sodankäyntiin kuuluvista asioista.
Sotavangit kuuluivat sodankäynnin realiteetteihin. Kun kirjoittaja ei voi
syyttää suoranaisesti Mannerheimia poliittisten ja juutalaisten sotavankien
(Sanan määritelmä) luovutuksista, hän siirtää
vastuun alemmille portaille.
Luovutettiinko juutalaisten vuoksi?
Sana luo ensin mielikuvan siitä, että "poliittisten ja juutalaisten
sotavankien" luovutus oli juuri siitä syystä tapahtunut, että
he kuuluivat tähän yhteisesti identifioitavaan ryhmään.
Kun näin tapahtui, syntyy mielikuva Suomen viranomaisten osallistumisesta
juutalaisten tuhoamiseen. Kirjan otsikointi "Mannerheimin ja Erkon osuus
sotavankien luovutuksissa" vahvistaa tällaista mielikuvaa, mutta Elina
Sana ei tyydy tähän. Hän luonnehtii 1941-42 sotavankitoimiston
päällikkönä toiminutta entistä ulkoministeri Eljas
Erkkoa ylempien tahojen (Mannerheim) käskyjen "postilaatikkona"
ja saa aiheen tarkoituksensa mukaiseen syytökseen. Koska Erkko "tiesi
ja oli päällikköasemassa - - hän olisi voinut halutessaan
pysäyttää poliittisten ja juutalaisten sotavankien luovutukset
saksalaisille". Sana ohjaa lukijaa ensin uskomaan, että juutalaiset
sotavangit luovutettiin heidän juutalaisuutensa vuoksi. Kun toimenpidettä
ei estetty, hän syyllistää ne, jotka eivät estäneet
sitä.
Elina Sana ei ole löytänyt ainuttakaan dokumenttia, jolla hän
voisi perustella Suomesta luovutetun ihmisiä Saksalle juutalaisuuden vuoksi.
Hän on yhdistellyt "kommunistisuuden" ja "juutalaisuuden"
ehdollisena luovutusten perusteena: sen vuoksi juutalaisia luovutettiinkin,
koska he olivat kommunisteja! Hän vihjailee lisäksi, että tämä
"saattoi" päteä myös luovutettuihin juutalaispakolaisiin
nähden. Luovutetut poliittiset sotavangit olivat yleensä poliittisia
komissaareja, NKVD:n ja Smershin (puna-armeijan tiedustelu) edustajia, ja heidän
luovuttamistaan arvioitiin sen mukaisesti. He eivät suinkaan olleet tavallisia
juutalaisia sotavankeja, joita kohdeltiin erilaisin perustein. Siitä Sana
vaikenee kirjassaan.
Sana ohjailee lukijoita uskomaan, että syksyllä 1942 juutalaisia
koottiin yhteen sen vuoksi, että "heidän mahdollinen siirtonsa
saksalaisille olisi helpompaa"! Hän luo mielleyhtymän samanaikaisiin
Norjan juutalaisten deportaatioihin. Sen vuoksi Valpo olisi myöskin ryhtynyt
kokoamaan juutalaisia, "ympäri maata - - luovutettavaksi Gestapolle".
Hän vihjailee lisäksi, että juuri siitä syystä myös
"epäpoliittisia juutalaisia sotavankeja" alettiin koota luovutuksia
silmällä pitäen erityisiin leireihin. Hänellä ei ole
tarinaansa varten minkäänlaisia todisteita. Hän sanoo olevan
"täysin mahdollista", että "jotkut ulkopuoliset tekijät
estivät sen". Hän ei kerro, mistä tekijöistä oli
kysymys. Hän vastaa jälleen itse asettamaansa spekulaatioon uudella
spekulaatiolla: "Jokin ulkoapäin tullut tekijä esti tuolloin
suunnitellun ihmisluovutuksen."
Sana ei kerro, mitkä tahot suunnittelivat ihmisluovutuksia; nehän
ovat hänen kirjansa spekulatiivinen otsikkoaihe. Ei ole ihme, että
Sana takertuu Daniel Jonah Goldhagenin kiisteltyyn kirjaan Hitler's Willing
Executioners - sitä hän pitää "perusteellisena tutkimuksena"
- ja opastaa johdantoluvussaan lukijaa hyväksymään kollektiivisen
syyllisyyden natsi-Saksan malliin: "Olin massamurhaaja ja kiduttaja."
Muitta mutkitta Sana siirtää saman kysymyksen sodanajan Suomeen: "Olivatko
Horelli ja Anthoni vain näitä innokkaita myötäjuoksijoita
jotka jälkeenpäin halusivat kieltää juutalaisvainoihin osallistumisensa"?
Kysymykseen sisältyy jo valmis vastaus.
Vanhaa tietoa uudessa leilissä
Kirjansa otsikosta poiketen Sana uhraa huomattavan määrän sivuja
turvasäilöön otetuille ja vangituille kommunisteille (ei siis
Gestapolle). Nämä asiat on kerrottu tutkimuksissa jo moneen kertaan.
Sana referoi sivukaupalla jo ennestään tunnettuja Valpon asiakirjoja
kuin uusina asioina. Esimerkiksi Neidenfels-laivalla Vaasasta Stettiniin 17.
kesäkuuta 1942 luovutetuista eri maiden kansalaisista olen kertonut jo
1985 ilmestyneessä kirjassani Ne kahdeksan ja Suomen omatunto (Weilin+Göös).
Näistä tapauksista Sana ei maininnut 1979 ilmestyneessä kirjassaan,
mutta kylläkin nyt. Hän ei kerro, että olen jo kertonut samat
asiat - ja esitellyt huomattavan määrän muita Sanan referoimia
Valpon papereita - jo lähes kaksikymmentä vuotta sitten.
Kirjoitin vuonna 1985 myös, että Valpo luovutti jo ennen "niitä
kahdeksaa" juutalaisia Gestapolle. Kirjoitin, että Saksan alamaisen
Georges Buschin kesäkuussa 1942 tapahtuneen luovutuksen "tapauksen
tekee mielenkiintoiseksi se, että hänet mainittiin juutalaiseksi.
Busch olisi siten ollut ensimmäinen Suomesta luovutettu juutalainen".
Tulin siihen tulokseen, ettei luovutus ollut rotupoliittinen toimenpide, koska
hänetkin luovutettiin muiden, ei-juutalaisten mukana. Tämä tieto
kerrottiin myös 1987 New Yorkissa ilmestyneessä kirjassani Finland
and the Holocaust. The Rescue of Finland's Jews. Näihin tapauksiin liittyviä
Valpon asiakirjoja Sana referoi laveasti, mainitsematta, että olen kertonut
samat asiat, lähdeviitteiden kera, jo kahdeksantoista vuotta sitten.
Kirjoitin Helsingin Sanomissa kesäkuussa 1994 seuraavasti: "- - meidän
ei tarvitse lyödä rintoihimme, vaikka juutalaisemme pelastuivatkin.
Luovutimme kahdeksan Keski-Euroopasta tänne saapunutta juutalaispakolaista
satojen muiden kansallisuuksiin kuuluneiden mukana. Hekin olivat sodankäynnin
uhreja." Helmikuussa 2000 kirjoitin Valpon karkottamista ulkomaalaisista
ja mainitsin henkilöistä, jotka oli identifioitavissa juutalaisiksi.
Mainitsin heidän nimiäänkin, jotka nyt esiintyvät Sanan
teoksessa kuin vasta löytyneinä. Kysyin kolme vuotta sitten, tulisiko
Suomen viranomaiset syyllistää "murhaajiksi" myös muiden
kuin niiden kahdeksan luovutusten osalta, jotka saivat muistomerkkinsä.
En saanut kysymyksiini vastauksia. On kysyttävä, miksi näihin
ihmisluovutuksiin, joista olen kertonut jo vuosia sitten, ei ole puututtu aikaisemmin?
Simon WiesenthalÊÊ -keskuksella olisi ollut käytettävissään
luovutuksista argumentoitua asiakirja-aineistoa myös englannin kielellä.
Nyt julkinen huomio on kiinnitetty perusteettomilla väitteillä neuvostoliittolaisiin
sotavankeihin ja heidän luovutuksiinsa, kun niihin on keinotekoisesti istuttu
"juutalaiskysymys".
Sana on jättänyt kertomatta kaiken, mikä ei ole sopinut hänen
ennalta asettamaansa tarkoitukseen. Naarajärven, Montolan ja Loukolammen
leireihin syksyllä 1942 siirretyt juutalaiset sotavangit saivat harjoittaa
uskontoaan synagogassa, he saivat uskontonsa pyhät vapaiksi, he saivat
lähettää kirjeitä Helsingin ja Tukholman juutalaisille seurakunnille,
ja he vastaanottivat ruoka- ja vaatelähetyksiä. Tästä olen
kertonut laajassa 40-sivuisessa tutkimusartikkelissa, joka ilmestyi 1994 arvostetussa
Journal of Contemporary History -julkaisussa.
Esimerkiksi Helsingin juutalaiselle seurakunnalle kirjoitettiin, että
Loukolammen leirissä juutalainen sotavanki Abraham Rosenmann "vanki
no.1894-Z on kääntynyt puoleemme -- ilmoittaen saaneensa ruokalähetyksen
40 sotavankia varten". Huhtikuussa 1942 ilmoitettiin, että juutalaiset
sotavangit olivat vastaanottaneet 11 tynnyriä hapankurkkuja, yhteensä
375 kiloa, perunoita, turskaa ja Itämeren silliä. Heidän "ruokatilanteensa
oli sen vuoksi hyvä, ja yleisesti ottaen parempi kuin paikallisen väestön".
TV 2:ssa näytettiin heinäkuussa 2001 dokumenttifilmi, jolloin kaksi
entistä juutalaista sotavankia kiittivät "paratiisista",
joksi heidän vankileirinsä oli nimetty.
Kirjoittaja on dosentti.
Artikkeli ilmestyi aiemmin Kanava
1/2004 -lehdessä. Digitoitu Agricola -Suomen historiaverkkoa varten alkuperäisestä
tekstistä 29.3.2004.
Luovutetut -sivustolle...
Kommentoi artikkelia Agricolan keskustelufoorumilla
Agricolaverkon vintti
|