Agricolaverkon vintti
Heikki Ylikangas:
Sattumaltako juutalaispakolaiset luovutettiin?
(Julkaistu Kanava-lehdessä 7/2005)
Viljan saaminen oli tärkein syy, miksi Suomesta luovutettiin Saksaan kahdeksan juutalaista marraskuussa 1942.
Helsingin Kaupunginteatterissa edelleen tulevana syksynä esitettävä näytelmäni Ne kahdeksan valittua on näytelmä, ei tutkimus. Siinä on siis hallitsevana fiktio, ei fakta. Silti Hannu Rautkallio on kritiikissään (Kanava 4-5/05) oikeassa siinä, että näytelmä perustuu tutkijan tulkintaani niistä syistä ja tapahtumista, jotka johtivat kahdeksan juutalaispakolaisen luovuttamiseen 6. marraskuuta 1942 saksalaisille. Minua todella askarrutti näytelmääni laatiessani sen pääkysymys, se nimittäin, minkä vuoksi Suomi todella luovutti nuo pakolaiset - ja luovutti vain heidät, ei juuri muita sitä ennen eikä sen jälkeen. Tuo pääkysymys tosin hautautuu fiktiivisen dialogin alle, mutta siellä syvällä se on.
Päädyin näytelmän muodossa annettuun tulkintaani seuraavilla perusteilla:
Juutalaispakolaisia oli ollut Suomessa suurempia määriä vuodesta 1938 lähtien, jolloin sisäministeri Urho Kekkonen noudattaen kansainvälisen ja Suomenkin oikeuden sääntöjä myönsi heille poliittisina pakolaisina turvapaikkaoikeuden. Vuosina 1938-42 tuota vahvaa oikeutta - poliittisen turvapaikan oikeutta - ei ollut murrettu. Sitä oli kyllä kierretty torjumalla uusien pakolaisten vastaanotto vuoden 1938 lopulta lähtien, jotta ”meille ei synnytettäisi juutalaisongelmaa”. Murtaminen tapahtui vasta syksyllä 1942, kun muutamilta turvapaikan saaneilta juutalaispakolaisilta kyseinen oikeus peruutettiin. Miksi se tehtiin loka-marraskuussa 1942?
Virallinen selitys oli, että juutalaispakolaiset luovutettiin Gestapolle rikollisina ja että sen teki Valpon päällikkö Arno Anthoni hänelle myönnettyjen laajojen valtuuksien puitteissa. Anthonihan ainoana asetettiin menettelystä syytteeseen vuonna 1947 ja tuomittiin korkeimmassa oikeudessa varoitukseen virkavirheestä. Tämä virallinen selitys ei minua vakuuttanut kahdestakaan syystä. Ensinnäkin lain mukaan turvapaikan saaneiden luovutuksista vastasi sisäministeri, silloin Toivo Horelli, ja hän tosiaankin kävi luovutettavien listat kahteenkin kertaan läpi ennen toimeenpanoa. Toisekseen asiasta äänestettiin hallituksen iltakoulussa, kun aie luovuttaa pakolaiset salassa oli epäonnistunut ja asia oli sosiaalidemokraattien ministereitten vaatimuksesta otettu hallituksen iltakoulussa käsiteltäväksi. Miten siis yksin Anthoni olisi voinut olla karkotuksista vastuullinen?
Toisekseen, luovutetuilla ei ollut kontollaan sellaisia rikoksia, jotka olisivat oikeuttaneet turvapaikkaoikeuden peruuttamiseen. Yksi juutalainen liikemies oli tuomittu salakuljetuksesta 10 kuukauden vankeuteen, ja hän oli tuomionsa kärsinyt. Toista oli sakotettu säännöstelymääräysten rikkomisesta, mikä oli tuolloin erittäin tavallista. Muilla ei ollut rikosrekisteriä lainkaan. Heille on tosin Valpon arkistossa kasattu kaikenlaisia vihjauksia rikoksista, kommunismista ja kielteisestä asennoitumisesta Saksaa tai Suomea kohtaan, mutta vihjailut ovat, kuten esimerkiksi Max Jakobson on todennut, todistamattomia, juorunomaisia väitteitä, joilta puuttuu juridinen paino.
Kaikkien kohdalla ei ole kirjattu edes näitä vihjailuja. Sitä paitsi asianomaisten väitetytkin rikkeet olivat vanhoja; miksi ne nyt juuri nousivat niin merkityksellisiksi, että ne johtivat karkotuksiin? Älköön myöskään unohdettako, että luovutettujen joukossa oli kaksi alaikäistä lasta, toinen 11 vuoden vanha, toinen sylilapsi. Virallisesti lapset luovutettiin vapaaehtoisina, siis vanhempiensa vapaaehtoisella päätöksellä, mutta tämä vapaaehtoisuus oli Suomen viranomaisten sallimaa ja jopa suosittelemaa. Rouva Janko Kollman esimerkiksi pidätettiin ja tuotiin sylilapsensa kanssa vangittuna Valpoon päättämään, lähtisikö hän vapaaehtoisena miehensä Georg Kollmanin mukaan vai ei.
Oliko siis syynä kasvava antisemitismi? Juutalaisvastaisuutta esiintyi kyllä Suomessakin ja erityisesti sotilas- ja viranomaispiireissä, mutta sen kelpaavuus on yhtä heikko kuin rikollisuus-selityksenkin. Näin on huolimatta siitä, että muun muassa Anthonin tiedetään vedonneen rasistisiin perusteisiin, kun hän vastusti Suomen kansalaisuuden myöntämistä juutalaispakolaisille. Tärkeintä on, että Anthonin kannasta ei välitetty, se ei voittanut. Jos antisemitismi olisi ollut ratkaisevaa, silloin luovutettuja olisi pitänyt olla enemmän. Toisaalta kuvaan ei sopisi lainkaan se, että pakolaisia alun alkaen ylipäätään otettiin vastaan ja että heille myönnettiin turvapaikkaoikeus. Antisemitismin ollessa painavin peruste luovutusten olisi pitänyt koskea jokaista pakolaisjuutalaista ja sen olisi tullut ulottua myös Suomen juutalaisiin.
Kun luovutusaie tuli loka-marraskuun vaihteessa 1942 julki, ainakin Helsingin Sanomat, Suomen Sosialidemokraatti, Arbetarbladet ja Hufvudstadsbladet julkaisivat kirpeitä pääkirjoituksia hanketta vastaan katsoen, että luovutusten toteuttaminen asettaisi kyseenalaiseksi Suomen aseman oikeus- ja sivistysvaltiona. Vain Ajan suunta ja Uusi Suomi puolustivat karkotuksia. Kansalaiset keräsivät Pietarsaaren ympäristössä adressin lääkäri Walter Cohenin puolesta. Ei siis kelpaa antisemitismikään, ei vallankaan sen vuoksi, että Saksan Stalingradissa kärsimän tappion jälkeen Edwin Linkomiehen johtama hallitus myönsi ensi töikseen kaikessa hiljaisuudessa Suomen kansalaisuuden 110 juutalaispakolaiselle.
Ryti Horellin tukena
Edettäköön hiukan toista kautta kysymällä, kuka viime kädessä teki asiassa ratkaisevan päätöksen? Toivo Horelli uhkasi hallituksessa erollaan, jollei hänen sallittaisi päättää asiasta. Edellä mainittu äänestys hallituksen iltakoulussa koski juuri sitä, annetaanko asia Horellin käsiin eli hänen harkintaansa ja päätettäväkseen vai ei. Tanner vastusti tällaista ratkaisua jyrkästi. Hän viittasi teon ulkomailla aiheuttamiin kielteisiin reaktioihin Suomea kohtaan. Asia koski siis hänestä myös ja erityisesti Suomen ulkopolitiikkaa ja Suomen mainetta oikeus- ja sivistysvaltiona kansainvälisessä katsannossa. Ministeri K-A. Fagerholm uhkasi erota hallituksesta, jos karkotuksista ei luovuttaisi.
Suomen ulkopolitiikasta ”määräsi” silloisen perustuslain mukaan yksin tasavallan presidentti Risto Ryti. Mikä oli hänen osuutensa tässä asiassa? Kun Abraham Stiller pyrki Rytin puheille, tämä kieltäytyi ottamasta Stilleriä vastaan, mutta antoi adjutanttinsa ilmoittaa, että hän tunsi asian, joka kuului yksinomaan sisäministerin päätäntään. Tämän kantansa hän toisti sodanjälkeisissä kuulusteluissa, ja sen vahvisti myös pääministeri Jukka Rangell, joka muisteli olleensa läsnä, kun Horelli esitteli asian presidentille ja näytti hänelle nimilistojakin. Jäikö siis Ryti kokonaan sivuun asiassa? Ei jäänyt, sillä juuri se, että hän katsoi asian kuuluvan yksin sisäministerille, merkitsi hänen asettumistaan karkotusten taakse.
Horellin vahva esiintyminen asiassa hallituksessa ja hänen uhkailemisensa erollaan kielivät siitä, että Horellilla oli takanaan vankka poliittinen tuki. Se tuki oli viime kädessä Risto Ryti. Olisikin ollut merkillistä, jos Ryti olisi sallinut hallituksen tällaisessa asiassa (joka olennaisesti koski Suomen suhteita ulkovaltoihin) kävellä ylitseen. Hänhän vartioi tarkkaan toimivaltansa loukkaamattomuutta myös tärkeimpiin sotilaallisiin operaatioihin nähden. Ylipäällikönkin kuului Rytin katsannossa alistua poliittisen johdon ratkaisuihin ja linjauksiin, ja niin tämä tekikin. Muistelmissaan Mannerheim katsoo ratkaisun pakolaisjuutalaisten luovuttamisesta kuuluneen ”Suomen poliittiselle johdolle”. Siihen hän tuskin laski pelkästään sen enempää Anthonia kuin sisäministeri Horelliakaan. Poliittinen johto oli Rytin käsissä.
Olettakaamme, että Ryti oli lujasti päätöksen takana. Miksi hän sen teki? Mitkä olivat hänen perusteensa? Horelli kiisti Anthonin-vastaisessa oikeudenkäynnissä päättävästi kaikkinaisen Saksan painostuksen. Tähän yhtyi Tannerkin sikäli, että hän kehotti oikeutta rankaisemaan Anthonia ankarasti, koska Anthoniin päti Raamattua käänteisesti tulkiten lause: hän tiesi, mitä teki. Kuitenkin Mannerheim, aikalainen, puhuu Suomen suostumisesta Saksan painostukseen. Ilmeisesti painostuksen kiistämisessä kyse oli poliittisesta välttämättömyydestä säästää hallitus ikävältä leimalta ja mahdollisesti oikeudenkäynniltäkin.
Jos ministerit olisivat myöntäneet Saksan painostuksen, se olisi tietenkin kohdistunut hallitukseen ja yleensä poliittiseen johtoon, ei Anthonin kaltaiseen yksityiseen virkamieheen ja johtanut vaikeaan ja vaaralliseenkin oikeudelliseen prosessoimiseen. Siinä tapauksessa Suomi olisi Saksan painostuksesta murtanut omankin lakinsa takaaman turvapaikkaoikeuden eli syyllistynyt tekoon, joka olisi kyseenalaistanut Suomen maineen oikeus- ja sivistysvaltiona ja vesittänyt sodan jälkeen voimakkaasti puolustetun erillissota-tulkinnan. Siihen ei haluttu mistään hinnasta mennä.
Vilja oli tärkein
Max Jakobson puhuu useissakin julkaisuissaan Suomen suostumisesta luovutuksissa Saksan painostukseen, mutta ei kerro, millaista se painostus oli. Jakobson huomauttaa kyllä aivan oikein, että mitään virallista painostusta ei esiintynyt - epävirallisen hän jättää auki. Virallisesti, pannen mustaa valkoiselle, Saksa ei halunnut vaatimustaan esittää, koska niin olisi synnytetty vaara, että tieto vuotaisi paitsi Suomen lehdistölle myös ulkomaille ja antaisi propagandavaltin vihollisen käsiin. Oli kuitenkin muitakin keinoja vaikuttaa Suomeen. Suomi ei ollut liitossa Saksan kanssa, mutta se oli materiaalisesti riippuvainen Saksan avusta. Yksin viljasta oli kolmanneksen vajaus puhumattakaan polttoaineista, keinolannotteista ja aseista, jotka miltei kokonaan oli saatava Saksasta.
Vilja oli kuitenkin tärkein. Että kyse olisi ollut Saksan viljatoimitusten jarruttamisesta torjutaan useissa teoksissa viitaten siihen, että Saksa myönsi vuonna 1942 Suomelle riittävän viljakiintiön - 200 000 tonnia - ja noudatti sitä jatkossa. Milloin tämä myöntäminen tarkkaan ottaen tapahtui, on epäselvää, samoin kuin sekin, koska riittävin viljamäärin lastatut laivat todella saapuivat Suomen satamiin. Näistä seikoista ei ole mainintaa edes Ilkka Seppisen Saksan ja Suomen kauppasuhteita sodan aikana käsittelevässä väitöskirjassa. Mauno Jokipii on joka tapauksessa esittänyt, että mitään painostusta viljankaan muodossa ei juuri tuohon aikaan esiintynyt.
Eräät toiset tutkijat ovat toisella kannalla. Marraskuun 25. päivänä 1941 Suomi tarjoutui allekirjoittamaan Saksan propagoiman antikomintern-paktin. Ulkoministeri Rolf Witting perusteli toimenpidettä eduskunnalle paitsi sillä, että siten torjuttiin liittyminen kolmiliittoon, nimenomaan vetoamalla siihen, että näin turvattaisiin Suomen elintarvikehuolto, joka kangerteli jo silloin Saksan vastahankaisuuden vuoksi. Palkkioksi allekirjoituksestaan Suomi sai heti 25 000 tonnia viljaa. Hannu Soikkanen toteaa Valtioneuvoston historiassaan, että tapahtunut osoitti Suomen riippuvuuden Saksasta, joka käytti tätä silloin ja myös seuraavana vuonna ”häikäilemättä” hyväkseen.
Syksyllä 1941 saatu viljamäärä ei sitten riittänyt. Suomi oli pyytänyt 175 000 tonnia mutta saanut vain (käytettävissä olevien tietojen mukaan) edellä mainitut 25 000 tonnia. Mitä tästä seurasi, käy dramaattisesti esille Erkki Pihkalan tekstistä Suomen taloushistoriassa. Pihkala kirjoittaa näin:
”Suurimmat vaikeudet elintarvikehuollossa olivat talvella 1942, sillä Saksa jarrutti syksyllä toimituksia ja myöhemmin jäät haittasivat viljan laivauksia. Eräässä vaiheessa oli asutuskeskuksiin jakelua varten viljaa varastoissa vain noin viikon tarve eikä mm. Helsingissä ollut saatavana perunaa kahteen viikkoon. Tilanteesta selvittiin ottamalla käyttöön puolet syyskylvöön ja viljelijöiden omaan talouteen varatusta viljasta sekä lainaamalla Ruotsista ja Tanskasta. Kevyen työn tekijän ostokorteilla jaettu päiväannos olikin vuonna 1942 minimissä eli runsaassa 1000:ssa kilokalorissa, mutta tämän jälkeen se nousi 1200-1300 kilokaloriin.”
Saksa siis jarrutteli viljatoimituksia syksyllä ja talvella 1942. (Jäät olisivat estäneet tuonnin myös Tanskasta ja Ruotsista, jos yksin niistä olisi kysymys.) Tämän jarruttelun seurauksena ongelma oli auki vielä Hitlerin käydessä onnittelemassa Mannerheimiä 4. kesäkuuta 1942. Ryti otti puheeksi Hitlerin kanssa Suomen vaikean elintarviketilanteen ja Hitler lupasi korjata puutteen. Jossakin määrin sitä korjattiinkin, ei riittävästi. Tähän liittyy ainakin osaltaan se, että kymmeniä tuhansia lapsia toimitettiin turvaan Ruotsiin.
Sattuma ei kelpaa selitykseksi
Heinä-elokuun vaihteessa 1942 Saksan poliisivoimien päällikkö ja valtakunnanmarsalkka Heinrich Himmler, Hitlerin lähimpiä miehiä, vieraili Suomessa. Hänellä oli mukanaan virolaissyntyinen, Suomen kansalaisuuden saanut hieroja Felix Kersten, joka eräänlaisella luonnonmenetelmällä kykeni helpottamaan Himmlerin toistuvia outoja vatsakramppeja. Kersten toimi myös Himmlerin epävirallisena tulkkina. Kersten on kirjoittanut matkasta päiväkirjassaan ja muistelmissaan. Hänen mukaansa Himmlerin matkan päätarkoituksena oli saada aikaan - itsensä Hitlerin toimeksiannosta - Suomen tyhjentäminen juutalaisista. Himmler katsoi tämän onnistuvan kiristämällä Suomea viljatoimituksilla. Hänen laskujensa mukaan suomalaisilta puuttui vähintään 30 000 viljaa ennen syksyä. Sitä ei toimitettaisi, jollei Suomi luovuttaisi juutalaisia.
Kersten paljasti asian ulkoministeri Rolf Wittingille ja ehdotti tälle viivyttelytaktiikkaa. Himmlerille piti ilmoittaa, että tällaisista asioista päättäisi Suomessa eduskunta ja että se kokoontuisi vasta myöhemmin syksyllä. Muuten suomalaiset poliitikot olisivat periaatteessa suostuvaisia luovutuksiin. Himmler ilahtui vastauksesta ja soitti siitä heti Hitlerille. Jaakko Paavolainen pitää Himmlerin matkan päätarkoituksena tai ainakin yhtenä sellaisena juuri vaikuttamista Suomen juutalaiskysymykseen. Useimmat tutkijat, kuten Tuomo Polvinen ja Taimi Torvinen, katsovat Kerstenin kertomalla tavalla todella menetellyn ja viivyttelytaktiikan onnistuneen. Kuitenkin vielä lokakuussa 1942 luovutuksissa oli puutteita, koskapa Mannerheim vaati saksalaisia täyttämään lupaamansa sovitut kiintiöt erilaisia tavaratoimituksia koskien.
Kersten kävi myös presidentti Rytin luona ja kertoi tälle muun ohessa juutalaisten surmaamisesta Puolassa. Ryti tapasi tietysti myös Himmlerin, jonka osalta hän merkitsi muistilappusiinsa, että tämä tuntui olevan ankara antisemitisti. Otaksun, että Rytin tietoon saatettiin myös se, että Himmlerin salkusta oli salaa valokuvattu luetteloita Suomen juutalaisista ja Suomessa oleskelevista pakolaisjuutalaisista.
Kerstenin kertomusten todenperäisyyttä on eräissä tutkimuksissa epäilty, mutta esimerkiksi Rony Smolar ja Max Jakobson myöntävät Kerstenin todella toimineen juutalaisten hyväksi. Tiedot hänen kertomastaan Rytille todistavat niin ikään, että Kersten ei ollut lojaali Himmlerille. Ylisummaan arvioiden Kerstenin kertoma ja tapahtumien tosiasiallinen kulku eivät ole ristiriidassa keskenään. Rautkallion ylimalkaiset ja pääosin sivuseikkoja koskevat perusteet eivät tätä johtopäätöstä horjuta. Sitä paitsi, niin kuin edellä olevasta käy ilmi, Kerstenin kertoma ei ole suinkaan ainoa lähteeni, niin kuin Rautkallio jostakin syystä väittää.
Nähdäkseni edellä esille tuotu rakentaa perimmäisen taustan luovutuspäätökselle. Vaihtoehtoina olivat joko entistä pahempi nälkätalvi, jonka saattoi otaksua koituvan kohtalokkaaksi varsin suurelle osalle Suomen väestöä sotavangeista puhumattakaan, tai sitten edes jonkinasteinen taipuminen pakolaisjuutalaisia koskevassa kysymyksessä. Valittiin jälkimmäinen vaihtoehto. Tämä sopisi tunnettuihin tosiasioihin myös ajallisesti ja tekisi käsitettäväksi muun ohella sen, miksi K-A. Fagerholm perui eroamisaikeensa hallituksesta keskusteltuaan Rytin kanssa. (Fagerholm on tosin myöhemmin väittänyt peruneensa eronsa sillä perusteella, että Ryti vakuutti hänelle luovutusten jäävän toteutumatta. Tähän on tuskin uskomista, koska Fagerholm ei toteuttanut eroaan myöskään luovutusten tultua tiedoksi.) Myös Tanner lievensi kantaansa tässä kysymyksessä.
On myös lähellä otaksuma, että juuri tämän syyn vuoksi Saksan asenne viljatoimituksiin Suomelle muuttui. Suomesta lähetettiin listat luovutettavista Saksaan jo paljon ennen kuin luovutukset todella toimeenpantiin. Nimiä oli silloin huomattavasti enemmän kuin lopullisessa luettelossa. Saksassa ne synnyttivät käsityksen, jonka mukaan Suomi oli käynnistänyt pakolaisjuutalaisten luovuttamisen ja että tämä toiminta jatkuisi tulevaisuudessa.
Nähdäkseni näin on löydetty uskottavan tuntuinen selitys sille, miksi Ne kahdeksan valittua luovutettiin. Minusta se selitys kelpaa pidettäväksi voimassa siihen saakka, kunnes käynnissä oleva luovutuksia tutkiva projekti on sen joko kumonnut tai vahvistanut. Kysyttäväksi kuitenkin tässä vaiheessa jää, mikä sitten olisi käyttämääni parempi vaihtoehtoinen tulkinta? Rautkalliokaan ei näy sitä löytäneen, koska hän puhuu sattumasta. Sattuma ei kuitenkaan lainkaan sovellu tämänkaltaisen prosessin selitykseksi, ja sitä paitsi sekin selitys tarvitsisi lähdetukea niin kuin muutkin selitykset. Luovutushan yritettiin ensiksi viedä läpi salassa, ja toisekseen se kuitenkin toteutettiin, vaikka se tuli ilmi ja vaikka sitä pontevasti kotimaassa vastustettiin. Sattumaan vedotaan tavallisesti silloin, kun ei haluta hyväksyä muita tarjottuja selityksiä ja omaa uskottavaa selitystä ei ole esitettävänä. Minusta Rautkallio on liikkeellä ennen muuta puolustaakseen omia aikaisempia kirjoituksiaan, jotka jäävät jyrkähköön ristiriitaan tulkintani kanssa.
Kirjoittaja on historian emeritusprofessori.
Artikkeli ilmestyi aiemmin Kanava 7/2005 -lehdessä. Digitoitu Agricola -Suomen historiaverkkoa varten alkuperäisestä tekstistä 9.12.2005.
Katso Hannu Rautkallion puheenvuoro aiheesta: Hannu Rautkallio: Karkotuspäätösten sattumanvaraisuudesta (Kanava 8/2005, julkaistu uudelleen Agricola-Suomen historiaverkossa)
Kommentoi artikkelia Agricolan keskustelufoorumilla