Nanne Kärlingin tapausta voi tutkia hallintohistorialliselta kannalta niin, että tarkastelee millaisia keinoja ja instansseja Nanneen liittyvässä yli 30 vuotta kestäneessä oikeusprosessissa on käytetty ja missä tarkoituksessa. Osapuolet ovat turvautuneet mahdollisimman vaikutusvaltaisiin instansseihin: kahteen paaviin, paavilliseen penitentiariaattiin ja Varnhemin apottiin.
Ajallisesti ensimmäinen esimerkkiasiakirjasta esille tullut askel prosessissa oli luostarista lähteneen Nannen kääntyminen entisen luostarinsa apotin puoleen. Nanne pyysi vuonna 1446 Vanhemin apotilta virallista todistusta siitä, että häntä ei oltu ikinä otettu luostariin munkiksi - mikä käy selvästi ilmi apotin kirjeestä. Tämä todistus ei kuitenkaan ilmeisesti riittänyt vakuuttamaan Nannen sukulaisia, sillä neljä vuotta myöhemmin, 1450, Nanne kääntyi asiassa paavillisen penitentiariaatin sekä itsensä paavi Nicolaus V:n puoleen.
Paavin hovi eli kuuria oli suuri koneisto joka koostui useista eri virastoista. Paavit olivat työn paljouden vuoksi delegoineet niille kanonisen oikeuden (kirkon lain) heille osoittamia tehtäviä. Tärkeimmät kuurian virastot olivat paavillinen Kanslia, Cancelleria Apostolica, joka hoiti kuurian kirjeenvaihdon, sekä Kamari, Camera Apostolica, joka huolehti kuurian rahavirroista ja kirjanpidosta. Keskiajalla Sacra Romana Rotassa käsiteltiin pääasiassa kirkollisten virkojen hoitoon liittyviä kiistoja; Dataria Apostolican tehtävänä oli ensin huolehtia saapuneiden ja lähteneiden kirjeiden päiväämisestä, mutta 1400-luvun kuluessa sille delegoitiin myös kirkollisten virkojen kauppaaminen sekä tietynlaisten erivapaus- (dispensaatio) ja synninpäästö- (absoluutio) kirjeiden myöntäminen.
Erityisen kiinnostava on Penitentieria Apostolica, jonka pääasiallisena tehtävänä oli myöntää paavin puolesta synninpäästöjä erityisen raskasta syntiä tehneille kristityille sekä erivapauksia sellaisille henkilöille, jotka hyvällä syyllä halusivat toimia kanonisen oikeuden määräysten vastaisesti - esimerkiksi mennä naimisiin lähisukulaisen kanssa tai ryhtyä papiksi täyttämättä papeille asetettuja kelpoisuusvaatimuksia.
Nannen kuoltua alkoi perintöriita uudelleen vuonna 1460. Oikeus, jonka johtajana oli Västeråsin piispa ja tuomareina Ruotsin korkea-arvoisia miehiä, ratkaisi heille esitettyjen tosiasioiden pohjalta tapauksen Nannen perillisten hyväksi, mutta tuomio ei ilmeisestikään tyydyttänyt Nannen sukulaisia. Niinpä Nannen leski Kristina teki samoin kuin edesmennyt miehensä ja kääntyi vuonna 1474 asiassa paavi Sixtus IV puoleen. Viimeisen sanan oikeusprosessissa sanoin Skaran piispan johtama oikeusistunto vuonna 1476, joka paavin valtuuttamana teki asiassa viimeisen päätöksen Nannen lesken ja pojan eduksi.
Esillä ollut dokumentti kertoo myös myöhäiskeskiajan ruotsalaisesta oikeusistunnosta. Dokumentin mukaan molemmilla osapuolilla oli omat edustajansa (osittain edustajien tai uskottujen miesten käyttö johtuu siitä, että oikeustapauksessa vastakkain oli kaksi naista: Nannen vaimo ja sisar), jotka esittivät oikeudelle oman näkemyksensä asiasta ja todistivat sitä mukanaan tuomiensa julkisten asiakirjojen avulla. Asiakirjojen esittäminen on ollut hyvin tärkeä ja virallinen osa oikeusistuntoa, ja kyseessä olevan dokumentin mukaan tuomarit tutkivat tarkasti heille tuotujen asiakirjojen aitouden: "Hac littera visa, lecta et intellecta nec in aliqua sui parte quomodolibet viciata(SIGMA)" Tämä käytäntö todistaa, miten tärkeää oli keskiajallakin säilyttää vanhat dokumentit, sillä niiden todistusarvolla oli merkitystä asianomaisten kuoleman jälkeenkin.
Nannen tapaus osoittaa, että riitakumppanit eivät tarpeen tullen epäröineet kääntyä omissa henkilökohtaisissa (ja taloudellisissa) ongelmissaan hyvinkin korkeiden instanssien - kuten paavin - puoleen.