Ylikankahan Heikki tuloo taas!

[Emma-Liisa]

Useissa kirjoituksissa ja kannanotoissa Talvi- ja Jatkosota nähdään ikään kuin nyrkkeilyotteluna: toinen voittaa ja toinen häviää, piste.
Onko tuo päättely oikea ja hyväksyttävä

Kun se on oikea ja hyväksyttävä muissa sodissa, niin miksei talvi- ja jatkosodassa? Suomi hävisi molemmat sodat, koska kerran menetti maa-alueita.

Eiköhän esim. taistelun Moskovasta 1941/-42 vaihteessa voida katsoa olleen torjuntavoiton ? ( tuomariäänin 3-0 )

Kyseessä oli puna-armeijan selvä sotilaallinen voitto, koska Saksa peräytyi.

Muutenkin vertailu ontuu, koska kyse on koko sodasta.

Ja yhtä hyvin perustein Suomi saavutti 1939 ja 1944 torjuntavoitot. Itsenäisyys säilyi - Neuvostoliitollakin.

Ai NL:n itsenäisyys säilyi Suomen ansiosta?

Tällainen venkoilu kuuluu juhlapuheisiin, mutta ei vakavaan historialliseen keskusteluun, jossa sanojen merkitystä ei voi mielin määrin muutella.

Jos toinen maa pakottaa toisen maa luopumaan osastaan aluettaan ja maksamaan sotakorvaukset (sekä tässä tapauksessa vielä tuomitsemaan omat johtajansa oikeudessa ja allekirjoittamaan rauhansopimuksen jossa maa tunnustaa syyllisyytensä), niin yleensä katsotaan että ko. maa on hävinnyt sodan. Paitsi ilmeisesti kun kyseessä on Suomi.

Voittihan Stalin maa-aluetta Keski-Euroopassakin, mutta paljonkohan NL niistä hyötyi ja nythän nuo valtiot ovat itsenäistyneet. Stalinin voisi katsoa saavuttaneen Pyrrhoksen voiton, suuressa isänmaallisessa sodassa kuoli 20 miljoonaa venäläistä ja NL:n Euroopan puoleinen osa oli raunioina.

NL hyötyi noista maista vuosikymmenet. Eikä Stalin välittänyt uhrien luvusta. Mikä sinänsä ei ole ihme, koska hänelle ja muille kommunisteille kyse oli elämästä ja kuolemasta.

Luonnollisesti voidaan pohtia, onko sodan voittaminen hyvä asia ja tappion kärsiminen huono asia. Se on kuitenkin eri asia kuin sanoa kuin kiistää, että NL kuului toisen maailmansodan voittajiin ja Suomi häviäjiin.

PS. Pirjo Markkola kirjoittaa uudessa HAikissa 4/2009 s. 474: "yksi historiaan käyttöön liittyvä käsitteellinen käänne on jatkosodan häviön nimeäminen torjuntavoitoksi. Puhe torjuntavoitosta liittyy historian käyttöön, jossa menneisyyden tapahtumat tulkitaan oman ajan tarpeista käsin."

[Jussi Jalonen]

PS. Pirjo Markkola kirjoittaa uudessa HAikissa 4/2009 s. 474: "yksi historiaan käyttöön liittyvä käsitteellinen käänne on jatkosodan häviön nimeäminen torjuntavoitoksi. Puhe torjuntavoitosta liittyy historian käyttöön, jossa menneisyyden tapahtumat tulkitaan oman ajan tarpeista käsin."

Oma käsitykseni on, että "torjuntavoitto" on liitetty "käsitteellisen käänteen" jälkeenkin lähinnä vain jatkosodan viimeisiin yksittäisiin taisteluihin. Ei siis jatkosotaan kokonaisuudessaan, ei edes tänä päivänä.

Itse asiassa tässä ei mielestäni ole edes tapahtunut mitään käsitteellistä käännettä. Tali-Ihantala on mielletty "torjuntavoitoksi" maailman sivu. Maininta siitä, miten uusi "Ihantalassa saavutettu torjuntavoitto" pesee pois Viipurin menetyksen aiheuttaman katkeruuden ja "häpeä muuttuu kunniaksi" on esimerkiksi jo Ilmari Turjan "Päämaja"-näytelmässä, aivan samalla tavoin kuin Väinö Linnan "Tuntematon" suo tunnustuksen U-linjan taisteluille Laatokan-rintamalla. Legendan rakentaminen alkoi nähtävästi heti aseiden vaiettua.

Sodan tappiota ei kiistä kukaan, mutta voitokkaiden taistelujen muisteleminen tekee sen helpommaksi. Varsin tavanomainen osa niinsanottua tappion kulttuuria (tässä yhteydessä voi suositella Wolfgang Schivelbusch kirjaa "Culture of Defeat").


Cheers,

J. J.

[Emma-Liisa]

Sodan tappiota ei kiistä kukaan

Ai ei? Menepä sanomaan, että "Suomi hävisi sodan", niin heti nousee joku vastustamaan ko. ilmausta.

Onpa joku 60-luvulla USA:ssa opiskellut kertonut, että vasta siellä hänelle selvisi, että Suomi oli hävinnyt sodan.

Paula Hahtolan romaanissa Salpalinja, joka tapahtuu 50-luvulla, murrosikäinen tyttö uskoo vakaasti että Suomi voitti sodan.

[Jussi Jalonen]

Ai ei? Menepä sanomaan, että "Suomi hävisi sodan", niin heti nousee joku vastustamaan ko. ilmausta.

Hyvä on, lisätään täsmennys "kukaan vakavasti otettava". Ainakin jos jatkosodasta puhutaan.



Cheers,

J. J.

[nylander]

Oma käsitykseni on, että "torjuntavoitto" on liitetty "käsitteellisen käänteen" jälkeenkin lähinnä vain jatkosodan viimeisiin yksittäisiin taisteluihin. Ei siis jatkosotaan kokonaisuudessaan, ei edes tänä päivänä

Käsitteellisistä käänteistä en tiedä, mutta oman ymmärrykseni mukaan suomalaisen historiantutkimuksen valtavirta pitää "torjuntavoittona" ei pelkästään jatkosotaa vaan kaikkea, mitä Suomen hallitusherrat tekivät maaliskuun 1940 rauhansopimuksen ja Barbarossan väisenä aikana. Otettakoon esimerkki professori Henrik Meinanderilta, jota eräät Agricola-verkon kirjoittajat tuntuvat pitävän jonkinlaisena erehtymättömänä kotijumalanaan:

[A]seveljeys oli ainoa keino estää Neuvostoliittoa miehittämästä Suomea. Suomen päättäjät pitivät miehitystä itsestäänselvänä uhkana keväällä 1941, ja monissa historiantutkimuksissa se on sittemmin vahvistettu.

Sivumennen sanoen: käsittämättömältä tuntuvaa tekstiä. "Itsestäänselvänä uhkana keväällä 1941", jolloin Neuvostoliitto lähestyvän Barbarossan alla liennytti jo täyttä päätä, antoi periksi Petsamon nikkelikonsessiossa, vaihtoi lähettiläänsä ym. ym.! Mitkähän mahtavat olla ne monet historiantutkimukset, joissa NL:n hautomat miehitysaikeet keväällä -41 on vahvistettu? Ainakaan Jokipiin Jatkosodan synty ei tällaisesta tiedä mitään.

[J Kamarainen]

Pätkäistään pitkää tekstiä.

Edelleen, mielestäni on aivan perusteltua tutkia sitäkin, miten armeijan käytännöt jopa sota-aikana laahaavat järkyttävällä tavalla jäljessä itse tapahtumista, ja miten asiat kaikesta huolimatta käsitellään virallisessa järjestyksessä, meni siinä miten kauan tahansa. Omasta mielestäni vuoden 1944 varsinainen murhenäytelmä onkin se, että sotilaskarkurien teloituksia toimeenpantiin todistetusti heinä-elokuussa, aivan normaalin laillisen järjestyksen puitteissa... ja samalla täysin turhaan sekä enemmän tai vähemmän epäinhimillisesti, koska sota oli käytännössä oli, eikä teloituksia voinut perustella enää edes rintamatilanteen nojalla. Mutta koska oikeus oli näin päättänyt ja koska sotalaitoksella oli laki karkureita varten, niin näin tapahtui. Tämä on saattanut jopa olla eräänlainen sairaalloinen osa ylempänä mainitsemaani "hermojännityksen laukeamista". Heinä-elokuussa on nähtävästi vallinnut jonkinlainen huojentuneisuus siitä, että tilanne on viimein ohi, isänmaa pelastettu, ja karkureita voidaan rangaista, lain nojalla ja raskaimman jälkeen.

Viimemainitun seikan osalta tuo Tuomiojan arvostelussakin mainittu "Suomen säilyminen oikeusvaltiona" on myös mielestäni täysin toissijainen ja jokseenkin epärelevantti kysymys. Onko oikeusvaltio lähtökohtaisesti laupias? Tekeekö virallinen ja lain hengen sekä kirjaimen mukainen sanktio esimerkiksi heinä-elokuun teloitukset moraalisesti tai edes kylmän pragmaattisesti hyväksyttäviksi? Onnittelen niitä, jotka onnistuvat venyttämään omaatuntoaan niinkin pitkälle, sillä itse en siihen valitettavasti pysty. Myöhäiskesän 1944 todellinen tragedia ei ole siinä, että Suomi olisi jotenkin lakannut olemasta oikeusvaltio; todellinen tragedia oli siinä, miten mainitun oikeusvaltion järjestelmä valjasti itse itsensä lain puitteissa annettuihin, mutta perusteettomiin ja ihmisyyden kannalta silloinkin kyseenalaisiin kuolemantuomioihin. Kuten toisaalla on mainittu, esimerkiksi Yhdysvalloissa valtaosa sodan aikana tuomituista karkureista sai lievemmän tuomion tai täydellisen armahduksen. Tässäkin mielessä on omituista, että Ylikangas halusi nostaa esiin nimenomaan "salaiset teloitukset". Toistamiseen, eivätkö ne yleisessä tiedossa olleet ja lain nojalla annetut sitten hänen mielestään olleet enemmän kuin tarpeeksi, etenkin jos ne asettaa kansainväliseen kontekstiin?

Cheers,

J. J.

Itse olen omaa tutkimusta tehdessäni kiinnittänyt huomiota siihen seikkaan, että ainakin talvisodan aikana Suomi vielä piti tiukasti kiinni oikeusvaltion periaatteista. Mielestäni tätä kuvaa melko hyvin se, että kun talvisodan alkuvaiheessa ryhdyttiin käymään oikeutta loka-marraskuussa kiinniotettuja neuvostoliittolaisia vakoojia vastaan, nämä tuomittiin siviilioikeudessa, kiinniottohetken lainsäädännön mukaan.

Jotenkin esim. Ylikankaan tekstejä lukiessa syntyy vaikutelma, että suomalainen virkakoneisto olisi vain odottanut hetkeä, jolloin saisi lahdata viattomia neuvostoliittolaisia, vasemmistolaisia tai karkureita mahdollisimman paljon. Onko sitten tilanne muuttunut jatkosodan loppuvaiheeseen tultaessa, on eri asia.

[Jussi Jalonen]

Itse olen omaa tutkimusta tehdessäni kiinnittänyt huomiota siihen seikkaan, että ainakin talvisodan aikana Suomi vielä piti tiukasti kiinni oikeusvaltion periaatteista. Mielestäni tätä kuvaa melko hyvin se, että kun talvisodan alkuvaiheessa ryhdyttiin käymään oikeutta loka-marraskuussa kiinniotettuja neuvostoliittolaisia vakoojia vastaan, nämä tuomittiin siviilioikeudessa, kiinniottohetken lainsäädännön mukaan.

Kuulostaa järkeenkäyvältä, vaikka kyynikko voisi kai sanoa, että tämä asenne oli tietysti seurausta vain ja ainoastaan siitä, että maassamme parveili tuolloin pilvin pimein länsimaisia lehtimiehiä ja sotakirjeenvaihtajia.

Jotenkin esim. Ylikankaan tekstejä lukiessa syntyy vaikutelma, että suomalainen virkakoneisto olisi vain odottanut hetkeä, jolloin saisi lahdata viattomia neuvostoliittolaisia, vasemmistolaisia tai karkureita mahdollisimman paljon. Onko sitten tilanne muuttunut jatkosodan loppuvaiheeseen tultaessa, on eri asia.

Heittäisin ihan maallikon ajatuksena, että pitkällisellä sodalla on tasaisesti brutalisoiva vaikutus demokraattiseenkin maahan. Sikäli on tietysti itsestään selvää, että sodan alussa linja tapaa olla siistimpi, kun taas loppuvaihetta lähestyttäessä oikeusvaltiossakin alkaa tulla väkisin esiin niitä sortovaltion piirteitä.

Paljon vaikuttaa tietysti se voitonvarmuuskin. Tässä tapauksessahan niiden suomalaisten veriorgioiden olisi pitänyt ajoittua heti vuosiin 1941-1942, vihollista kohtaan, ja vuoteen 1944, omia kansalaisia kohtaan. Toisin sanoen, aivan samalla tavoin kuin Saksassa.


Cheers,

J. J.

[Emma-Liisa]

Otettakoon esimerkki professori Henrik Meinanderilta, jota eräät Agricola-verkon kirjoittajat tuntuvat pitävän jonkinlaisena erehtymättömänä kotijumalanaan:

[A]seveljeys oli ainoa keino estää Neuvostoliittoa miehittämästä Suomea. Suomen päättäjät pitivät miehitystä itsestäänselvänä uhkana keväällä 1941, ja monissa historiantutkimuksissa se on sittemmin vahvistettu.

Sivumennen sanoen: käsittämättömältä tuntuvaa tekstiä. "Itsestäänselvänä uhkana keväällä 1941", jolloin Neuvostoliitto lähestyvän Barbarossan alla liennytti jo täyttä päätä, antoi periksi Petsamon nikkelikonsessiossa, vaihtoi lähettiläänsä ym. ym.! Mitkähän mahtavat olla ne monet historiantutkimukset, joissa NL:n hautomat miehitysaikeet keväällä -41 on vahvistettu? Ainakaan Jokipiin Jatkosodan synty ei tällaisesta tiedä mitään.

Ottamatta kantaa NL:n aikeisiin, niin sen liennytys oli Suomen kannalta yhtä vakuuttavaa kuin jos henkilö, joka on murhannut ystäviäsi ja yrittänyt murhata sinutkin, rupeaa teeskentelemään ystävyyttä, koska häneen itseensä kohdistuu uhka. Mikä takaa, että kun uhka poistuu, niin painostus ei ala uudelleen?

"Miehitys" on ehkä liian laaja termi, mutta vaikea on uskoa, että jos Suomi olisi yrittänyt pysyä puolueettomana, joko NL tai Saksa tai molemmat olisivat yrittääneet ottaa tiettyjä Suomen alueita hallintaansa - jollei muusta syystä, niin estääkseen ettei toinen niitä saa.

[Jussi Jalonen]

Käsitteellisistä käänteistä en tiedä, mutta oman ymmärrykseni mukaan suomalaisen historiantutkimuksen valtavirta pitää "torjuntavoittona" ei pelkästään jatkosotaa vaan kaikkea, mitä Suomen hallitusherrat tekivät maaliskuun 1940 rauhansopimuksen ja Barbarossan väisenä aikana.

Mitä se valtavirta tässä yhteydessä on? Nimiä, kiitos, muitakin kuin Meinander.

Sivumennen sanoen: käsittämättömältä tuntuvaa tekstiä. "Itsestäänselvänä uhkana keväällä 1941", jolloin Neuvostoliitto lähestyvän Barbarossan alla liennytti jo täyttä päätä, antoi periksi Petsamon nikkelikonsessiossa, vaihtoi lähettiläänsä ym. ym.! Mitkähän mahtavat olla ne monet historiantutkimukset, joissa NL:n hautomat miehitysaikeet keväällä -41 on vahvistettu? Ainakaan Jokipiin Jatkosodan synty ei tällaisesta tiedä mitään.

En ole lukenut teosta, joten en tunnista sitaatin kontekstia (eikä kyseinen hädin tuskin isoveljeni ikäinen mies ole näin ollen myöskään kotijumalani), mutta olisiko Occamin partaveitsi mitään? Ehkäpä professori Meinanderille on sattunut kiireessä tai ylimalkaisuudessa vain kirjoitusvirhe ajoituksen osalta.

Syksyn 1940 tai vuodenvaihteen 1940-1941 osalta tuo luonnehdinta ei nimittäin ole aivan perusteeton. Muttei se silti mikään "torjuntavoitto" ole, eikä sitä tuossa sitaatissakaan sellaisena esitetä, edes implisiittisesti.

Mainitsemasi professori Jokipii, jos kukaan, muuten ainakin edusti tutkimuksen valtavirtaa. Joten sikälikin hieman oudoksun tuota luonnehdintaasi.


Cheers,

J. J.

[ralf64]

Mielestäni Suomen "voittoa" tai "häviötä" ei voida peilata millään aluevoitoilla tai aluemenetyksillä. Ensinnäkin lähtökohtaisesti Suomi ei voi tällä alueperiaatteella koskaan voittaa itäistä naapuriaan. Sehän on itsestään selvä asia. Jos NL/Venäjä häviää niin se häviää silloin jollekin Suomea huomattavasti voimakkaammalle tekijälle.

Mielestäni koko keskustelu on lähinnä "traumaihmisten" ja entisten taistolaisten henkistä terapiaa. Kun monet ennen uskotut teesit kuten "Lenin lahjoitti Suomelle itsenäisyyden" ja "Stalin lahjoitti Suomelle rauhan" ovat osoittautuneet kriittisessä tutkimuksissa hölynpölyksi niin nyt mitä ilmeisemmin on ainoa oljenkorsi johon takertua tämä torjuntavoiton kyseenalaistaminen. Toisaalta ymmärrän näitä ihmsiä. Onhan heidän ainoa olemassaolonsa oikeutus siinä että he haluavat esiintyä "toisinajattelijoina" ja "myytinmurtajina". Näitähän piisaa nykyaikoinakin. Ja jos älyllinen epärehellisyys ei ole riittävän lujaa niin aina voi tietysti siirtyä "traumojen käsittelijöiden joukkoon". Olette varmaan kuulleet kuinka nuoret naiset ja armeijan käymättä jättäneet miehet tunkevat sotahistorian tutkijoiksi ovat erityisen innokkaita tutkimaan sotien "traumoja" ja "kipupisteitä".

Tällaisessa henkisessä ilmapiirissä (myytinmurtajat, toisinajattelijat, traumatohtorit) joku Ylikangas saattaa saada ainakin hetkeksi aikaa suurta suosiota median ja suuren yleisönkin keskuudessa. Tiedämmehän että suuri yleisö suorastaan rakastaa tarinoita ja salaliittoteorioita. Nyttemmin Ylikankaan Heikki on tosin joutunut perin tukalaan tilanteeseen ja hänen uskottavuutensa jopa suuren yleisön silmissä on alkanut jo hieman laskea.

Salaliittoteoriat ovat aina mukavia ja kiehtovia mutta ei niistä ole historiantutkimuksen rakennusaineksiksi.

[nylander]

Mitä se valtavirta tässä yhteydessä on? Nimiä, kiitos, muitakin kuin Meinander.

Valtavirta on se kansallisoikeistolainen (termi Klingen) tulkintasuunta, joka nykyään kiistattomasti dominoi Suomen poliittis-sotilaallisen johdon vuosina 1940 - 1944 tekemistä ratkaisuista annettua kuvaa , sekä implisiittisesti että eksplisiittisesti, miten vain halutaan. Kaikki nähdään nykyhetken tarpeista käsin ankaran deterministisenä "selvänä johdatuksena myöhempään historiaan" ellei sitten peräti "virheettömänä toimintana", jollainen lausunto kuultiin taannoin ylimmän valtiojohdonkin suusta. Jos tästä "vuosien 1940 - 1944 torjuntavoittoskeemasta" esiintyy äskeisvuosien historiakirjallisuudessa huomattavia poikkeuksia, jotka minulta ovat jääneet huomaamatta, pyytäisin vastavuoroisesti niitä nimiä.

Ehkäpä professori Meinanderille on sattunut kiireessä tai ylimalkaisuudessa vain kirjoitusvirhe ajoituksen osalta.

Eipä uskoisi tällaisia ylimalkaisuuksia professorilta, jonka kirjaa päivän HS mainostaa: "Tekstissä on esseistin eleganssia kuin Max Jakobsonilla ja tutkijan täsmällisyyttä kuin Tuomo Polvisella. Harvinaista herkkua." (Jukka Tarkka)

Mainitsemasi professori Jokipii, jos kukaan, muuten ainakin edusti tutkimuksen valtavirtaa.

Ehkä edusti mutta edustaako enää? Yhä useammin näkee jatkosodan kuvauksen alkavan siitä, että Neuvostoliiton kerrotaan 25.6.1941 kerrotaan ankarasti pommittaneen Suomen kaupunkeja. Agricola-verkossakin on äskettäin nähty, miten eräs ilmeisesti historian harrastaja on Jokipiin teoksen osalta yrittänyt jonkinlaista "dekonstruktiota" ja koko teoksen osoittamista perusteiltaan "virheelliseksi".

P.S. En pysty viittamaan täsmällisesti eri teoksiin, koska kotikirjastoni ei juuri nyt ole käytettävisäni.

[ralf64]

Ylikankalta ilmestyi syyspuolellla vuotta 2007 kirja Romahtaako rintama?, jossa ei ymmärtääkseni hyökätty kenenkään kimppuun vaan esitettiin ainakin kirjoittajansa mielestä perusteltuja arvioita eräistä jatkosodan loppuvaiheeseen littyvistä tapahtumista. Mitä sen jälkeen tapahtui, voi helposti tarkastaa vaikkapa Agricola-verkon sivuistoilta loppuvuodesta 2007 alkaen.

Heikki Ylikangas valitsi tuossa kyseisessä kirjassa linjan jossa todistusvastuu siirrettiin hänen näkemyksensä vastustajille. Ylikangas itse pakenee väitteen "tiedot salattiin"- suojiin. Hyvällä syyllä voidaan siis sanoa kuten Lindstedt oikeutetusti totesikin, että Ylikangas loi uuden Huhtiniemen vanhan (kuolleen) tilalle.

Jukka Kulomaa selvitti myös Päämajan toimistoupseerin Erkki Partasen ja Vihman tapaaamisajankohdan. Se ei ollut siis kesäkuun lopussa 1944 kuten Ylikangas Partasen muistelmia siteeraten esitti vaan tapaaminen tapahtui Ihantalan hektisimmän vaiheen ollessa ohi - siis vasta 9.7.44. Myös muutenkin Ylikankaan "ässä" eli Vihman, Partasen ja Jaakko "Jakke" Kemppaisen tapaaminen on osoittautunut vääräksi tiedoksi. Kemppainen ei ollut Vihman 6.Divisioonan sotatuomari eikä hän ollut saman yksikön muissakaan tehtävissä. Kyseisen divisioonan kenttäoikeuden puheenjohtajana toimi kyseisenä kesänä oikeustieteen kandidaatti luutnantti Antero Helavuori.

Tämä oli vain yksi niistä lukemattomista virheistä joita Ylikankaan kirjassa esiintyi. Ne kaikki sekä puuttuvat todisteet n. 200 "haamuteloitetuista" osoittavat samaan suuntaan - Päämaja ja joukko-osastot eivät salanneet tietoisesti teloituksia. Ylikangas on yksinkertaisesti vain luonut tällaisen käsityksen ja tavoilleen uskollisena hän ei halua myöntää olleensa väärässä.

Tutkijauransa pahimmassa pinteessä Heikki Ylikangas jokatapauksessa nyt on. Siitä hän saa syyttää sitäpaitsi vain itseään.

[Veikko Palvo]

Jos toinen maa pakottaa toisen maa luopumaan osastaan aluettaan ja maksamaan sotakorvaukset (sekä tässä tapauksessa vielä tuomitsemaan omat johtajansa oikeudessa ja allekirjoittamaan rauhansopimuksen jossa maa tunnustaa syyllisyytensä), niin yleensä katsotaan että ko. maa on hävinnyt sodan. Paitsi ilmeisesti kun kyseessä on Suomi.

Luonnollisesti voidaan pohtia, onko sodan voittaminen hyvä asia ja tappion kärsiminen huono asia. Se on kuitenkin eri asia kuin sanoa kuin kiistää, että NL kuului toisen maailmansodan voittajiin ja Suomi häviäjiin.

Ranskalle kesäkuun 1940 tappion ja antautumisen voisi kenties katsoa olleen "hyvän asian" Saksan miehitysaikana Ranskassa eleltiin jokseenkin rauhanomaisissa olosuhteissa ja Normandian maihinnousun jälkeen Ranska vapautettiin Saksan miehityksestä. Saksassa Ranska olikin jo ww2-voittajia omine miehitysalueineen. Ja
Ranska oli USAn, Kiinan, NL:n ja Englannin ohella YK:n perustajajäsen ja Turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsen.

Tämä mil.ru 9/2009 kirjoittaman "Suomi oli Saksan satelliitti" on kiistettävä, Saksan sopimuskumppani NL pakotti Suomen etsimään apua sieltä mistä sitä oli saatavilla Talvisodan jälkeisen välirauhan aikana:
"Mil.ru: Muistutamme, että 19/9.1944 solmittu välirauha oli tulos Suomen kärsimästä tappiosta sodassa, jota se kävi NL:a vastaan yhtenä Saksan satelliiteista."

Presidentti Tarja Halonen osallistui Voiton päivän 60-vuotisjuhlaan 9/5.2005 kuvaten juhlaa suomalaismedialle "sovinnon päiväksi". Pres. Halonen totesi myös olevansa tyytyväinen siihen, että Venäjä alkaa löytää valmiuden tunnustaa Talvisodan alkaneen NL:n hyökkäyksestä Suomeen.
Olisivakohan olleet ennenaikaisia toteamuksia, sillä viimeaikaisissa neulanpistokirjoitteluissa Venäjällä Suomen sanotaan olleen "fasistisen" ja "Saksan satelliitin," Talvisotaa ei haluta mainita.
Monien poliitikkojen Suomessa mm. mil.ru sanoo unohtaneen Jatkosodan opetukset.
Mitä meillä on unohdettu 1939 - 1944 -sodan opetuksista, tuskin ainakaan sitä että Suomeen verrattuna Venäjä on suurvalta ?
Tietenkin NL oli ww2 voittajia kärsien sodassa suurimmat menetykset.

Veikko Palvo

[Jussi Jalonen]

Valtavirta on se kansallisoikeistolainen (termi Klingen) tulkintasuunta, joka nykyään kiistattomasti dominoi Suomen poliittis-sotilaallisen johdon vuosina 1940 - 1944 tekemistä ratkaisuista annettua kuvaa , sekä implisiittisesti että eksplisiittisesti, miten vain halutaan.

Jaha. Vai että suorastaan dominoi, ja vielä oikein "kiistattomasti"?

Pystytkö kuvittelemaan, kuinka monta vuodatusta olen kuullut siitä, miten sitä dominoijan ruoskaa isänmaamme historiankirjoituksen paljastetun pään yläpuolella heiluttavatkin jonkinlaiset "uusvasemmistolaiset" tai "entiset taistolaiset" piirit? Tässä vaiheessa alkaa olla sen verran kyyninen, että kuullessaan blankoväitteitä siitä, miten historiantutkimus on tietyn poliittisen suuntauksen käsissä, olipa se siten oikeisto tai vasemmisto, sitä lähinnä vain kohauttaa olkapäitään. Kentällä tilanne on kuitenkin se, että mielipiteitä ja tulkintoja on laidasta laitaan, kuten yhteiskunnallisen ja akateemisen vapauden ilmapiirissä toki voi ja sopii odottaakin.

Jos tästä "vuosien 1940 - 1944 torjuntavoittoskeemasta" esiintyy äskeisvuosien historiakirjallisuudessa huomattavia poikkeuksia, jotka minulta ovat jääneet huomaamatta, pyytäisin vastavuoroisesti niitä nimiä.

Lasketko esimerkiksi Markku Jokisipilän tai Oula Silvennoisen, jotka ovat omien tutkimustensa ansiosta olleet aiheellisesti kuluneen vuosikymmenen kenties suhteessa eniten julkisuutta saavuttaneita jatkosodan historiaa valottaneita tutkijoita, myös tähän mystiseen "kansallisoikeistolaiseen" kuppikuntaan?

Tämän jälkeen arvostaisinkin sitten vastausta siihen omaan kysymykseeni. Keitä ovat oman näkemyksesi mukaan ne vuohet ja lampaat?

Eipä uskoisi tällaisia ylimalkaisuuksia professorilta...

Minä uskoisin, täysin riippumatta siitä, mitä maan suurin päivälehti tai joku aikoinaan marginaalisen uusoikeistopuolueen kansanedustajana heilunut osa-aikatutkija sattuu sanomaan. Professoritkin töppäilevät pienissä yksityiskohdissa; Ylikankaan maininta Tampereen taistelusta "Pohjoismaiden sotahistorian toisiksi suurimpana taisteluna" on vastaava esimerkki kuin tämä Meinanderin ilmeinen moka Neuvostoliiton harjoittaman sotilaallis-diplomaattisen vyörytyksen suhteen.

Ehkä edusti mutta edustaako enää? Yhä useammin näkee jatkosodan kuvauksen alkavan siitä, että Neuvostoliiton kerrotaan 25.6.1941 kerrotaan ankarasti pommittaneen Suomen kaupunkeja.

Missä? Sitaatteja tutkimuksista, kiitos, ei siis harrastelijain kotisivuilta, keskusteluforumeilla esitetyistä lausunnoista tai jonkun Pro Karelia-järjestön manifesteista.

P.S. En pysty viittamaan täsmällisesti eri teoksiin, koska kotikirjastoni ei juuri nyt ole käytettävissäni.

Käytä lähintä kaupungin-, kunnan- tai yliopistonkirjastoa. Samoin toimin itsekin, silloin kun kotimaassa oleilen (kuten taas tälläkin hetkellä). Teosten nimet ja tekijät yleensä kyllä muistan muutenkin, parhaimmillaan jopa lukemani kappaleen sanamuodon, kuten rauhanoppositio-ketjussa esimerkiksi sen Leskisen kirjassa olleen maininnan. Miten on, lukeutuuko Leskinenkin muuten näihin "kansallisoikeistolaisiin" tutkijoihin, jotka "dominoivat" maamme historiankirjoitusta?


Cheers,

J. J.

[nylander]

Kentällä tilanne on kuitenkin se, että mielipiteitä ja tulkintoja on laidasta laitaan, kuten yhteiskunnallisen ja akateemisen vapauden ilmapiirissä toki voi ja sopii odottaakin.

Niin tuota, minulla ei ole tilaisuutta tuulettaa ja kuulostella mielipiteitä "akateemisen vapauden ilmapiirissä" vaan joudun rakentamaan näkemykseni lähinnä suurelle yleisölle suunnatun historiakirjallisuuden perusteella, ja juuri sen ja vain sen perusteella minulle on syntynyt kuva siitä, että viime sotien kuvaa todella dominoi eräänlainen "miten Suomi valloitetaan"-mentaliteetti.

Tämän jälkeen arvostaisinkin sitten vastausta siihen omaan kysymykseeni. Keitä ovat oman näkemyksesi mukaan ne vuohet ja lampaat?

En aio esittää onkimaasi listaa, koska perehtyneisyytesi historiaan viittaa siihen, että tiedät paremmin kuin hyvin minkä tyypin historioitsijoita tarkoitan. Koska kuitenkin epäilen, että a priori kiistät koko tällaisen ryhmittymän olemassaolon, on nimien esittäminen siinäkin tapauksessa täysin turhaa.

Käytä lähintä kaupungin-, kunnan- tai yliopistonkirjastoa. Samoin toimin itsekin, silloin kun kotimaassa oleilen (kuten taas tälläkin hetkellä). Teosten nimet ja tekijät yleensä kyllä muistan muutenkin, parhaimmillaan jopa lukemani kappaleen sanamuodon, kuten rauhanoppositio-ketjussa esimerkiksi sen Leskisen kirjassa olleen maininnan. Miten on, lukeutuuko Leskinenkin muuten näihin "kansallisoikeistolaisiin" tutkijoihin, jotka "dominoivat" maamme historiankirjoitusta?

Onnittelen tutkijaa poikkeuksellisen loistavasta muistista ja esitän samalla pahoitteluni siitä, ettei meille tavallisille pulliaisille ole suotu vastaavaa armolahjaa.