MM kirjoitti:Jägerskjöldin Mannerheim-sarja käsittelee muutenkin päähenkilöään silkkihansikkain ja aristokraattiseen tyyliin, johon eivät moiset karkeudet sovi.
Oli siinä kuitenkin sen verran lisätietoa, että Erkko olisi ennen sotaa halunnut estää Mannerheimin nimityksen ylipäälliköksi ja ottaa hänen sijalleen Airon.
Katsoin Veijo Meren kirjan Tärkeimmät lähteet -luetteloa ja siellä oli mm. Jägerskiöldin kaikki Mannerheim -kirjat esillä ja oli siellä toki nuo Paasikiven päiväkirjatkin (1944-1956) myöskin mainittu. Päätelmäni oli tietenkin väärä, sillä ihminen, joka ikänsä tutkii toisen ihmisen elämää, taitaa mennä jo vähän liikaakin siihen mukaan eikä henno kirjoittaa mitään ikäviä juttuja...
Tanner sen sijaan kirjoittaa aika kiintoisaa tekstiä kirjassaan Kahden maailmansodan välillä. Mannerheim tiettävästi uhkaili itsekin erolla kun hankintaesityksiin ei saatu riittävästi rahaa. Eroasia oli esillä toisellakin puolella...
Paasikivi neuvoi ja varoitti Tanneria olemaan erottamatta ja suututtamatta Mannerheimia, koska tämä oli Paasikiven mukaan korvaamaton Suomelle. Tämä tapahtui kesällä 1939 eli hieman ennen Talvisodan syttymistä. Tuolloin oli jälleen kerran kyse perushankintamäärärahoista ja niiden lisäksi tulevista hankintaesityksistä eli kaikkiaan peräti 3500 miljoonan rahasummista. Sitä olisi tarvittu heti lisävarusteisiin 1500 miljoonaa yli perushankintaohjelman, rajan linnoittamiseen 800 miljoonaa ja laivasto-ohjelmaan 1500 miljoonaa. Tanner oli kirjoittanut 26.7.1939 Paasikivelle kannastaan, että annetaanko Mannerheimin "mennä kun hän on menettänyt hermonsa".
"Tiedän, että Mannerheimia monella taholla pidetään korvaamattomana. Minuun on vähitellen syöpynyt se käsitys, että hän on päästettävä menemään. Hän on menettänyt hermonsa ja aina, kun jotakin maailmassa tapahtuu, on hän poissa tasapainostansa ja esittää vaatimuksiaan. Jos hänen mieltään olisi noudatettu, olisimme ennättäneet tehdä jo monta tyhmyyttä. Parin viime kuukauden aikana hän on esittänyt monia aivan järjettömiä vaatimuksia, joista on ollut pakotettu perääntymään, kun niiden mahdottomuus on osoitettu. Eräs huomattava henkilö sanoikin hänestä, että hän näyttää kopioivan ryssäläisten kenraalien tapoja, jotka vastaisia tappioita peläten ajoissa hankkivat syntipukkeja pelastaakseen itsensä."
Mannerheimin suhteen erehdyin, ja Paasikivi varoittikin vastauskirjeessään erottamasta häntä (Mannerheimia): "Aivan pelästyin, kun luin, mitä kirjoitat Mannerheimin poisjäännistä. Pyydän ja kehotan mitä hartaimmin, että ette sitä millään tavalla edes harkitse. Mannerheim itse kyllä mielellään lähtisi pois. Häntä painaa kovasti edesvastuu, mikä on hänen hartioillaan. On jumalan onni, että Mannerheim vielä on sellaisissa voimissa, että hän voi johtaa puolustuslaitoksen kehittämistä. Keitä muita upseereita meillä on? Ei suorastaan ketään, joka kykenisi suurempiin tehtäviin. Minä tunnen ne luultavasti yhtä hyvin kuin te siellä."
Lähteenä Väinö Tannerin muistelmat Kahden maailmansodan välissä, sivut 227-228.
Paasikivi näyttää vastanneen Tannerille 5.8.1939.
Katsoin Paasikiven muistelmista ( Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-1941, (1959) sivulta 11-12 ) kuinka Tannerin ja Paasikiven välistä kirjeenvaihtoa siellä esitellään. Maininta Tannerin kirjeestä 26.7.1939 kyllä löytyy, mutta siitä esitellään vain taloushuolet ja lause "Pääasia on, miten suhtautua nykyiseen tilanteeseen. Jos sota tulee, silloin on tietysti uhrattava talouskin. Mutta minä en usko sotaan. Niin järjettömäksi ei maailma voi tulla."
Paasikivi näyttää vastanneen Tannerille 5.8.1939. Vastaukirjeestään esittämisssään otteissa ei Paasikivi kerro sanallakaan Mannerheimia käsitteleviä kommenttejaan, talousjutuista on kyllä mainintoja ja Paasikiven vankasta uskosta tulevaan sotaan. Hän sanoo olevansa tässä asiassa pessimistisempi kuin Tanner.
Vaikka hän nimittääkin Tanneria ystäväkseen, niin hän antaa samalla hieman naivistisen kuvan Tannerin rauhanuskosta!
Onkohan juuri tuo Paasikiven valikoivuus syynä siihen, että Tanner julkaisi heidän keskinäistä kirjeenvaihtoa paljon laajemmin 1966 julkaistuissa muistelmissaan Kahden maailmansodan välissä.
Huvittavaa oli että myöskin Mannerheimin mielestä Tanner on sopivin ulkoministeriksi. Näin siitäkin huolimatta ettei hänellä ollut kokemusta ulkopolitiikan hoidosta. Näin punikki ja lahtari kohtasi toisensa. Tanner kertoo kirjassaan Kahden maailmansodan välissä, kuinka Mannerheim kävi 1939 vuonna muutaman kerran jopa iltavisiitillä, siis ihan yksityisesti, Tannerin kotona neuvottelemassa asemäärärahoista!
